Avainsana: Lapset

Vauvakielestä

Kävimme hoitamassa tuttavaperheen kahta lasta, Satua (4 v) ja Maunoa, (1 v 10 kk).

”Onko teillä nälkä?” vaimoni kysyi.
”Maunolla on nälkä”, vastasi Satu. Matkalla päiväkodista tai sisälle tultuammekaan vähäpuheinen Mauno ei meidän ymmärtääksemme ollut lausunut asiasta – tai oikeastaan mistään muustakaan – sanaakaan, mutta Satu oli oikeassa. Hyvin pian tämän keskustelun jälkeen Mauno istuutui oma-aloitteisesti ruokapöytään ja hiljaa ja kiltisti odotti siinä, kunnes tarjoilu alkoi toimia.

Ruokana oli makaronia ja jauhelihakastiketta. Söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Jossain vaiheessa Mauno oli syönyt kaikki makaroninsa, mutta lautasella oli vielä hieman kastiketta. Vaimoni kaapi kastikkeen lusikkaan ja kysyi: ”Vieläkö maistuu?” Mauno pyöritti päätään kieltävästi.

Pian Satu ilmoitti: ”Mauno haluaa lisää makaronia.”
”Haluatko sinä lisää makaronia?” Maunolta kysyttiin, ja pojan elekieli oli mitä innostunein. Sitä ennen hän ei taaskaan ollut tehnyt ainoatakaan sellaista liikettä tai äännettä, joka olisi kommunikoinut makaronitoivetta minulle, vaimolleni tai tyttärelleni millään tavalla.

”Mistä sinä tiesit, että hän haluaa makaronia?” kysyimme Sadulta. ”Millä kielellä Mauno sen sanoi?” (Lapset elävät kaksikielisessä perheessä.)

”Vauvakielellä.”

Olimme vaikuttuneita. Tyhmyyksissämme emme kuitenkaan ymmärtäneet kysyä, miten asia oli vauvakielellä ilmaistu. Kyseessä oli joka tapauksessa Sadun ymmärtämä, ilmeisen hienovarainen ja meille täysin tunnistamatta jäänyt järjestelmä.

On tietenkin mahdollista, että Mauno on aina päväkodista palattuaan nälkäinen ja syö aina enemmän makaronia ja vähemmän kastiketta, mutta toisaalta Sadun antama selitys (toki johdattelevan kysymyksenasettelun jälkeen) oli nimenomaan vauvakieli, ei rutiinien toisto. Olettakaamme siis, että kyseessä todella oli vauvakieli. Millaisille piirteille se voisi perustua?

Historia tuntee tapauksia, jolloin lapset ovat todella luoneet uusia kieliä. Ehkä tässäkin oli kysymys uudesta puhekielestä. Emme vain tunnistaneet sen ilmaisuja.

Tunnettua on myös, että ihmiset ihmiset ilmaisevat itseään elein, ilmein, asennoin, äänensävyin. Tiedetään, että huitomalla ja mölisemällä voi kommunikoida yllättävänkin monimutkaisia asioita, vaikka yhteinen kieli (sanan suppeassa merkityksessä) puuttuu, jos vain tahtoa riittää. Kiinnostavaa olisikin tietää, miten monimutkaisia ja kuinka käsitteellisiä asioita pelkällä kehon kielellä voi kommunikoida. Entä kuinka suuri osa ihmisten välisestä kommunikoinnista on mahdollista toteuttaa jokapäiväisen kehonkielen puitteissa, siis ilman, että menee huitomiseksi tai osoittelemiseksi? Me voimme lukea pienistä lapsista vessahädän tai halun saada iskeä kätensä karkkikulhoon; aikuisistakin näemme väsymyksen, toisinaan palelemisen tai joitakin kiputiloja. Entä sellaisia asioita, kuin: ”Minulla on nälkä” tai: ”Ottaisin mielelläni lisää pastaa mutten kastiketta”?

