Avainsana: Tutkimusmatkailu

Työmatkaturismia

Seuraavan romaanini aistimaailma on saatava kohdilleen, mikä vei minut Marokkoon. Perhe halusi tulla mukaan. Orientoituminen oli kuormittavaa minne ikinä menimmekin, ja ensimmäisen kokonaisen päivän päätteeksi huomasin jo odottavani kotiinpaluuta ja laskevani jäljellä olevia öitä. Raskain – ja myös antoisin ja kiinnostavin – työmatka minun elämässäni. Relevanteimmat havainnot ja niistä tekemäni johtopäätökset säästän romaaniin, mutta tässä joitakin henkilökohtaisia kohokohtia ja muuta sellaista.

Jossakin määrin minua jäi kaihertamaan berberikulttuuriin pesiytynyt epäluuloisuus valokuvaamista kohtaan. Ihmisten kuvaaminen ilman lupaa ei ole Marokossa suotavaa, ja joidenkin kiinnostavan näköisten porttienkin (”Pääsy kielletty muilta kuin muslimeilta”) osoittaminen kameralla saattoi saada osakseen kiukkuisia kommentteja. Tästä johtuen kaikki kiehtovimmat näkymät joutui tallentamaan ainoastaan mieleen. Näitä olivat: öiset huonosti valaistut medinan kujat djellabaan verhoutuneine fantasiahahmoineen; naapurissamme toimiva sepän paja, sysimustan kellariloukon pohjalla punainen hiillos ja nokinen mies; kitsch-henkinen pieni kissa kalatiskin edustalla odottavasti istumassa; ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Reissun loppupuolella asetin erään junamatkan ajaksi reissun kameralaukkuni käsinojan alle, joka oli kuin erityisesti tarkoitusta varten muotoiltu. Siinä kamera oli mukavasti pois tieltä ja pois silmistä, niin ettemme kyydistä noustessamme, paikkojamme silmäillessämme mitenkään huomaisi jotakin jäävän. Välillä kamera oli kulkenut pitkiä aikoja repussakin, joten huomasin sen katoamisen vasta seuraavana aamuna. No, koneita saa kaupasta, mutta muistikortin sisällön menettäminen harmitti. Hemmetin pöljä turisti!

Saapumisemme Marrakechiin parin Casablanca-päivän: Taksikuski sanoo luultavasti tuntevansa osoitteen, vaikka kirjoitusasu ei ihan täsmääkään. Kyyti terrakotan väristen rakennusten välissä sokkeloisilla teillä aasi- ja ihmisvetoisten kärryjen, pyöräilijöiden, mopoilijoiden ja kaapulaisten kaaoksessa sai silmäni pyöristymään hämmästyksestä. Mihin me olemme oikein tulleet? Tämä ei ole totta, tämän täytyy olla jonkun seikkailuelokuvan lavastus! Illan hämärtyessä taksi pysähtyy jonnekin valtavan labyrintin hiljaisempaa osaan. Kuljettaja käy juttelemassa pikkupojan kanssa ja palaa luoksemme: ”Tämän pidemmälle en tule. Tuo poika tietää tien riadiinne. Seuratkaa häntä.”

Derivointia, derivointia, derivointia. Missäköhän määrin situationistit tunsivat vanhaa arabialaista kaupunkisuunnittelemattomuutta? Entä samasta alueesta laadittuja karttoja, joihin on kaikkiin merkitty eri muurit ja tiet? Kaikki epämääräinen pihallakuinlumiukko-oleminen kuormittaa aivoja niin, että olen koko ajan ylikierroksilla enkä osaa oikein nukkua öisin.

Meteliä, likaa, aitoa ja epäaitoa ystävällisyyttä. Jos olisin pelkästään lomailemassa, pitäisin kohdevalintoja epäonnistuneina. Tämmöinen kaupunkiturismi ei ole minun juttuni. Pitää kuitenkin muistaa joskus googlata, miten nuo käärmeenlumoojat toimivat. Onko kyiltä ja kobrilta otettu hampaat? Ovatko ne huumattuja vai ainoastaan kesyjä?

Viimeinen päivä. Edessä on siirtymä Casablancan keskustasta lentokentälle ja käsittämätön onnenpotku. Nousemme junavaunuun, jolloin oven lähellä istuva pariskunta käännyttää meidät takaisin: ”Me jätimme teidän kameranne. Se on tällä asemalla!”

Casablancassa vuohet syövät jättteitä.

Imi’n’ifri. Luontokohde, jossa sielu sai hetken aikaa palautua. Portaikko antaa mittakaavan.

