Absurdi – Jukka Laajarinne

Maalaa jo kasvos, pue narrin kaapu ylles

Hyvää mielenterveyspäivää. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Joker.

Jokeri on ollut Lepakkomiehen arkkivihollinen jo vuodesta 1940, ensimmäisestä Batman-sarjakuvalehdestä alkaen. Psykopaattinen, vihreätukkainen ilveilijä on superkonnista merkittävin, jopa niin, että Batman ilman Jokeria olisi puutteellinen eikä kovinkaan kiinnostava tyyppi. Erityisesti viime vuosikymmenien Batman-filmatisoinneissa Jokeri on tupannut jättämään nahkasiipisen sankarin varjoonsa. Mielipuoli pelle on antanut osan esittäjälle enemmän mahdollisuuksia irrotella kuin synkkä ja yksitotinen yön ritari. Vuoden 1989 Batman-elokuvasta en enää paljon muuta muistakaan kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksen.

Christopher Nolanin Dark Knightissa koomikkojen rikolliskuningas kohosi jo aivan toiselle tasolle. Heath Ledgerin väkevästi tulkitsema Jokeri ei ollut enää pelkkä rikollinen vaan myös symbolinen hahmo: absurdin ja kaaoksen henkilöitymä, ruumiiksi tullut järjettömyys. Sellaisena hän oli läheistä sukua Grant Morrisonin käsikirjoittaman ja Dave McKeanin kuvittaman Arkham Asylum -sarjakuvan Jokerille. Tässä mestarillisessa sarjakuva-albumissa psykoterapeutti kuvailee häntä seuraavasti:

”He may be beyond treatment. In fact, we’re not even sure if he can be properly defined as insane. […] It’s quite possible we may actually be looking at some kind of super-sanity here. […] He has no real personality. He creates himself each day. He sees himself as the lord of misrule, and the world as a theatre of the absurd.”

Kuvaus lie saanut innoitusta Jokeri-pelikortista, jolla ei useissa korttipeleissä ole kiinteää arvoa, vaan joka voi olla mitä tahansa. Luonnehdinta muistuu mieleen myös uuden Joker-elokuvan erästä kohtausta katsoessa, jossa psyykkisesti sairas koomikko sanoo sosiaalityöntekijälleen jotakin seuraavaa (lainaus muistinvarainen ja epävarma): ”Minusta on tuntunut, kuin en olisi edes olemassa.”

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama, Joaquin Phoenixin mestarillisesti näyttelemä Jokeri ylittää kaikki aiemmat tulkinnat Gothamin vaarallisimmasta mielipuolesta, jopa kaikkein pimeimmät sarjakuvaversiot.

Elokuvassa tutustutaan klovniohjelmatoimistossa työskentelevään Arthur ”Happy” Fleckiin, jonka toiveena on tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua. Psyyken ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre kuitenkin jyräävät miehen, vievät merkityksen elämästä. Takaisku toisensa jälkeen painaa miestä syvemmälle toivottomuuteen. Elokuvassa kuullaan Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -albumiin viittaava repliikki: ”I had a bad day.” Hulluuden tuolle puolen ei kuitenkaan sysää yksi huono päivä vaan totaalinen, viimeistään lapsuudesta alkanut merkityskato, jonka kruunaa ymmärrys siitä, että kaikki hyvä Arthur Fleckin elämässä on ollut harhaista toiveunta.

On huomionarvoista, ettei hullua koomikkoa käsittelevä elokuva naurata kertaakaan, ei ainoassakaan kohtauksessaan. Slapstick-komiikkaa on lainattu Chaplinilta (oveen törmäily, junakohtaus, jossa Jokeri vie yhdeltä mieheltä naamarin ja tönäisee toista selkään ja saa nämä tappelemaan keskenään), ja hyvätkin vitsit on kerrottu nerokkaasti siten, ettei katsojaa edes hymyilytä. Jokerissa huumori ei ole naurun asia.

