Filosofia – Jukka Laajarinne

Painossa: Mansikkamysteeri

Riikkinen ja Oukka seikkailevat taas! Sarjan kirjat esittelevät erilaisia tieteellisiä käsitteitä seikkailullisessa ja sadunomaisessa muodossa. Aiemmista osista Mahdottoman suuren puun aiheena on matemaattinen äärettömyys, kun taas Kadonneen madon jäljillä käsittelee luonnon monimuotoisuutta.

Lähipäivinä ilmestyvä Mansikkamysteeri käsittelee tieteenfilosofian perusteita: tiedon tuottamista ja sen luotettavuuden arvioimista. Sarjan on kuvittanut Mari Luoma ja kustantanut Gaudeamus. Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijat ovat osallistuneet sisältöjen suunnitteluun.

Niin monet puhuvat samaa. Mitä jos mansikat ovatkin myrkyllisiä?
Riikkisen kotipesässä kuohuu. Jotkut ovat sairastuneet syötyään mansikoita. Yhdessä ystävänsä Oukan kanssa Riikkinen alkaa selvittää, ovatko huhut herkkumarjojen vaarallisuudesta totta.

Tietoa etsiessään kaksikko kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita ja villimpiä väitteitä, mutta ketä oikein pitäisi uskoa? Kuka on hurmaava Humpu Uki, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä pelkästään jäkälää? Pystyvätkö tutkijaötökät auttamaan Riikkistä ja Oukkaa, kun nämä pohtivat, kenen perustelut ovat kaikkein vakuuttavimmat?

Mansikkamysteeri on jännittävä kertomus, joka avaa tieteellisen tutkimuksen ja tiedon luotettavuuden perusasioita. Se kannustaa kriittiseen ajatteluun sekä korostaa yhteistyön merkitystä asioiden tutkimisessa. Teos on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun sarjan kolmas, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6-9-vuotiaille.

Aleksanterin ylistysruno

Kirjoittaessani romaania Pyrrhonin elämästä en ihmeemmin ajatellut tarinani kytkentöjä nykyaikaan. Kyseessä on ennen kaikkea historiallinen romaani, jonka filosofiset teemat ovat ikuisia. Vasta nyt, kirjan ollessa jo taittovaiheessa, olen todella ymmärtänyt, miten ajankohtainen romaanista tuli.

Pyrrhon, yksi varhaisimmista skeptikoista, matkusti Aleksanteri Suuren armeijan mukana Intiaan ja opiskeli matkallaan sekä persialaisten maagien että intialaisten askeettien ohjaamana. Näin ainakin kerrotaan. Muuta hänen osallisuudestaan sotaretkeen ei historian kirjoituksissa sanotakaan. Yksi juonen rakentamisen kannalta olennainen kysymys olikin: mitä ihmettä päähenkilöni, keskinkertaiseksi taidemaalariksi mainittu mies, puuhasi Aleksanterin sotajoukoissa? Visainen pulma mietitytti minua viikkojen ajan.

Ratkaisun avain löytyi maininnoista, joiden mukaan Pyrrhon oli saanut mittavan rahapalkinnon Aleksanterille kirjoittamastaan ylistysrunosta. Se johti ajatukseni varsin luontevasti propagandistin tehtäviin. Mitä, jos ylistysrunojen laatimisesta muodostuikin Pyrrhonin varsinainen tehtävä?

Propaganda – vaikkei sanaa vielä tunnettukaan – oli yksi Aleksanteri Suuren keskeisistä aseista hänen maailmanvalloitusretkillään. Hän turvautui salaliittoteorioihin, uskontoon, ennusmerkkeihin ja historian uudelleentulkintoihin sekä kyllästi oman persoonansa myyttisellä aineksella saadakseen omat joukkonsa seuraamaan itseään ja vihollisen vapisemaan.

