Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Äideille (ja isille)

Hyvää äitienpäivää!

Judith Rich Harris esittelee Kasvatuksen myytti -kirjassaan lukuisia tutkimuksia, jotka viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että kotikasvatus vaikuttaa kovin vähän siihen, millainen ihminen lapsesta kasvaa. Enemmän vaikuttavat lapsen kaverit ja ympäröivä kulttuuri. Tämä lienee useimmille vanhemmille iloinen tieto: ei ole kasvatuksen vika, jos lapsesta tulee sekopää. Ei ole äitini vika, että olen tämmöinen (paitsi että sain häneltä tietenkin puolet geeneistäni).  Tulevaisuussuuntautunut lasten luonteen jalostus onkin pääosin turhaa touhua ja kiristää tarpeettomasti lasten ja vanhempien välejä, joten yhtä hyvin voi ottaa vähän rennommin.

Yhteen asiaan vanhemmat voivat kuitenkin vaikuttaa – ja paljon: siihen, voiko lapsi hyvin ja tunteeko olonsa onnelliseksi. Lapsuus ei ole elämää varten, vaan se on elämää, itseisarvoista aikaa.