Pien- ja suurhiukkasia näkyi jokikisessä salamavalolla otetussa kuvassa.

Käärme ja omena

Kävelimme eräänä päivänä tutkimusmatkailijoiden reittiklassikon Pasilan ratapihalta (siitä Boulderkeskuksen tuntumasta) Mäkelänrinteen uimahallille. Reitti on hieno muutamastakin syystä. Ensinnäkin sen voi kulkusuunnasta riippuen aloittaa tai päättää museojunia ihailemalla.

Toisekseen entinen rautatietunneli on varsin hieno. 650 metriä pitkän tunnelin päiden tuntumassa on runsaasti isoja ja kaikessa rauhassa maalattuja graffiteja, mutta sen pimeisiin keskiosiin on jäänyt paljon koskematonta kallioleikkausta, ja seiniä katsellessa tunnelma on hetkittäin miltei luolamainen. Hiljaisuuden rikkovat vain jalkojen alla rohiseva sepeli ja katosta lirisevä vesi. Kaupunki elää ja kuhisee vain muutamien metrien päässä yläpuolella, mutta kiven alla kulkija on hyvin kaukana siitä kaikesta.

Lähellä Vallilan päätä korkean tunnelin katosta löytyy jotakin tutunomaista ja kirkollista: tribuutti Hugo Simbergille!

Kolmanneksi reitin hienouksiin kuuluu lähes täydellinen maiseman muutos. Ilmeeltään teollinen ja koneistettu ratapiha on vielä hyvässä muistissa, samoin ratakuilun rappioestetiikka, kun äkkiä astuu tunnelin toisesta päästä levolliseen puistonäkymään. Tuntuu, kuin olisi kulkenut pidemmänkin matkan.

Välitila

Silta on kytkös kahden paikan välissä. Tarkoitetussa käytössään se on pelkkä välitila, siirtymän väline ja epäpaikka. Sellaisena silta on luonnollisesti täynnä symbolisia merkityksiä, joita vaikkapa sanonta ”polttaa sillat takanaan” tai sillan käyttäminen ymmärryksen tai ystävyyden vertauskuvana ilmentävät.

Kytkös voi kuitenkin muuttua paikaksi historian, arkkitehtuurinsa (esimerkiksi näköaloja avaavan korkeuden tai välitilassa oleskeluun pakottavan pituuden)… tai vaikkapa väärinkäytön tuloksena. Tällaisesta, paikan avaavaa väärinkäyttöä edustaa eilinen eväsretkemme. Tuuve ja minä emme menneet Toiselle Puolelle, vaan jäimme välitilaan, eväsretkelle. Hiljainen, yhtaikaa ahdas ja valtava paikka on rauhoittava, etäällä muusta maailmasta, lähes koskematon osa kaupunkia. Edes maalipurkkinuoriso ei ole löytänyt sinne.

Päällä jymisevä liikenne, kaikkea peittävä pöly, kätkettyyden riemu.

Lounas

Kun kävelee meiltä ensin Isolle Omenalle ja siitä sitten Länsiväylän reunaa pitkin Hankoa kohti, alkaa vastaan tulla vesakkoa ja vähän isompaakin puuta kasvavia kivijalkoja ja kivimuureja. Lehtipuupainotteinen kasvillisuus tuo mieleen Keski-Euroopan, mikä täyttää sydämen nostalgialla.

(Klikkaa kuvat isommiksi.)

Voisi kuvitella, että kun jälleen näkee luonnon valtaamia entisiä ihmisrakenteita, tulisi hyvä ja toiveikas mieli, samanlainen kuin vuosi sitten Keimolassa, mutta ei, tunnelma on jokseenkin tismalleen päinvastainen. Keimolassa luonto oli vallannut tilaa autoilulta. Länsiväylän (ja muidenkin Helsingin ulosmenoväylien) ympäristön on sen sijaan vallannut autoilu, ja kasvillisuus on vain löytänyt siitä kupeesta pienen reservaatin.

Nämä maisemat ovat tragedia. Maataloja, kesäpaikkoja, omakotitaloja on jäänyt nopeuden alle. Täällä on asunut ihmisiä, täällä on eletty. Nämä ovat olleet koteja. Jotka kaikki ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi, lahonneet, tuhoutuneet hylättyinä. Raunioiden ja autiotalojen vyöhyke väylän varrella jatkuu ties mihin asti.

Visuaalisen ja akustisen maiseman välinen kontrasti on jyrkkä, suorastaan ristiriitainen. Silmin katsottuna maisema näyttää surumielisyydessäänkin idylliseltä, siinä on suorastaan fantastista rauhaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä ohi jyrisevät 50 000 autoa vuorokaudessa tuottavat sietämättömän pauhun. Tämä on kaikessa kauneudessaan luotaantyöntävää seutua.