Kielen, kulttuurin ja yksilön kehitys

Pöydän toisella puolella söi eväitään virolainen mummo ja ehkä 5-vuotias poika. En voinut olla kiinnittämättä huomiotani siihen, että tajusin pojan puheista miltei kaiken, vaikken muuten viroa ymmärräkään.

Havainto johdatti minut esittämään seuraavanlaisen hypoteesin: pienten lasten ensimmäiset sanat ovat kielen arkaaisinta sanastoa – konkreettisia, käytännöllisiä ja maanläheisiä ilmaisuja. Ihmisyksilön sanasto siis kehittyy kronologisesti samansuuntaisessa järjestyksessä kuin kieli on historian saatossa kehittynyt. Jännittävää, vai mitä?

Koska kieli on yksi ajattelun keskeisimmistä alustoista, voidaan pikkulapsia seuraamalla muodostaa käsitys vaikkapa esisokraattisen ajan ihmisistä tai kivikautisesta ajattelusta. Ehkä lapsen perinteinen vertaaminen villi-ihmiseen onkin ollut osuvampaa ja syvällisempää kuin olen aiemmin ymmärtänyt. Tämä ajatuskulku jää omalta osaltani pelkäksi analogian laajennukseksi ja pseudotieteelliseksi ihmettelyksi, mutta eilen YLEn sivuja lukiessani ilahduin. Siellähän liikuttiin jossakin melko samansuuntaisissa kuvioissa:

”Kielitieteilijöiden mukaan SOV-sanajärjestys on sikäli looginen, että vauvat oppivat käsitteellistämään maailmaa vastaavaan tapaan: puheeseen tulevat ensin asiat ja vasta sitten tekeminen. Samalla lailla myös esi-isämme opettelivat tulkitsemaan ympäröivää maailmaa kielen avulla.”

Varo varo varo!

Tatu Hirvosen Varo varo varo! -kirjaa lukiessani en voinut olla ajattelematta, että kyseessä on oman pamflettini henkinen sisarteos. Jos Leikkiminen kielletty on siskoksista se häiriökäyttäytyvä, rähinöivä ja impulsiivisesti poukkoileva, muistaa Varo varo varo! hyvät käytössäännöt, pysyy asiassa ja asettaa sanansa harkitusti. Silmät, hymykuoppien muoto ja äänenpainot paljastavat kuitenkin sukulaissuhteen.

Kansantaloustieteilijä Hirvonen kirjoittaa kasvatusajatuksensa riskin käsitteen ympärille. Lasten vapaat leikit käsittävät rajua touhua, juoksentelua, korkeita paikkoja, paininsukuista kamppailua ja vauhtia siinä määrin, että lähes kaikki lasten tekeminen näyttäytyy aikuisille erityisen riskialttiina toimintana. Lasten parissa aikuisen suusta mölähtääkin: ”Älä!” tai: ”Varo!” aivan refleksinomaisesti – aivan liian helposti.

Riskinotto on nimittäin tarpeellista: useita tärkeitä taitoja – elämää – voidaan oppia vain kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla, ja asiaan kuuluu, että joskus vähän myös sattuu. Tutkimustieto tarjoaa viitteitä siitäkin, että ylivilkkaat, riehakkaat lapset ovat myöhemmässä elämässään terveempiä ja vähemmän tapaturma-alttiita kuin muut. (Mieleeni ei voinut olla muistumatta parin kymmenen vuoden takainen tutkimus, ajalta, jolloin leikkikenttäkypärät olivat tulossa muotiin Ruotsissa. Kypärää käyttävistä lapsista tuli muita kömpelömpiä ja riskialttiimpia.)