”Ilias ja Odysseus ovat aseitani”, Aleksanterin kerrotaan sanoneen. Tästä esimerkkinä mainittakoon, miten vallitsevaksi noussut Granikosjoen taistelun kuvaus sisältää monia rinnastuksia Troijan sotaan: uhkarohkea hyökkäys yhtaikaa vuolasta virtaa ja vihollista vastaan, vihollispäälliköiden kohtaaminen ja haavoittuminen… Tarina pönkitti Aleksanterin mainetta uutena hurjapäisenä Akhilleuksena, mutta rinnalle jäi kuitenkin elämään toisenlainen, hieman tolkullisempikin taistelukuvaus.

Sotaretken edetessä hovissa alkoi tulla yhä tuulisempaa. Epäsuosioon joutuneet päälliköt saattoivat saada kuolemantuomioita perusteettomien salaliittoteorioiden perusteella, ja loppua kohden tyranniksi luisunut kuningas eli jo itsekin varsin vainoharhaisessa todellisuudessa.

Propagandistin toimi sopi Pyrrhonin filosofian perustukseksi mitä mainioimmin. Sillä kukapa olisi kaikkein epäileväisin, kuka kiistäisi kernaimmin kaiken tiedon, ellei se, joka on itse suurin valehtelija?

Mykistynyt mies ilmestyy 1.3. Aula & Co:n kustantamana.

Äärettömän äärelle

Making of Mahdottoman suuri puu

”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)

Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.

Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!

Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.

Syntyi pari oivallusta.

Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.

Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!

”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)

Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?

Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.

Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin.

Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.

Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.

Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma

Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.

Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!

”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)

Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.

Kyberavaruuden katoamisesta

Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.

Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.

Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.

William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.

Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.

Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.

Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.

Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.

Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta – johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

* * *

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Sivuhuomautuksia elämään, kuolemaan ja merkitykseen

Saavun Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas yhdeksänteen lukuun Kuolevaisuus, pahuus ja muisti.

Pihlström pohtii kuoleman merkitystä sekä sitä, miten kaiken katoavuus uhkaa viedä myös elämältä merkityksen.

”Syvemmällä tasolla kuolevaisuuden riistävän ihmiseltä paitsi erityisiä hyvänä pidettäviä asioita, kuten hyviä kokemuksia, jotka jäävät kokematta […], myös yleisemmin elämän merkityksellisyyden itsensä tai jopa tuollaisen merkityksellisyyden mahdollisuuden. Tämä huoli avautuu nimenomaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Koska kaikki projektimme, kuinka merkityksellisenä ne subjektiivisesti koemmekin, lopulta päättyvät kuolemaan, voidaan kysyä, oliko niillä oikeastaan mitään merkitystä alun pitäenkään. Se, että kuolemme, näyttää tekevän kaikesta merkityksen kokemisesta harhaa. Tämä illuusion menettämisen kokemus voidaan laajentaa […] koko ihmiskuntaan […]. Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen.” (s. 157)

On totta, että kuoleman edessä useat elämän ongelmat näyttävät menettävän merkityksensä. Monen väitetään kuoleman lähestyessä sanoneen jotakin sen suuntaista, kuin että ei olisi kannattanut ottaa pikkuasioista niin isoa murhetta, ja olisi pitänyt elää aidosti ja tavoitella unelmiaan sen sijaan, että yritti olla muiden silmissä hyvä tyyppi.

Tällaisissa kuolemanläheisyyden kertomuksissa osa ennen tärkeinä pidetyistä toimintatavoista näyttää todella menettäneen merkityksensä. On myös ilmeistä että kuolinvuoteella monetkin asiat todella muuttuvat merkityksettömiksi: jos tiedän kuolevani kahden viikon kuluttua, tuskin suunnittelen enää uranvaihtoa, lasten hankkimista tai talon rakentamista.

