Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Kannen kuva: Seppo Polameri

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta –  johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

 

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

 

* * *

 

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Sivuhuomautuksia elämään, kuolemaan ja merkitykseen

Saavun Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas yhdeksänteen lukuun Kuolevaisuus, pahuus ja muisti.

Pihlström pohtii kuoleman merkitystä sekä sitä, miten kaiken katoavuus uhkaa viedä myös elämältä merkityksen.

”Syvemmällä tasolla kuolevaisuuden riistävän ihmiseltä paitsi erityisiä hyvänä pidettäviä asioita, kuten hyviä kokemuksia, jotka jäävät kokematta […], myös yleisemmin elämän merkityksellisyyden itsensä tai jopa tuollaisen merkityksellisyyden mahdollisuuden. Tämä huoli avautuu nimenomaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Koska kaikki projektimme, kuinka merkityksellisenä ne subjektiivisesti koemmekin, lopulta päättyvät kuolemaan, voidaan kysyä, oliko niillä oikeastaan mitään merkitystä alun pitäenkään. Se, että kuolemme, näyttää tekevän kaikesta merkityksen kokemisesta harhaa. Tämä illuusion menettämisen kokemus voidaan laajentaa […] koko ihmiskuntaan […]. Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen.” (s. 157)

On totta, että kuoleman edessä useat elämän ongelmat näyttävät menettävän merkityksensä. Monen väitetään kuoleman lähestyessä sanoneen jotakin sen suuntaista, kuin että ei olisi kannattanut ottaa pikkuasioista niin isoa murhetta, ja olisi pitänyt elää aidosti ja tavoitella unelmiaan sen sijaan, että yritti olla muiden silmissä hyvä tyyppi.

Tällaisissa kuolemanläheisyyden kertomuksissa osa ennen tärkeinä pidetyistä toimintatavoista näyttää todella menettäneen merkityksensä. On myös ilmeistä että kuolinvuoteella monetkin asiat todella muuttuvat merkityksettömiksi: jos tiedän kuolevani kahden viikon kuluttua, tuskin suunnittelen enää uranvaihtoa, lasten hankkimista tai talon rakentamista.

Tämä palauttaa mieleen kirjan johdantoluvun, jonka sivuilta löytyy hieno muistutus elämän traagisuudesta:

”Jos kuolema vie meiltä pois hyviä asioita ja kokemuksia, niin samoin totisesti tekee elämä itse. Jokainen hetki elämää riistää meiltä äärettömän määrän vaihtoehtoisia hetkiä […] Elämän hintana ovat lukemattomat elämättä jääneet elämät.” (s. 18)

Aivan toisella tavalla mutta mahdollisuuksien rinnalla elämä riistää meiltä myös merkityksiä. Se on elämisen hinta. En enää osaa lumoutua samoista asioista, joista lumouduin viisivuotiaana, en toisaalta myöskään pelkää samoja asioita. En pidä kovin tärkeänä monia tavoitteita, joiden eteen hikoilin ja joiden vuoksi olin jopa epätoivoinen nuoruudessani. Kirjat, jotka olivat järisyttävän hyviä, kun luin ne untuvikkona, näyttäytyvät nyt silmissäni keskinkertaisina, jopa huonoina. Niiden sisältö on menettänyt merkityksensä. Tähän ei tarvita kuolemaa: riittävän pitkä elämä riittää.

Olisi mielestäni kuitenkin virhe väittää, ettei mikään koskaan ollutkaan merkityksellistä. Se olisi eletyn todellisuuden ja kokemattoman sielun kärsimysten, toiveiden ja unelmien vähättelyä. Vaikka merkitykset ovat katoavaisia ja muuttuvia – tarkoittaako se, että ne olisivat illuusioita?

Kun Pihlström ryhtyy erittelemään kuoleman merkitystä, hän erittelee tätä merkitystä englannin kielen sanojen meaning ja significance kautta. Näiden sanojen äärellä on helppo huomata, mikä yhdistää tarkoitusta ja meaningiä, merkitystä ja signifikaatiota. Ne kaikki viittaavat jonnekin muualle. Niissä kaikissa on sisäänrakennettu dikotomia merkitsijän ja merkityksen välille, sen mikä tarkoittaa ja sen mitä se tarkoittaa välille.

Jos merkitys on jotakin, mikä väistämättä osoittaa jonnekin muualle, voidaan tosiaan ajautua nihilistiseen umpikujaan: elämän päättyväisyys tarkoittaa että tie, jota kyltti ”Ikuinen kaupunki Pariisi” merkitsi, onkin poikki. Virheellisellä kyltillä (sign, merkki) ei olekaan todellista merkitystä. ”Ikuinen kaupunki Pariisi” osoittautuukin harhaksi.

Mutta tiellä merkitys on, umpikujallakin. Merkitty polku johtaa merkillisiin paikkoihin; ei tosin ikuiseen kaupunkiin, vaikka matkailija niin kuvitteli. Meininki voi olla hyvä, meaning jotain muuta kuin odotukset.