Gotham City esitetään enimmäkseen betonibrutalismin hallitsemana ympäristönä. (Goottilainen) romantiikka, jota sata vuotta vuotta vanhat pilvenpiirtäjät ja kirkontornit gargoileineen ovat kaupunkiin aiemmin tuoneet, on riisuttu. Arkhamin hoitokoti ei enää ole erikoisvartioitu Lapinlahden sairaala vaan massiivinen harmaa laatikko, jonka rinnalla Meilahden kolossi kutistuu kauhusta. Gothamiin ihminen katoaa, ainakin jos kuuluu yhteiskunnan vähäosaisiin, joista menestyjien ei tarvitse piitata.

Arthur Fleck löytää olemassaolonsa vasta astuessaan väkivallan tielle. Vasta tappajana hänet nähdään.

Fleckiin kohdistunut myötätunto sekoittuu suruun, kun yleisön pilkattavaksi televisiostudioon tuotu Fleck saa jälleen yhden naurukohtauksistaan. Vaikka hän on jo moninkertainen murhaaja, istuu katsojien edessä kuitenkin ensisijaisesti sääliä herättävä ihmisraunio. Kohta hän pitää puheensa siitä, miten häntä on poljettu, tekee perinteistä hovinarrin suoraanpuhumisen työtä – ja tappaa ohjelman isännän suorassa lähetyksessä.

Kohtaus, jossa Jokeri tanssii pellenaamioisten mellakoitsijoiden juhlimana auton katolla – karnevalistinen väärän kuninkaan päivä! – ja maalaa omasta verestään hymyn kasvoilleen on kaikessa makaaberiudessaan elokuvan kenties surullisin. Viimeinenkin toivo on lopulta heitetty. Arthur Fleck, on luovuttanut, häntä ei enää ole. On vain Jokeri.

Kohtaamme Jokerin vielä mielisairaalassa keskustelemassa psykiatrin kanssa. Hän nauraa mieleensä tulleelle vitsille. Psykiatri pyytää häntä kertomaan vitsin. ”Sinä et ymmärtäisi sitä”, vastaa Jokeri. Hän on lopullisesti irtaantunut inhimillisestä todellisuudesta. Hän ei enää ole ymmärrettävissä. Virnistyksen alla ei ole enää ketään, vaan jotakin muuta. Jokerista on tullut se absoluuttisen ja absurdin, väkivaltaisen nihilismin ilmentymä, jollaisena hänet on joissakin aiemmissakin tulkinnoissa näytetty.

Eksistentiaalista kauhua tyhjimmillään.

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta – johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

* * *

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Meri, meri

Julkkisohjaaja Charles Arrowby ostaa talon pikkukylän laitamilta meren rannasta ja jättää Lontoon teatteripiirit. Taroituksenaan hänellä on asettua eläkkeelle, rauhoittua ja ottaa etäisyyttä erinäisiin ihmissuhdesotkuihin. Muutamakin romanssi on jäänyt vähän avoimeksi, ja niitä voi yksinäisyydessä mietiskellä samalla kun kirjoittaa muistelmiaan tai päiväkirjaansa, tai kehkeytyisiköhän siitä omaelämäkerrallinen romaani. Ehkä hiljaisuudessa voi kasvaa ihmisenäkin.

Charles ui kesäisen valtameren aalloissa mielellään. Mahtavassa, voimakkaassa elementissä on virkistävää käydä uimassa, vaikka kuiville nouseminen onkin kallioisessa jyrkässä rannassa vaikeaa, eivätkä mainingit tahdo päästää otteestaan. Niin kuin eivät päästä rakkaudetkaan. Ja jossakin siellä suolaveden syvyyksissä elää hirviöitä.