Kuin saastaisen viemärin vihreää levää kasvavat seinät.

Maan alla taas

Lauantaina kävimme Lohjalla Niemisillä ja Niemisten kanssa luolastamassa. Myös Torholan luola on hauska vierailukohde ja vieläpä kauniissa lehtomaisemassa.

Tuonne!

Luolan etuosa on täälläkin varsin avara.

Luonnonkohteiden tuhrimista en oikein osaa arvostaa, mutta tämä graffiti sopi paikan tyyliin juuri ja juuri.

Kotimaista kalkkikiveä.

Jyrkkä hormi alimpaan kerrokseen. Tästä eteenpäin menivät vain miehet ja lapset.

Ja takaisin maan pinnalle!

Luolan ehkä kiehtovin yksityiskohta jäi kuvaamatta. Torholassa, aivan kuten Luolavuoressa pari viikkoa sitten, oli runsaat määrät yöperhosia, joilla oli kullanväriset silmät. Ja hämähäkkejä. Ja sitten siinä lattialla oli paikka, johon oli kasaantunut kymmeniä perhosen siipiä. Ehkä jossain siinä yläpuolella oli hyvä saalistuspaikka.

Tuntuu erityisen merkitykselliseltä jakaa näitä paikkoja ja kokemuksia lapsen kanssa. Ne ovat yksi niistä yhteisistä jutuista, jotka me koemme luullakseni suhteellisen samalla tavoin: jännää ja seikkailullista. Konttaamisessa ja ryömimisessä on jotakin ilahduttavan tasa-arvoista, ja ahtaimmissa paikoissa etu on lapsen puolella.

Turun Luolavuoressa

Messut ovat messuja, ei niistä sen enempää. Mutta voi Turussa tehdä paljon muutakin.

Kävimme lauantaina perheen voimin Luolavuoressa. Sisäänkäynti oli avara ja itse luola paljon kompleksisempi kuin osasin odottaa. Tekemistä riitti noin puoleksi tunniksi: pitkiä käytäviä kontattaviksi, ryömimällä saavutettavia kammioita, suuntatajun sekoittavaa geometriaa ja luolastamiseen vihkiytymättömälle mattimeikäläiselle ihan riittämiin jännitystä. Aivan upea kohde! Kotimainen graniitti yllätti jälleen!

Suuaukko löytyi ihmeemmin etsimättä.

Konttauskäytävän päässä valtaisa katinkulta-aarre!

Paikoitellen oli vähän ahdasta.

Tätä vaakahalkeamaa en uskaltanut tutkia loppuun asti, kun tuli niin tiukka ja klaustrofobinen olo.

Aurinkoisia hymyjä maan päällä.

Tunnelityömaa

Kävimme viime viikolla Leppävaarassa katsomassa, miten suuri tunnelityömaa etenee. Saimme nauhalle hyvää äänimaisemaa ja huonoa runoutta, mutta tunnustan suoraan, että sinänsä harmittoman tutkimusmatkamme luvattomuus oli matkamme merkittävin anti. (Emme siihen hätään löytäneet työmaatoimistoa, josta luvan olisi voinut pyytää.) Sääntöjen rikkominen on subjektiviteetin osoitus ja rakennusaine, mikä ajatus Raskolnikovinkin mielessä pyöri Rikoksen ja rangaistuksen alussa. Kiellot itsessään vaativat tulla arvioiduiksi ja koetelluiksi. Raskolnikovin virhe oli, ettei hän tuntenut itseään, vaan rikkoi sääntöä, jonka olisi voinut itsekin allekirjoittaa: hänen toteuttamansa murha oli reaktio moraalisääntöihin, ja siten moraalisäännöt itse asiassa ohjailivat häntä. Subjektiviteetin osoittamiseksi ja rakentamiseksi suunniteltu teko epäonnistui.

Sääntöjen rikkomisen ei tarvitse olla pahaa tai vahingollista. Se voi olla moraalisesti myös yhdentekevää, kuten oma työmaaseikkailumme. Tämän blogauksen mietteetkin ovat vain sivutuotteita siitä miellyttävästä jännityksestä, jota henkilönostureiden takana piilottelu ja tunnelirakennusmiesten välttely synnyttivät.

Sääntöjen rikkominen voi olla myös kiitettävää toimintaa, kuten vaikkapa Gandhin kansalaistottelemattomuuden tapauksessa.