Kuoleman umpikujaan luhistuvien odotusten virheellisyys on ikuisuudessa. Inhimilliset sanat ja asiat tarkoittavat tai merkitsevät jotakin vain inhimillisessä kontekstissa. Meillä ei ole kosmista, jumalallista tai yliajallista näkökulmaa todellisuuteen, ja väitän ettei sitä voi ollakaan. Kontekstit, joissa toiminnalla ja tavoitteilla on todellisia merkityksiä ja tarkoituksia, ovat elämän sisäisiä. Elämällä ei sikäli voi olla (inhimillistä) tarkoitusta. Elämässä voi.

Tarkastellaan väitettä logoterapian näkökulmasta. Viktor E. Franklin mukaan ihmisyys suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ja elämällä on kuin onkin tarkoitus. Juutalaisena keskitysleirivankina Frankl joutui testaamaan ajatustaan äärimmäisissä kenttäolosuhteissa. Hänen mukaansa hengissä jaksoivat pysytellä ne, joilla oli elämälleen tarkoitus. Tarkoitus, joka oli jossakin oman itsen ulkopuolella, tyyliin: ”Tahdon vielä nähdä ja auttaa lapsenlapsiani heidän nuoruudessaan.” ”Minä vielä kostan tämän.”

Tämäntapaiset tarkoitukset ”nähdä ja auttaa lapsiani” tai ”kostaa” sijaitsevat kuitenkin elämän sisäpuolella, eivät inhimillisyyden tuolla puoden. Ja se, mille ne antavat tarkoituksen keskitysleirillä, on päivittäinen kamppailu hengissäpysymiseksi, ne teot, joilla selviydytään, ei elämä itsessään. Tämän kamppailun teot merkitsevät jotakin nimenomaan toisten, tulevaisuuden tekojen, inhimillisen elämän kontekstissa.

Millaisissa tilanteissaihminen sitten lakkaa kamppailemasta ja tekee esimerkiksi itsemurhan? Harvemmin varmaan kosmisen mitättömyyden edessä. Useammin silloin, kun uupuneena ajattelee, ettei elämässä itsessään ole odotettavissa hyviä asioita.

Ikuiset ideat, liikkumaton liikuttaja ja pysyvät totuudet ovat – John Deweytä seuraillen – aiheita, joista länsimainen filosofia on ennen kaikkea kärsinyt. Kosmisen näkökulman tavoittelu on virhe, joka johtaa – kuten Pihlström luultavasti ymmärtää – tosiaankin illuusioiden rakenteluun. Ne, oppimattomatkin, jotka pitävät filosofiaa merkityksettömänä puuhasteluna, ovat tähtiin tuijottavan metafysiikan osalta oikeassa. Elämä on merkityksiä täynnä: mutta ne on nähdäkseni elettävä tämänpuoleisessa, ei teoretisoitava ikuisuuksia tavoitteleviin oppirakenteisiin.

Rakas nettipäiväkirjani

Viime aikoina – jopa vuosina – blogin pitäminen on jäänyt aika niukalle huomiolle. Hahmotan taustalla olevan seuraavanlaisia syitä:

1) Mitä vakavammin olen alkanut suhtautua kirjoittamiseen, sitä vaikeampaa siitä on tullut. Moni aikanaan hyvänä pitämäni konsti on lakannut toimimasta. Palaan näihin ehkä joskus myöhemmin tai sitten en. No, kun siis kaikki kirjoitusenergia menee suurisuuntaisiin, filosofian ja maailmankirjallisuuden mullistaviin hankkeisiin, ei työrupeaman jälkeen jaksa enää istua koneen ääressä. Vaan puhelimen. Mikä taas on huono juttu. Tai sitten sitä lähtee ulos leikkimään, mikä taas on hyvä juttu.

2) Pidättäytyminen. Ajatukseni ovat askarrelleet ennen kaikkea edellä mainittujen suurisuuntaisuuksien parissa, enkä ole halunnut tuhlata niitä pirstaleina nettiin. En halua, että kirjani on koluttu loppuun jo ennen kuin sitä on kirjoitettu. Vielä enemmän ajatukseni ovat olleet kiinni sellaisissa inhimillisissä tragedioissa, joita en katso voivani jakaa tässä. Paljon muu ei olekaan kiinnostanut. En ole pitkään aikaan jaksanut provosoitua edes politiikasta.

3) Olen ehkä tulossa vanhaksi. Kokenut jonkinlaisen introvertin käänteen. Ihmiset noin enimmäkseen tuntuvat enemmän väsyttäviltä kuin jännittäviltä. Ystäviä lukuunottamatta, tietenkin. Joten miksi minunkaan pitäisi olla internetissä läsnä koko ajan. Facebookissakaan en enää jaksa keskustella; jaan vain jonkun valokuvan joskus. Facebook on myös muuttunut aiempaa ikävämmäksi, kun yhtiö on muuttanut algoritmeja, jotka määrittävät silmilleni tulevaa syötettä. Söpöt eläinvideot ovat vähentyneet – ja juuri ne ovat olleet alustan tärkeintä antia! Antakaa minulle päivittäiset pomppivat ja toisten lajien edustajia ruokkivat eläinlapseni!