Iris Murdochin romaani The Sea, The Sea käynnistyy realistisen oloisena joskin ironisena kertomuksena Charlesin romanttisesta ajattelusta ja omaelämäkerrallisesta kaunistelusta. Kun ilmenee, että samassa rannikkokylässä sattuukin asumaan eräs Hartley, Charlesin nuoruudenrakastettu, hänen vuosikymmeniä sydämessään vaalimansa, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkautensa – vieläpä onnettomassa avioliitossa, josta tämä on ehdottomasti pelastettava takaisin alkuperäisen ja oikean rakastajansa kainaloon! – ja kun Lontoon-draamatkin tunkeutuvat kutsumatta vierailulle, kääntyy tyylilaji absurdiksi teatteriksi.

Prosperomaisesti lähimmäisiään hallitseva Shakespeare-ohjaaja välineellistää lähipiirinsä ihmiset oman unelmansa ja rakkaustarinansa näyttelijöiksi ja työkaluiksi. Mutta kuka on sitä, mitä esittää olevansa? Eivät ainakaan näyttelijät! JKaikkein eniten sumuttaa tarinansa minäkertoja, etenkin itseään. Tässä romaanissa kaikki on teatraalista ja dramaattista. Juonenkulkua sen enempää paljastamatta on todettava, että Murdoch on onnistunut kirjoittamaan kirjan sivuille mitä viihdyttävimmän ja samalla epäuskottavuudessaan mielipuolisimman sosiaalisen asetelman – asetelman, jollaisen voi helposti kuvitella näkevänsä näyttämöllä, mutta jollainen on romaanin sivuilla jokseenkin ällistyttävä. Olen näkevinäni monet teoksen kerrontaratkaisuista ei ainoastaan ironisina vaan suorastaan parodisina.

Murdoch rakentelee jännitteitä alleviivaillen, lukijalle silmää vinkkaillen. Tiedättehän: jos kertomuksen alkusivuilla esitellään ”pistooli”, etenkin jos se esitellään erityisen suurin elkein, voi olla varma, että sitä käytetään myöhemmin. Lukijan jännitettäväksi jää, millaisissa olosuhteissa ja miksi pistooli laukaistaan. Päähenkilön häikäilemätön, pimeä käytös saa paikoin suorastaan haukkomaan henkeä. Ei! Ei! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!

Romaanin loppupuolen yliluonnolliset elementit ovat myös mitä nautinnollisinta luettavaa – etenkin ne, jotka kertojalta itseltään menevät ohi.

Murdochin tunne-elämää, päätöksentekoa ja motivaatioita valottavat tarkat oivallukset kruunaavat kokonaisuuden: The Sea, The Sea on yksi viime aikojen piristävimmistä lukukokemuksistani. Ensimmäinen kosketukseni Iris Murdochin tuotantoon teki ison vaikutuksen. Lisää tällaista!

Toisten lukukokemuksia:

Luettua elämää
PS Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…

Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Aivan ensimmäiseksi Nabokovin mestariteoksessa huvittaa sen rakenne. Lukijan käsissä onkin tohtori Kinboten toimittama laitos ystävänsä John Shaden viimeiseksi jääneestä runoelmasta Kalvas hehku: esipuhe, sitten itse runoelma, lopuksi yli kaksisataasivuinen kommentaari.

Kinbote osoittautuu heti kättelyssä itseään ja Zemblan kuningassukua täynnä olevaksi sekopääksi, joka lukee Shaden runoelmaa puhtaasti omista lähtökohdistaan, itseään vasten peilaten, usein lukemansa tekstin lähes kokonaan sivuuttaen. Kalvasta hehkua on helppo alkaa lukea tulkinnan mielivaltaisuutta käsittelevänä absurdina komediana tai parodiana.