Tämä palauttaa mieleen kirjan johdantoluvun, jonka sivuilta löytyy hieno muistutus elämän traagisuudesta:

”Jos kuolema vie meiltä pois hyviä asioita ja kokemuksia, niin samoin totisesti tekee elämä itse. Jokainen hetki elämää riistää meiltä äärettömän määrän vaihtoehtoisia hetkiä […] Elämän hintana ovat lukemattomat elämättä jääneet elämät.” (s. 18)

Aivan toisella tavalla mutta mahdollisuuksien rinnalla elämä riistää meiltä myös merkityksiä. Se on elämisen hinta. En enää osaa lumoutua samoista asioista, joista lumouduin viisivuotiaana, en toisaalta myöskään pelkää samoja asioita. En pidä kovin tärkeänä monia tavoitteita, joiden eteen hikoilin ja joiden vuoksi olin jopa epätoivoinen nuoruudessani. Kirjat, jotka olivat järisyttävän hyviä, kun luin ne untuvikkona, näyttäytyvät nyt silmissäni keskinkertaisina, jopa huonoina. Niiden sisältö on menettänyt merkityksensä. Tähän ei tarvita kuolemaa: riittävän pitkä elämä riittää.

Olisi mielestäni kuitenkin virhe väittää, ettei mikään koskaan ollutkaan merkityksellistä. Se olisi eletyn todellisuuden ja kokemattoman sielun kärsimysten, toiveiden ja unelmien vähättelyä. Vaikka merkitykset ovat katoavaisia ja muuttuvia – tarkoittaako se, että ne olisivat illuusioita?

Kun Pihlström ryhtyy erittelemään kuoleman merkitystä, hän erittelee tätä merkitystä englannin kielen sanojen meaning ja significance kautta. Näiden sanojen äärellä on helppo huomata, mikä yhdistää tarkoitusta ja meaningiä, merkitystä ja signifikaatiota. Ne kaikki viittaavat jonnekin muualle. Niissä kaikissa on sisäänrakennettu dikotomia merkitsijän ja merkityksen välille, sen mikä tarkoittaa ja sen mitä se tarkoittaa välille.

Jos merkitys on jotakin, mikä väistämättä osoittaa jonnekin muualle, voidaan tosiaan ajautua nihilistiseen umpikujaan: elämän päättyväisyys tarkoittaa että tie, jota kyltti ”Ikuinen kaupunki Pariisi” merkitsi, onkin poikki. Virheellisellä kyltillä (sign, merkki) ei olekaan todellista merkitystä. ”Ikuinen kaupunki Pariisi” osoittautuukin harhaksi.

Mutta tiellä merkitys on, umpikujallakin. Merkitty polku johtaa merkillisiin paikkoihin; ei tosin ikuiseen kaupunkiin, vaikka matkailija niin kuvitteli. Meininki voi olla hyvä, meaning jotain muuta kuin odotukset.

Kuoleman umpikujaan luhistuvien odotusten virheellisyys on ikuisuudessa. Inhimilliset sanat ja asiat tarkoittavat tai merkitsevät jotakin vain inhimillisessä kontekstissa. Meillä ei ole kosmista, jumalallista tai yliajallista näkökulmaa todellisuuteen, ja väitän ettei sitä voi ollakaan. Kontekstit, joissa toiminnalla ja tavoitteilla on todellisia merkityksiä ja tarkoituksia, ovat elämän sisäisiä. Elämällä ei sikäli voi olla (inhimillistä) tarkoitusta. Elämässä voi.

Tarkastellaan väitettä logoterapian näkökulmasta. Viktor E. Franklin mukaan ihmisyys suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ja elämällä on kuin onkin tarkoitus. Juutalaisena keskitysleirivankina Frankl joutui testaamaan ajatustaan äärimmäisissä kenttäolosuhteissa. Hänen mukaansa hengissä jaksoivat pysytellä ne, joilla oli elämälleen tarkoitus. Tarkoitus, joka oli jossakin oman itsen ulkopuolella, tyyliin: ”Tahdon vielä nähdä ja auttaa lapsenlapsiani heidän nuoruudessaan.” ”Minä vielä kostan tämän.”

