Avainsana: Filosofia

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Relativismista, ironiasta ja nihilismistä

Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.

Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.

Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.

Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.

Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.

Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.

Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Filosofiaa lapsille?

Opetusministeriölle jätettiin hiljattain aloite, jossa ehdotettiin filosofiaa oppiaineeksi jo alakoulussa. Aloitteen oli allekirjoittanut puolitoistasataa asiantuntijaa, ja tapauksen uutisointi herätti vilkasta riitelyä mm. Helsingin sanomien keskustelupalstalla. Aloitteen vastustajien mielipiteistä osassa paistaa silkka kriittisen ajattelun pelko, osassa vakava epäluottamus lasten ajattelun taitoihin. Osa puolustajista, samoin kuin vastustajista kuvittelee, että filosofia olisi jonkin tietyn opin tai tiettyjen arvojen kaatamista lasten päähän.

Kriittisestä ajattelusta minä pidän.

Lasten kykyyn filosofoida luotan myös täydellisesti. Lasten suusta kuullaan parhaat kysymykset ja luovimmat näkökulmat, mikäli heitä vain osataan kuunnella. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kysymyksiä, silloin kun niitä tulee, olisi aihetta paljon useammin ottaa vakavaan käsittelyyn, olkoonkin, että rehellinen keskusteleminen lapsen kanssa saattaa olla monelle aikuiselle melkoisen pelottava ja haastava tilanne.

Ne, jotka ovat lukeneet ministeriölle jätetyn aloitteen, huomaavat oitis, ettei esitetty alakoululaisten filosofia olisi oppirakennelmien ja ajattelijoiden tarjoilemista vaan lasten kanssa keskustelemista ja heidän kuuntelemistaan. Taustalla vaikuttanee Matthew Lipmanin filosofiaa lapsille -toiminta. Freiren sanoin: aito dialogi on mahdollista ainoastaan, mikäli keskustelijoiden välillä vallitsee luottamus.

Tämä luottamus puuttuu hesarin sivuilla kinaavien ihmisten väliltä täysin. Mikä ikävintä, kukaan heistä, edes aloitteen puoltajat, eivät reagoi millään tavalla ainoaan lapsen kirjoittamaan kommenttiin, joka keskustelussa esitetään. Kysymys on jälleen lapsen pään yli puhumisesta.

Näin kirjoittaa nimimerkki koululainen:

ei enään oppiaineita kouluun! niitä on jo tarpeeks! kiitos!!!!

Koululainen on tajunnut, mistä aloitteessa on pohjimmiltaan kysymys, vaikka se kenties yritetäänkin lakaista mahdollisimman paksun mattopinon alle: kasvattamisesta. Se on: sopeuttamisesta. Kriittisyyden indoktrinaatiosta.

Piilo-opetussuunnitelma paljastaa itsensä jo filosofiaa lapsille -toiminnan nimessä. Siis: ”lapsille”, ei: ”lasten kanssa”.

Kysykäämme vielä toisenkin lapsen mielipide.

Isä: Mitä mieltä sinä olet lasten kanssa filosofoinnista?

Tytär: Mitä se tarkoittaa?

Isä: Asioiden ihmettelemistä ja pohtimista. Olisiko sellainen sinun mielestäsi hyvä juttu?

Tytär pudistaa varovasti päätään.

Isä: Eikö?

Varmempi päänpudistus.

Isä: Miksei?

Tytär: Kukaan ei tule siihen mukaan.

Isä: Entä jos tulisi?

Mietintätauko, mahdollisuuksien hiljaista ja puntarointia. Toivon pilkahdus lapsen silmissä.

Tytär: Saanko mä sitten jotain, jos ymmärrän?

Isä: Ai mitä jotain?

Tytär: Vaikka PetShopin?