Kinbotelainen lukemisen tapa on tietenkin meille monille tai ehkä jopa kaikille tuttu. Harvassa lienevät kirjailijat, joiden teoksiin ei joku läheinen tai etäinen olisi paranoidisti lukenut itseään. Lievemmässä muodossa kinbotelainen luenta on sitä, että näemme teoksessa kuin teoksessa itsemme ja peilaamme sen tapahtumia tai muuta sisältöä omiin kokemuksiimme, välinpitämättöminä niille osille tekstiä, jotka eivät satu ”koskettamaan”. (Huomattakoon, että tämän näkökulman esille tuominen edustaa itsekin kyseistä ilmiötä.)

Koomisia vaikutelmia synnyttävät myös Shaden Kalvaan hehkun jambiset säkeet. Kekseliäisiin loppusointuihin pakotettu jankkaava poljento on mielestäni aina ollut ennen kaikkea hassu ilmaisun muoto, silloinkin kun itse sisältö on vakava. Tatata taa, tatata tat-tataa. Kristiina Drewsin suomennos on muuten aivan upea!

Runosäkeet ja mielipuolen kirjoittamat fragmentaariset kommentit kasvavat nopeasti höpsöyden ulkopuolelle: ne kehittyvät monitasoiseksi, juonevaksi kertomukseksi, josta ei puutu traagisiakaan piirteitä.

Kalvaan hehkun lukeminen ei ole vaikeaa; sekä suuri kertomus että sen kieli soljuvat eteenpäin vaikeuksitta. Yllätyksiä, hienoja yksityiskohtia ja runsautta. Kaikki mahdollisuudet ottaa teos ihan vain omalaatuisena seikkailukertomuksena. Kirjan paljon puhuttu hankaluus on ennen kaikkea tulkinnallista vaikeutta. Harvinaisen epäluotettava kertoja tarjoaa monta haastetta ja kompastuskiveä sille, joka haluaa tietää, mitä ”todella” tapahtui ja kuka tuo tohtori Kinbote oikeastaan edes on. Tällaiselle lukijalle kyseessä on dekkari, jossa salapoliisin osaan joutuu itse.

Kuva: Charles Xavier Patrick Stewartin näyttelemänä.

Länsi-itäsuunta hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin akselina. Tutkimussuunnitelma.

Johdanto

Hyvä- ja huono-osaisuuden on usein mielletty jakautuvan epätasaisesti kaupunkien sisällä siten, että läntiset kaupunginosat ovat vauraampia kuin itäiset. Lontoo, Glasgow, Berliini, Montreal, Toronto… Mielikuvien tasolla jako näyttäisi soveltuvan myös Helsinkiin (Lauttasaari – Kontula) ja metropolialueeseen (Espoo ja Kauniainen – Vantaa). Ilmiötä on selitetty paitsi valikoivalla havainnoinnilla myös tuuliolosuhteilla. Erityisesti maapallon keskileveysasteiden ilmastoa vallitsevat voimakkaat länsituulet. Tämä on tarkoittanut sitä, että keskiaikainen jätteiden, ulosteiden ja värjäämöjen pilaama ilma, aivan kuten myöhemmät teollisuuden päästöt, ovat heikentäneet ennen kaikkea kaupunkien itäisten osien elämänlaatua. Tämä on puolestaan aiheuttanut vauraampien ihmisten jatkuvan virran läntisiin kaupunginosiin.

Pitkään jatkunut asetelma on kenties juurtunut kollektiiviseen tiedostamattomaamme, joista se putkahtelee näkyville myös erilaisiin fantasioihin ja unikuviin. Miten monessa fantasiaromaanisarjassa (esim. TSH, Belgarionin taru) pahuus, rappio ja epämuotoisuus sijaitsevatkin nimenomaan idässä!

Tutkimuksen tavoitteet

Pyrimme selvittämään, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin jakautumista Helsingin sisällä. Arvioimme
subjektiivisia kokemuksia kuten ihmisten fyysistä terveydentilaa ja mielialaa
sosiaalisten suhteiden määrää ja laatua
päivittäispalvelujen laatua.