Esimerkiksi englantilaisiin kollegoihinsa verrattuna suomalaislapset saavat elää vielä suhteellisen vapaasti, mutta Hirvonen näkee suomalaisenkin lapsuuden olevan murrosvaiheessa ja tärkeiden ratkaisujen edessä. Jos turvallisuutta korostava, riskejä pelkäävä kulttuuri jatkaa vahvistumistaan, alkavat lisärajoitukset ja säännöt tuottaa enemmän haittoja kuin hyötyjä. Vakavat onnettomuudet esimerkiksi leikkikentillä – ja ylipäätään – ovat jo ennestään niin harvinaisia, ettei turvallisuutta nykyisestään voi juurikaan kohentaa. Sen sijaan turvallisuussuunnittelu ja -kasvatus kykenevät tuottamaan pelkoja ja avuttomuutta samalla, kun kaikki hauskuus hävitetään. Hirvonen on löytänyt loistavan esimerkin satujen maailmasta: prinsessa Ruususen valtakunnasta yritettiin poistaa kaikki värttinät yhden ainoan onnettomuuden välttämiseksi – tunnetuin seurauksin. Kaikkia vahinkoja ei voi estää.

Sivumennen poukkoillen, mikä olikaan lapsuutenne kaikkein hauskin talvileikki? Hetkeäkään miettimättä sanoisin omalta osaltani, että kukkulan valloitus. Milloin olen viimeksi nähnyt lasten leikkivän kukkulan valloitusta? En ainakaan viiteentoista vuoteen. Ja se on mielestäni nykylapsille iso menetys siitäkin huolimatta, että sain leikissä ylähuuleeni pysyvän arven ja vaimoni omalla tahollaan aivotärähdyksen.

Hirvonen esittelee tilastoja riskianalyysien pohjaksi ja näyttää, että tapaturmista, ulkona vaanivista pedofiileista ja muista vaaroista huolestuneet mielikuvamme kohtaavat todellisuuden vain harvoin. Riskipsykologiasta tiedetään, että pelot ja synkkämielisyys hämärtävät harkintakykyä, riskiarviointeja ja vaikeuttavat toimintaamme. Joskus huoli ajaa rajoituksiin, mutta on myös päinvastaisia vaikutuksia: ”Negatiivinen mieliala […] saa pitämään riskejä suurina mutta ottamaan niitä siitä huolimatta.” Ahdistunut ihminen näkee riskejä kaikkialla muttei jaksa reagoida, vaan antaa mennä vaan. Hyväntuulisuus tai onnellisuus sen sijaan parantaa riskinsietokykyä, mutta saa samaan aikaan välttelemään ylisuuria riskejä.

Riskipsykologia tunnistaa myös erilaisia riskinsietäjiä, ja on tietenkin selvää, että myös lasten erilaiset persoonat on huomioitava. Ketään ei tietenkään tule pakottaa itselleen liian pelottaviin tai vaarallisiin touhuihin, aivan kuten kaikkien elämää ei tulisi rajoittaa pelokkaimpien mukaan.

Varo varo varo! on hyvin kirjoitettu ja nykytilanteessa tarpeellinen kirja. Se kertoo lukuisia esimerkkejä överiksi menneestä turvallisuusajattelusta mutta myös myös myönteisistä toimintamalleista päiväkodeissa, kouluissa ja vapaa-ajan harrastuksissa.

P.S.

Tämä kun tuntuu olleen omissa haastattelussani se kuumin ja kiinnostavin peruna, niin mainittakoon, että myös Hirvonen kirjoittaa (sosiologi Frank Furediin nojautuen) vanhempien merkityksestä: lapset ovat jopa aikuisia parempia selviytyjiä ja tunne-elämän katastrofeista toipujia. Äiti-lapsi-kiintymyssuhteiden ylikorostaminen yms. ”[…] on kaikeksi onneksi osoittautunut pitkälti harhaksi eikä sen tieteellisestä pitävyydestä ole näyttöä”, mutta ”lapsuusdeterministien järkevänkuuloiseen logiikkaan tukeudutaan edelleen laajalti esimerkiksi lastenkasvatusoppaissa ja vanhemmille suunnatuissa lehdissä.” Furedin kirjasta Paranoid parenting on löytynyt myös aivotutkijan ohjeet vanhemmille: ”Älä laita lastasi komeroon kasvamaan, älä näännytä heitä nälkään tai lyö heitä päähän paistinpannulla.”