Filosofin vastaanotosta

Olen nyt hieman yli vuoden ajan osallistunut Kriittisen korkeakoulun järjestämään filosofisen praktiikan koulutusohjelmaan. Koulutus on ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja filosofin vastaanotot ovat maassamme vielä hyvin pieni ja uusi ilmiö. Tällä hetkellä Suomessa pitää vastaanottoa kourallinen filosofeja. Tässä muutama praktiikan harjoittaja:

Elli Arivaara-Ebbe

Timo Klemola

Antti Mattila

Perttu Salovaara (ajan tasalla olevat yhteystiedot täällä)

Ville-Matti Vilkka

Mistä filosofisessa vastaanotossa on kysymys?

Helleenisessä kulttuuripiirissä filosofia oli suurimmaksi osaksi käytännöllistä. Se oli viisauteen ja hyvään elämään pyrkivä elämäntapa ennemminkin kuin papereita tuottavaa akateemista tutkimusta. Sokrates kulki kaduilla ottamassa ihmisiltä luuloja pois. Kyynikot, stoalaiset, epikurolaiset ja pyrrhonistit tavoittelivat hyvää elämää erilaisten älyllisesti perusteltujen harjoitusten (áskēsis) avulla. Ajattelua jäsentelevät keskustelut olivat osa useimpien filosofien toimintaa. Kriittinen dialogi on pysynyt näkyvimpänä filosofisena metodina koko historiamme ajan.

Moderni filosofinen praktiikka syntyi 1980-luvulla, kun saksalainen filosofi Gerd Achenbach perusti vastaanottonsa, jonne asiakkaat – tai vierailijat, kuten Achenbach heitä nimittää –  saattoivat tulla pohdiskelemaan asioitaan. Achenbacin vaihtoehto terapioille oli jotakin, mitä ihmiset olivat ilmeisesti kaivanneet, ja tätä nykyä Saksassa toimii jo pari sataa filosofin vastaanottoa. Filosofisen praktiikan liike levisi nopeasti eri puolille maailmaa.

Se, mitä fitä filosofin vastaanotolla tapahtuu, riippuu yhtä lailla filosofista kuin vierailijastakin. Filosofinen praktiikka ei kokonaisuudessaan ole sitoutunut tiettyyn tai tiettyihin filosofioihin tai metodeihin. Yksittäisillä filosofeilla sitoumuksia saattaa toki olla. Lähtökohtana on kuitenkin vierailijan asia – tässä mielessä hän on asiakas – mutta keskustelun etenemissuunta on usein ennelta määräämätön. Filosofia ei esimerkiksi lupaa ratkaisua siihen ongelmaan, jonka asiakas haluaa ratkaista: on täysin mahdollista, että ongelma onkin väärin kuviteltu. Filosofia ei myöskään takaa helpotusta elämään: on mahdollista, että vastaanotolle saapunut onnellinen sika poistuu paikalta onnettomana sokrateena.

Monissa tapauksissa – mahdollisesti useimmissa – keskustelujen tulokset koetaan kuitenkin myönteisiksi.

Koekappaleeksi?

Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa otan vastaan harjoitteluvierailijoita. Siispä: Pohdituttaako ja mietityttääkö? Kaipaatko toisenlaista näkökulmaa? Tule juttelemaan! Tarjoan kahdelle vapaaehtoiselle 3-5 keskustelutuokiota vapaavalintaisista aiheista. Toimin ensisijaisesti Helsinki-Espoo -akselilla. Tunnin mittaiset tapaamiset toteutetaan joko peripateettisesti ulkona kävellen tai ranskalaisen eksistentialismin hengessä kahvilassa (asiakas korvaa kulut). Kulukorvauksia vastaan on neuvoteltavissa myös nietzcheläinen vaarallisen elämän symposium vuorilla vaeltaen. Mikäli tarjokkaita on enemmän kuin tarpeen, menevät vieraat ihmiset ja puolitutut tuttujen edelle.

Keskustelut käydään luottamuksellisesti.

Ota yhteyttä: etunimeni.sukunimeni(at)luukku.com

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.