Menetelmä

Matkustamme Helsingin halki lännestä itään. Matkustusvälineenä käytämme metroa, siten että lähdemme liikkeelle Ruoholahdesta (läntisin jo käytössä oleva asema) ja etenemme asema asemalta kohti Vuosaarta. Työryhmä nousee jokaisella 14 asemalla kirjaamaan havaintojaan standardoiduille tutkimuslomakkeille (Liite 1).

Havaintojen kohteena ovat ensinnäkin sekä omat että tutkimusryhmän muiden jäsenten terveydentila ja mieliala, toiseksi ulkopuolisten ihmisten kanssa harjoitetun kanssakäymisen laatu. Hymyilläänkö meille? Otetaanko meihin kontaktia vai kartellaanko? Millaisia ovat puheen äänenpainot? Tulemmeko ymmärretyksi?

Päivittäispalvelujen laaduntarkkailu standardoidaan siten, että hakeudumme jokaiselta asemalta lähimpään löytämäämme ravitsemusliikkeeseen ja juomme yhdet pullolliset A-olutta. Palvelun saatavuus ja etäisyys metroasemalta sekä tuotteen hinta dokumentoidaan.

Mikäli aiemmin esitetyt käsitykset hyvinvoinnin itä-länsijakautumisesta pitävät paikkansa, on odotettavissa seuraavanlaisia löydöksiä: tutkimusryhmän jäsenten sekä fyysinen että henkinen pahoinvointi kasvavat Vuosaarta lähestyttäessä. Kommunikaation laatu ja välittömyys paikallisten kanssa heikkenee ja yksipuolistuu.

Arvioimme, että hyvin standardoitu, asemalta toiselle vakiona pysyvä tutkimusprotokolla tarjoaa reliaabelin ja validin katsauksen helsinkiläisten hyvin- ja pahoinvoinnin maantieteellisestä jakautumisesta.

Läpimurtoja

Luovuuden ja hulluuden kliseinen yhteys ja olematon rajaviiva… Tuntuu, kuin olisin nykyisen romaaniprojektini kuluessa löytänyt sen, tunnustellut sitä, tasapainotellut rajalla ja kenties ylittänytkin sen. Kyseessä ei ole vain yksi rajaviiva, ei vain yksi yhteys. Samalla on murtunut sielun ja ulkomaailman välinen rajamuuri. En ole koskaan pitänyt subjekti-objekti-dikotomiaa älyllisesti kovin perusteltuna jaotteluna, mutta viimeisten parin vuoden aikana ero on hälvennyt myös tunnetasolla. Olen kokenut asioita, jotka ovat saaneet ihoni kananlihalle. Valvetodellisuuden, unen ja taiteiden välilläkään ei tunnu olevan niin isoja eroja kuin joskus kuvittelin. Kategoriat murtuvat, todellisuudet sekoittuvat. Ja tämä on valtavan kiehtovaa.

En ole kirjoittanut Prosessistani paljonkaan (Särö-lehden Taide & Missio -numerossa avasin tosin jotakin pientä metodistani ja siitä, mihin se on minut vienyt). Se on liian suuri, kerrottavaa olisi niin paljon. Olen merkkien labyrintissa, jossa kaikki tuntuu niin pirullisen kiehtovalta, etten tahdo haaskata löytöjäni blogifragmentteihin tai vastaaviin. Se kuuluu romaanin sivuille tai kahdenkeskisiin, humalaisiin ja hämyisiin keskusteluihin. Tämä on – ehkä – ollut syy, miksi olen viettänyt hiljaiseloa tässä blogissa. On tuntunut, ettei joko ole mitään sanottavaa, tai jos sanottavaa on ollut, se on ollut joko liian henkilökohtaista tai liian suurta.

Sen sijaan olen alkanut pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa. Kuvia sieltä sun täältä, leikkiä kameralla. Tsekatkaa flickr-tilini, jos kiinnostaa.

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.