Tämäntapaiset tarkoitukset ”nähdä ja auttaa lapsiani” tai ”kostaa” sijaitsevat kuitenkin elämän sisäpuolella, eivät inhimillisyyden tuolla puoden. Ja se, mille ne antavat tarkoituksen keskitysleirillä, on päivittäinen kamppailu hengissäpysymiseksi, ne teot, joilla selviydytään, ei elämä itsessään. Tämän kamppailun teot merkitsevät jotakin nimenomaan toisten, tulevaisuuden tekojen, inhimillisen elämän kontekstissa.

Millaisissa tilanteissaihminen sitten lakkaa kamppailemasta ja tekee esimerkiksi itsemurhan? Harvemmin varmaan kosmisen mitättömyyden edessä. Useammin silloin, kun uupuneena ajattelee, ettei elämässä itsessään ole odotettavissa hyviä asioita.

Ikuiset ideat, liikkumaton liikuttaja ja pysyvät totuudet ovat – John Deweytä seuraillen – aiheita, joista länsimainen filosofia on ennen kaikkea kärsinyt. Kosmisen näkökulman tavoittelu on virhe, joka johtaa – kuten Pihlström luultavasti ymmärtää – tosiaankin illuusioiden rakenteluun. Ne, oppimattomatkin, jotka pitävät filosofiaa merkityksettömänä puuhasteluna, ovat tähtiin tuijottavan metafysiikan osalta oikeassa. Elämä on merkityksiä täynnä: mutta ne on nähdäkseni elettävä tämänpuoleisessa, ei teoretisoitava ikuisuuksia tavoitteleviin oppirakenteisiin.

Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.

Incognito Argo sum: Pyrrhonismin häivähdyksiä Maggie Nelsonin Argonauteissa

1. Taustaa

Pyrrhon Elisläinen (n. 360-280 eaa.) – tulevan historiallisen romaanini päähenkilö – tunnetaan yhtenä skeptisismin perustajahahmoista. Hän matkasi Aleksanteri Suuren mukana Intiaan asti, jossa hänen väitetään saaneen filosofiaansa vaikutteita alastomilta viisailta.

Pyrrhonin tunnetuin oppilas, Timon Fleiuslainen (n. 320-230), kirjoitti runsaasti runoutta sekä ilmeisesti proosaa. Häneltä on säilynyt koko joukko muita filosofia käsitteleviä pilkkakirjoituksia sekä Aristoklesin ja Eusebios Kesarealaisen kautta välittynyt katkelma Pyrrhonin opetusten pääkohdista.

Pyrrhonin opin pääsisältö lyhyesti seuraavanlainen: Asiat ovat epävakaita, määrittämättömiä ja arvioimattomia (vrt. Dhammapada 277-279). Buddhalaiset kutsuvat tätä tilaa toisinaan tyhjyydeksi. Emme pysty muodostamaan asioista luotettavia käsityksiä. Tästä seuraa, ettei voi väittää asian olevan tietyllä tavalla, eikä sen paremmin voi väittää, ettei asia ei olisi niin, eikä niin, että asia joko olisi niin tai olisi olematta, eikä niinkään, että asia sekä on että on olematta niin. Tämän oivaltaminen johtaa puhumattomuuteen, sitten mielenrauhaan. Kuten Christopher I. Beckwith on osoittanut, Pyrrhonin opetukset löytyvät jokseenkin sanatarkkoina buddhalaisesta opetuksesta. Buddhalaisten tekstien kaanon on muodostunut vasta jonkin verran myöhemmin, eikä Pyrrhonin ja Timonin aikaan intialaisilla kielillä vielä kirjoitettu. Aristokles-katkelmaa voikin tietyin varauksin väittää vanhimmaksi tunnetuksi buddhalaiseksi kirjoitukseksi.