Ennen suunnitellun rikkomuksen tekemistä sen vaikutusten ja omien motiiviensa tarkasteluun kannattaa joka tapauksessa uhrata ajatus jos toinenkin.

Geologinen juhannus

Vähän aikaa sitten katsoin tyttäreni kanssa Planet Earth -luontodokkarin. Havupuuvyöhykkeestä todettiin jotain sen suuntaista kuin että siellä ei ole ihmeemmin syötävää eikä sen takia eläimiäkään. Seuraavaksi siirryttiin etelämmäksi, ja juttu kulki suunnilleen näin: ”Meille (kaikille maailman ihmisille, joille tämä kansainvälinen elokuvaproduktio on suunnattu) tutummassa lehtimetsävyyöhykkeessä sen sijaan piisaa sapuskaa ja elukkaa, ja viini kasvaa ja muutenkin on lämmintä ja kivaa.”

Se oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin jo pitkään mieltäni kalvanut ajatus nousi taas pintaan: olen syntynyt väärään paikkaan.

Tunne ei koske pelkästään ilmastoa vaan myös sen seurannaisilmiöitä, kuten että heti Suomenlahden eteläpuolella on eletty Eurooppalaisessa kulttuuriympäristössä, jossa on palelemisen ja pettuleivän asemesta päästy tekemään myös historiaa. Historian näkee arkkitehtuurissa ja vähän kaikessa. Täällä meillä sen sijaan on siirrytty suoraan savupirtistä Nokia-aikaan, ja pesäeroa pettuleipään on tehty purkamalla jokseenkin jokikinen 1800-luvulla rakennettu talo. Historiattomuus ja perustattomuus näkyy myös ihmisissä: täkäläiset eivät osaa arvostaa omaa taustaansa vaan hakevat identiteettiään milloin mistäkin.

Viro näyttää nykyään jo kauniilta, mutta en halua edes kuvitella, miltä Suomessa näyttäisi, jos Neuvostoliitto olisi aikanaan vallannut maamme.

Niin, kovin kauas ei tosiaan tarvitse mennä vertailemaan. Jotain vikaa tuossa meressä on (muutakin kuin että se on ihan helkkarin saastainen), minkä vuoksi parempi väki ei ole koskaan viitsinyt tulla tälle puolelle. Ruotsalaisilla on kaikki paremmin. Niillä on demokratiaa, niillä on historiaa, niillä oli Descartes, niillä on kuninkaallisia ja kuningas pitää kipparinlakkia, ja suurin osa ruotsalaisista asuu – yllätys, yllätys! – Helsinkiä etelämpänä. Luen paraikaa yhtä Mark Levengoodin kirjaa, ja vaikka Levengood onkin saanut Suomesta itseensä ison kasan negatiivisuutta, niin jollain ihmeen tempulla se kääntää senkin jotenkin sympaattiseksi myönteisyydeksi – siellä Ruotsissa.

Ilmaston ja kulttuurin lisäksi Ruotsilla on geologiaa. Ruotsalaisilla on vuoria. Ja niillä on Gotlanti. Saari on entinen päiväntasaajan tienoolla kehittynyt koralliriutta, eli sen kamara koostuu lähinnä kuolleista ötököistä. Kuvassa ruotsalaista peruskalliota (klikkaa isommaksi):

Kuolleet ötökät taas ovat eroosiolle alttiita ja muodostavat paaaaljon hauskempia juttuja kuin jääkauden hinkkaama graniitti. Esimerkiksi luolia, jyrkänteitä ja raukkeja.

Viikonloppumme kului nenä kivikunnassa (vaikka – ah! – karhunlaukan tuoksultakaan emme joka pusikossa voineet välttyä), mutta siinä sivussa saimme huomata että oli myös juhannus. Kuvassa juhannussalko:

Gootit eivät kuulemma identifioidu kauhean vahvasti ruotsalaisiksi. Eivätkä ahvenanmaalaiset suomalaisiksi. Minulla olisi rakentava ehdotus: vaihdetaan saaria!

Menneitä ja tulevia rakenteita Leppävaarassa

Kun katselen eilen ottamiani bunkkerikuvia, vertautuvat ne mielessäni erinäisten tietokonepelien ja scifi-kauhuelokuvien sekä maalaustaiteen estetiikkaan. Tämä paljastaa maailmani epäaitouden tai kauniimmin sanottuna sen, miten kulttuuri (tässä tapauksessa viihde) läpäisee kaiken ajatteluni. Me emme enää vertaa kuvia todellisuuteen vaan todellisuutta kuviin.

Klikkaa kuvat isommiksi.