Joukko nuorisokirjailijoita istuu illallispöydässä:
K.K.: Kakka.
S.P.: Pieru.
J.L.: Pökäle!
E.A.: Paska!
Kaikki: Höhöhö! Hekoheko!
P.L.: Jöötti!
T.S.: Nyt, kun me puhumme erotiikasta, niin…
K.K.: Mitä? Puhummeko me erotiikasta?

Aihe on jotenkin pötkähdellyt esille viime päivinä.
Ensinnäkin tämä Kurttila. Ei naurata ihan kakkia. Minun mielestäni kirja on pääosin hyvin hauska. Erlend Loe kirjoittaa omanlaistaan tavaraa, jossa riittää tasoja ja kummasteltavaa, mutta täytyy tunnustaa, että myös minua kohtaus, jossa pilaantunutta ruokaa syönyt perhe ripuloi upotuskasteen aikana, himppasen ällötti tai kavahdutti:

He hyppelivät ylös alas ja nipistivät sulkijalihaksensa suppuun niin hyvin kuin taisivat ja Bud päästeli jatkuvasti huutoja ouaiouaiouaiouai! Kurt ja Helena taas päästivät outoja pärskähdyksiä, melkein kuin hevoset. […]
Kielilläpuhuntaa! Kirstuksen morsian huusi. Ihanaa! Antaa mennä, älkää ujostelko. Kaikki, mikä tulee Pyhästä hengestä, on mahtavaa. Antakaa tulla! Ja kun Kurt ja lapset kuulivat Kirstuksen Morsiamen huutavan, että heidän pitää antaa tulla, he eivät enää pystyneet pitämään sulkijalihaksiaan kurissa vaan räjähtivät riumukkaaseen helpotukseen ja päästelivät ilonhuutoja samalla kun vesi muuttui heidän ympärillään ruskeaksi ja viemärimäiseksi.

Haapavedellä olimme sitten kirjailijakiertueella. Jotenkin kirjastoesiintymisen aikana taas nousi puheenaiheeksi, että eräs kollega oli saanut kakkahumoristin kiusallisen maineen, koska suunnilleen jokaisessa hänen kirjassaan on jokseenkin yksi kakka- tai pieruvitsi. (Kyseistä mainetta lienee tosin liioiteltu vahvasti.) Toinen ei kustantajan vaaimuksesta ollut saanut käyttää lastenkirjassa sanaa pieru.
Hetkeä aiemmin keskustelumme oli käsitellyt sitä, että me kirjailijat hinkkaamme ja tuherramme tekstiemme parissa todella pitkään, liki täydellisyyttä tavoitellen, ennen kuin olemme valmiita huuhtelemaan tekosemme eteenpäin.

En voinut olla kysymättä: vaaditaanko julkaistavalta kirjailijalta enemmän tai vähemmän anaalista luonteenlaatua, noin keittiöfreudilaisittain luettuna?

Illallispöydän rakentavien keskustelujen (joissa tarkemmin ottaen taisimme arvella, että uloste on tabu, koska se on epähygienista ja terveydelle haitallista) jälkeen lueskelin hotellihuoneessa norjalaisfilosofien Gaare ja Sjaastad teosta Peppi ja Sokrates ja saavuin lukuun, joka käsittelee tabuja.

Astrid Lindgrenin teoksissahan paska ja paskahuussit esiintyvät yllättävänkin tiuhaan ja aikalaispalautteen perusteella niistä kevyesti kirjoittaminen oli melkoinen rikos ihmisyyttä vastaan. Lindgren oli tabujen rikkoja.

Mistä tabuissa sitten on kysymys?

Järjestyksestä ja maailman lokeroimisesta. Rajoista. Kakan lisäksi myös hiki, hilse ja kuukautisveri koetaan enemmän tai vähemmän likaisina juttuina. Gaare ja Sjaastad viittaavat antropologi Edmund Leachiin ja toteavat, että tabu saattaa olla suorastaan edellytys maailman kielelliselle hahmottamiselle.

Leachin tabuteorian mukaan eritteiden likaisuudessa on kysymys itsen ja ulkomaailman välisestä rajanvedosta, siis minuuden hahmottamisesta: ’Ulosteet ovat sekä ”minä” että ”jokin toinen”. Ne ovat epäselviä, ja siksi uhka systeemille.’ Tästä johtuen niissä on myös voimaa, jota on käytetty lääkinnässä ja noituudessa kautta aikojen.

(Leach-tulkinnassa näen jotakin tuttua: minusta on hyvin, hyvin kiusallista keskustella tai kuulla puhuttavan uusimmasta kirjastani muina miehinä arkisessa tilanteessa. Esimerkiksi Muumit ja olemisen arvoitus ei vielä ole minulle mikään leppoisan ruokapöytäkeskustelun aihe, vaan kuuluu puhujanpönttöön tai vastaavaan, tarkasti säädeltyyn tilaan. Vasta, kun olen saanut teokseen riittävästi etäisyyttä, niin ettei se enää ole osa minua, voin alkaa puhua siitä kuin mistä tahansa.)

Jos tabu on lokeroivana ilmiönä kielen edellytys, voidaan sitä erinäisten filosofisten traditioiden mukaan pitää jopa maailmamme perustana (ajatus kielestä maailman perustana löytyy, ei pelkästään modernista filosofiasta vaan myös vaikkapa Raamatun luomiskertomuksesta). Kuten hyvin tunnettua, tabut ovatkin perustavina asioina myös pyhiä ja jumalallisia. Suhteemme paskaan onkin jollakin tavoin yhteydessä suhteeseemme pyhään.

Ja nyt palaavat ajatukseni Kurttilaan, jossa muuten sivumennen sanottuna käytetään sanaa ”paska” varsin usein muuallakin kuin kasteen ja ulostamisen sekoittavassa kohtauksessa.

Mitä Loe kirjassaan tekee? Paljastaa suoraan tabun luonteen! Kirja puhuu aiheesta liki koko ajan! Se on täynnä tabun eksplisiittistä käsittelyä ja esimerkiksi seuraavanlaisia lauseita:
”Jokainen, joka syö verta, hävitettäköön kansastansa.”
”…mutta sinä olet ainakin saastainen iltaan asti. Saat käydä kylvyssä.”

Kastekohtaus käsitellään myöhemmin uudestaan:

Meillähän oli hieno yhteinen kokemus siellä joella, Pyhä henki täytti meidät kaikki yhtä aikaa.
Se oli kakkaa, isä, Bud oikaisi.
Syy? Kurt tiedusteli.
Se ei ollut Pyhä henki. Se oli kakkaa.
Se oli Pyhä henki, Kurt jyrähti.
Se oli kakkaa! Helena ja Limsa-Kurt ja Bud huusivat yhteen ääneen.

Väittelyn molemmat osapuolet ovat oikeassa, ja niinpä Kurttilan lukija onkin kohtaakin itse tabun olemuksen. Se saattaa helposti herättää vastareaktion jopa näinä sekulaareina aikoina, kun pieru- ja kakkakirjoja  julkaistaan yllin kyllin eikä uskonnonkaan pilkkaaminen toisin keinoin juuri hetkauta.