Klassisen kauden maailmankuvaa hallitsi idea maailman muuttumattomuudesta, eräänlainen pysyvä maailmanjärjestys. Hellenistisellä ajalla tähän tuli muutos. Pyrrhonismin vaikutuksia runouteen tutkineen Dee L. Claymanin mukaan skeptisistiset muotoilut levisivät filosofian lisäksi muunkin kirjallisuuden valtavirtaan. Esimerkiksi Kallimakhoksen (n. 310-240 eaa.) Hymnissä Delokselle kaikki on toisin: koko Hellaksen topologia on jo aivan häilyvää. Sen paremmin saaret kuin vuoret, kaupungit tai valtiotkaan eivät pysy aloillaan vaan pakenevat turvapaikan etsijää.

Argonautika, tämän blogauksen avainteksti, on Kallimakhoksen oppilaan, Apollonios Rhodoslaisen käsialaa. Runoelmassa Iasonin johtamat sankarit purjehtivat Argo-laivalla etsimässä kultaista taljaa. Laivaa korjataan matkan varrella moneen otteeseen, niin että lopulta siinä ei ole ainoatakaan alkuperäistä osaa. Laivalla, kuten buddhalaisilla dharmoilla tai pyrrhonistisilla asioilla, ei ole pysyvää olemusta tai identiteettiä.

Kuva resonoi moderninkin epäilyksen kanssa. En tiedä, viittaako Otto Neurath tietoisesti antiikin runouteen, kun hän esittää skeptisen paradoksinsa tieteellisen tiedon eräänlaisesta perustattomuudesta, mutta Argon kannella hän seisoo:

”Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla tieteen lähtökohdaksi voitaisiin ottaa lopullisesti todennetut protokollalauseet. Ei ole olemassa mitään tabula rasaa. Olemme kuin merimiehet, joiden on korjattava laivansa avomerellä, vailla mahdollisuutta purkaa se telakalla ja koota se uudelleen parhaista osista. […] Epätäsmällisiä ’sanarykelmiä’ on aina jollakin tavalla laivan rakenneosina. Jos epätäsmällisyys vähenee tietyssä kohdassa, saattaa se hyvinkin lisääntyä jossakin toisessa kohdassa.”

Kuten Clayman toteaa, Argonautikan sankaritkin poikkeavat olennaisesti klassisista tai homeerisista sankareista. He eivät ymmärrä tapahtumia ympärillään vaan matkaavat usein aporian ja päättämättömyyden vallassa, vaiteliaina, ennemminkin myötätuntoisesti puhuen kuin räyhäten ja haastaen.

2 Maggie Nelsonin Argonautit

Maggie Nelsonin autoteoreettinen esseeteos Argonautit saa nimensä Barthes-sitaatin innoittamana:

”[…]Barthes kuvailee, miten subjekti, joka lausuu sanat ’rakastan sinua’, on kuin ’argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä’. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ’rakastan sinua’ merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ’sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi’.” (s.9-10)

Argonauteissa ei kuitenkaan muutu ainoastaan Maggie Nelsonin ja hänen kumppaninsa Harryn välinen rakkaus. He itse muuttuvat. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Harryn niin keho kuin mielikin käyvät läpi vaihdoksia. Nelsonin keskeisimmät muutokset tulevat raskaudesta ja äitiydestä.

Muut pyrrhonistiset teemat seuraavat. Asiat ovat määrittämättömiä, niillä ei ole identiteettiä sinällään, vaan, myöhäisempien pyrrhonistien trooppien mukaisesti asiat ovat jonkinlaisia vain suhteessa muihin asioihin. Nelsonin tekstissä nousevat esille erityisesti parisuhteiden ja queer-identiteettien häilyvyys ja lokeroimattomuus:

”Miten ja milloin uudet sukulaisuusjärjestelmät matkivat vanhoja ydinperhekuvioita ja miten ja milloin kontekstualisoivat ne radikaalisti uudelleen tavoilla, jotka edellyttävät sukulaisuuden uudelleen määrittelyä? Mistä sen tietää, tai pikemminkin: kuka sen määrittelee?” (s. 22)

”[…] Niinpä pysymme asemissa – vihaisina homoina, pervoina, lesboina, transtyttöinä ja -poikina ja sateenkaari-ihmisinä ja kaikkina yhdistelminä ja välimuotoina ja niinä, jotka romuttavat kaikki määritelmät.” (s.40)

Annetut määritelmät ja lokerot näyttäytyvät, eivät ainoastaan olemuksellisesti väärinä vaan kahlitsevina, jonakin jota vastaan on ehkä syytä kamppailla. Nelson kertoo opettajastaan Christina Crosbysta, joka käyttää elämänsä ”identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettaa muita tekemään samoin”, mutta jonka kapinalliset opiskelijat painostavat kirjoittamaan pahvilapulle, miten hän itsensä identifioi. Nelsonia opiskelijoiden käytös hävettää.

Toinen anekdootti:

”John Cagea pyydettiin kerran haastattelussa ’luonnehtimaan itseään lyhyesti’ ja hän vastasi: ’Hankkiudu aina ulos siitä häkistä [cage], jossa huomaat olevasi.’” (s. 80)

Eräs identiteettien purkamiseen käytetty strategia on puhumattomuus:

”Sain vastikään postissa kirjallisuuslehden, jonka haastattelussa Anne Carson vastaa muutamiin kysymyksiin – tylsiin? liian henkilökohtaisiin? – tyhjillä hakasulkeilla. [[ ]]. siitä olisi opittavaa […]. Mutta mitä enemmän niitä hakasulkeita mietin, sitä enemmän ne hiersivät minua. Tuntui, että ne fetisoivat sanomatta jääneen sen sijaan, että olisivat vain jättäneet sen sisältymään sanottavissa olevaan.” (s. 72)

(On ehkä jaettava seuraava assosiaatio: Husserlin fenomenologinen sulkeistaminen, epoché, on nimenomaan pyrrhonisteilta lainattu menetelmä, jossa vältetään ottamasta kantaa asioiden luonteesta, mutta toimitaan niiden ilmentymien parissa.)

Toinen strategia voi olla Pyrrhonin lähimmän opettajan, Anaksarkhoksenkin (Brunschwig) suosima, ironinen puhunta:

”Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun […].” (s. 68)

Nelson ei vaikene. Hän puhuu ja kirjoittaa mielellään, mutta puhumista värittää pelko. Sanat paljastavat sen, joka haluaisi piiloutua. ”Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu.” (s.141)

”Väittämisen pelko. Ainainen pyrkimys päästä pois ’totalisoivasta’ kielestä, siis kielestä, joka jyrää alleen täsmällisyyden; sen tajuaminen on yksi vainoharhaisuuden muoto. Barthes löysi ulos tästä karusellista muistuttamalla itselleen, että ’kieli se väittää, ei hän’. On absurdia, Barthes sanoo, yrittää paeta kielen väiteluonnetta ’lisäämällä jokaiseen lauseeseen jokin pieni epävarmuutta ilmaiseva fraasi, niin kuin mikään, mikä tulee kielestä, voisi saada kielen vapisemaan’.
Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita. Sille ei ole verukkeita eikä muita ratkaisuja kuin antaa epäröintien olla ja käydä teksti myöhemmin läpi ja karsia ne pois.” (s. 142)

Mutta eikö epävarmuus, tietämättömyys ole puhtaasti terve ilmiö? Eikö jokainen kriittinen ajattelija joudu elämään ”pävarmuuden pakko-oireiden” kanssa? Eikö epävarmuuden ilmaisujen poistaminen ole lähinnä esteettinen ratkaisu?