P.P.S. (myöh. edit.)
Netissä aihetta ovat käsitelleet esimerkiksi Luen ja kirjoitan -blogi, YLE, Raahen seutu, Mesta.net, Luomulapsi -blogi ja moni muu.

Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.

Koulujen romutussuunnitelma Espoossa

Espoon kaupungin talousvirkamiehet ehdottivat hiljattain 10 % leikkauksia opetustoimeen.

Kävin eilen Tapiolan koululla kuulemassa lisää asiasta.

Tilanteeseen voi tutustua täällä. Maanantaina mielenosoitukseen!

Asiasta oli jo noussut riittävä älämölö, jotta tuli selväksi, että 10 % leikkauksiin ei voida mennä. Kaupunginjohtajan tämänhetkinen ehdotus on kolme prosenttia.

Mankkaan koulun rehtori Lasse Utti esitti konkreettisesti, mitä kolmen prosentin vähennykset merkitsevät espoolaisessa koulussa, joka on jo viime vuosina joutunut leikkaamaan jokseenkin kaikki rönsyt, jotka leikattavissa ovat: enää voidaan ottaa ainoastaan opetuksesta. Tämä tarkoittaa isompia ryhmäkokoja uusille oppilaille, valinnaisuuden karsimista sekä tukiopetuksen lopettamista (vaikka tukiopetuksen tarve samalla kasvaa).

Alun perin ehdotettu 10 % leikkaus olisi ollut täyskatastrofi. On selvää, että virkamiehet, jotka ehdotuksen tekivät, eivät tiedä ollenkaan, millaisen systeemin asioita hoitavat. Aivan kuten jotkut kenraalit ensimmäisessä maailmansodassa eivät ensinkään ymmärtäneet, mitä edempänä rintamalla tapahtui: monissa taisteluissa tuhottiin järjettömät määrät ihmisiä yrityksissä, jotka olivat jo ennalta epäonnistumaan tuomittuja.

Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

Missä ihmeen maailmassa nuo oikein elävät?

Samassa kuin Markus Torkki (kok.), joka isänä, kokemuksen syvällä rintaäänellä toteaa, että hänen lastensa koulut ovat hyviä ja turvallisia? Tiedoksi vain sinnekin päin, että Espooseenkin mahtuu aika monenlaista koulua. Sinne Pohjois-Espooseenkin.

Kaikki kaupunginvaltuutetut, jotka mielipiteitään ilmaisivat, olivat Torkkia lukuunottamatta (rehellisyydestä irtopiste!) hellyttävän yksimielisiä siitä, että ”opetuksesta ei leikata”. Sanavalintoja ja kokonaiskeskustelua ammattivalehtelijan silmin täsmälukiessani joudun kuitenkin toteamaan: ei aivan vakuuttanut. Syntyi ikävä vaikutelma, että koulujen budjetteja ollaan joka tapauksessa typistämässä, mutta tarkemmat kohdennukset jätetään rehtoreille. Jälkikäteen päästään sanomaan: koulut tekivät sen itse.

Ja mikä parasta: siinä vaiheessa, kun tämän hetken alakoululaiset ovat niin isoja, että voivat alkaa ammuskella toisiaan, ovat tilanteesta vastuulliset poliitikot jo eläkkeellä.

Markku Sistoselle (sos.dem.) erityiskiitos vaikka ison puolueen edustaja onkin. Taisi olla ainoa, joka uskalsi sanoa, että jo tänä vuonna asiassa on harjoitettu huonoa politiikkaa (joka on, aivan todella, näkynyt), ja ettei sitä tule jatkaa. Samoin Seppo Sonteri (pers.) tuntui olevan kysymyksen tasalla. Ovatkin molemmat joskus työskennelleet kouluissa.

Mutta yhtä asiaa en tajua.

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa.

Eikun hei, ymmärränkö sittenkin?

Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että valtuustossa on kokoomusta yli tuplaten niin paljon kuin seuraavaksi isointa puoluetta?

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?