Muistan kuitenkin ajat, jolloin päivittäinen bloggaaminen tuntui antoisalta. Silloin, kun en ottanut kaikkea kirjoittamista niin vakavasti. Olisiko siihen palaaminen? Ainakin elämäntilanne tuntuu nyt siinä määrin tasaisemmalta, että energiaa saattaisi taas olla tännekin jaettavaksi. Mutta miksi? Ja onko minulla sittenkään mitään yleisesti kiinnostavaa sanottavaa, paitsi tietenkin se, mikä menee kirjojen kansiin?

It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

 

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

 

Dorian Gray ja psykoanalyysi

Luin pitkästä aikaa Oscar Wilden tunnetuimman teoksen, Dorian Grayn muotokuvan. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi teoksen sanoisinko ”freudilaisiin” piirteisiin.

Kuten Freudin, myöskään Wilden käsitys ihmisestä ei ollut monoliittinen, vaikuttimensa tiedostava kartesiolainen subjekti. Eksplisiittisiin psykologisiin mietteisiin päästään, kun nuori Dorian Gray on ylevästi rakastunut ihanaan näyttelijättäreen:

”[Lordi Henry] alkoi pohtia kykenisimmeköhän koskaan tekemään psykologiasta niin täydellisen tieteen, että elämän pieninkin pulpahdus avautuisi meille. Nykyisellään ymmärsimme itsemme aina väärin ja toiset aniharvoin oikein. […] Dorianin äkillinen mieletön rakastuminen Sibyl Vaneen oli varsin mielenkiintoinen ilmiö. […] Yksinkertainen tuo intohimo ei kuitenkaan ollut vaan pikemminkin erittäin mutkikas. Se, mikä oli aluksi ollut puhdasta poikasen aistivaistoa, oli muuntunut mielikuvituksen voimasta, muuttunut joksikin, mikä oli nuorukaisen itsensä mielestä kaukana aisteista ja juuri siksi entistäkin vaarallisempaa. Ne intohimot, joiden alkuperän valehtelemme itsellemme, tyrannisoivat meitä voimakkaimmin.”

Kuten lainauksesta huomaamme, Wilde luonnostelee kirjassaan sekä torjuttujen viettien vaikutukset käyttäytymiseen että sublimaation idean.

Torjuttu onkin romaanin keskeinen teema. Kun Dorianin toiminta johtaa rakastetun kuolemaan, hän tuttaviensa hämmennykseksi kieltäytyy suremasta. Jo seuraavana päivänä hän sanoutuu eilisestä irti: ”‘Mitä tekemistä käytännön aikavälillä on tämän kanssa? Vain pinnalliset ihmiset tarvitsevat vuosia päästäkseen eroon jostakin tunteesta. Mies, joka on itsensä herra, lopettaa surun yhtä helposti kuin löytää ilon.’”

Teoksen tärkein motiivi, muotokuva, alkaakin näyttäytyä Dorianin torjuttuna, jonka hän piilottaa talonsa kouluhuoneeseen, lapsuuden muistojensa joukkoon. Torjutun kohtaaminen muuttuu Dorianille koko ajan vaikeammaksi: ”Minä en taida pystyä menemään tuonne”, hän ajattelee. Ja: ”Haluan aina unohtaa, mitä olen tehnyt.”

Joissain kohdissaan teos saa jungilaisempiakin sävyjä. Taulu, torjuttu on ihmisen ominta, hänen sielunsa. Muotokuvaa vastaan hyökätessään Dorian Gray hyökkääkin itseään vastaan.

Wilde on Freudia paremmin jyvällä siinä, miten vaikea tekemisiään ja traumojaan on unohtaa. Pahat asiat pystyy salaamaan muttei unohtamaan. Torjunta ei lakaise asioita tiedostamattomaan. Wilde ylittää Freudin ajattelun myös siinä, että kirjoitti henkilökuvauksensa taideteokseksi, kun taas Freud erehtyi luulemaan mielleyhtymiään tieteeksi ja kaupitteli kakkainsestin yleistettävänä kuvauksena ihmisestä.

Freudilaiset pitävät mielellään edellä mainittuja havaintoja psyykestä Freudin keksintöinä, ja antavat hänelle kunnian tiedostamattomankin keksimisestä. Niiltä osin kuin psykoanalyysissä on mitään tolkkua, ajatukset eivät kuitenkaan olleet Freudin keksintöjä. Psykoanalyysin keksijä oli vain osa aikansa virtauksia; tiedostamattomastakin puhuttiin laajalti jo ennen häntä. Popularisoijana ja itsensä brändääjänä Freud oli kuitenkin omaa luokkaansa.

Dorian Grayn muotokuva julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1891, kun taas psykoanalyysi syntyi maailmaan vasta muutama vuotta myöhemmin.

Tekstilainaukset Jaana Kapari-Jatan suomennoksesta.

Kummalta mieheltä ottaisit vastaan savukkeen?

freud   wilde

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.