On myös tietämättömyyden estetiikkaa. Esimerkiksi sellaista, kun Nelson päättää kertoa lukijoilleen, miten hänen poikansa Iggy, yksi teoksen keskuksista, on saanut nimensä. Nelson törmää alkuperäisamerikkalaiseen nimeen Igasho, joka tarkoittaa ”sitä joka vaeltaa”. Imetysneuvoja sattuu olemaan arizonalaisen pima-heimon jäsen ja antaa nimivalinnalle siunauksensa.

”Myöhemmin opin, että pima on espanjalaisten othama-heimolle antama nimi. Se on väännös tai väärinymmärrys lauseesta pi ’añi mac tai pi mac, joka tarkoittaa ’en tiedä’ – vastaus, jota heimon jäsenet ilmeisesti usein toistelivat maahan tunkeutuneille eurooppalaisille.” (s. 194-195)

Argonauttien viimeiset sanat, jos tulkitsemme niiden olevan jonkinlainen yhteenveto luetusta, kertovat, mistä Nelson on koko ajan kirjoittanut (tummennus minun), ja palauttavat kaiken sinne, mistä lähdimme:

”Mutta onko oikeasti olemassa ei mitään, tyhjyyttä? En tiedä. Tiedän että täällä me yhä olemme, luoja ties kuinka kauan vielä, ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.” (s. 205)

Kirjallisuutta

Apollonios Rhodoslainen: Argonautika
Christopher I. Beckwith: Greek Buddha. Pyrrho’s Encounter with Early Buddhism in Central Asia. Princeton University Press, 2015
Jacques Brunschwig: The Anaxarchus Case: An Essay on Survival. The British Academy,1993. https://www.britac.ac.uk/pubs/proc/files/82p059.pdf
Dee L. Clayman: Timon of Phlius. Pyrrhonism into Poetry. Walter de Gruyter, 2009
Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, 2015). Suom. Kaijamari Siwill. S & S, 2018
Otto Neurath: Protokollalauseet (Protokollsätze, 1932/33) Suomentanut Risto Vilkko. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, 1997.

Parapsykologinen tutkimus

Luin työasioissa Peter Tompkinsin ja Christopher Birdin kirjan Kasvien salattu elämä. Olin lukenut sen aiemmin noin 10-vuotiaana, ja silloin sen näennäistieteelliset todistelut kasvien telepaattisuudesta ja korkeasta tietoisuudesta tekivät vaikutuksen. Tällä kertaa vastaani vyöryi kaikenlaista jännittävää: koetuloksia joita ei voitu toistaa, koska kyseessä oli henkilökohtainen kasvisuhde. Surkeasti dokumentoituja koejärjestelyjä. New age -henkistä huuhaata. Enimmäkseen teos onnistui viihdyttämään hassuudellaan.

Eräissä telepatiakokeissa huomattiin, että kasvit väsyivät testeihin. Aluksi saatiin aika hyviäkin tuloksia, mutta pidemmän päälle ei. Tämä palautti mieleeni eräät viime vuosisadan ihmistenväliset telepatiatutkimukset, joissa C. G. Jung teki saman havainnon: hyviä tuloksia saadaan koesarjojen alussa. Koehenkilöillä on tapana herpaantua ajan kanssa, eivätkä he pidemmän päälle enää onnistukaan lukemaan kätkettyjä kortteja. Tästä minulla oli omakohtaistakin kokemusta. Silloin lapsena, varhaisteininä, teimme ystäväni kanssa ESP-koesarjoja kotitekoisilla Zener-korteilla joissa oli viittä erilaista symbolia: aaltoja, risti, ympyrä, neliö ja tähti. Aluksi olimme innoissamme: osuimme selvästi useammin oikeaan kuin todennäköisyyksien mukaan olisi pitänyt! Valitettavasti tulokset alkoivat kuitenkin huonontua jossain vaiheessa.

Sama väsymisilmiö on havaittavissa myös psykokinesiassa. Heitin tänään noppaa, tavoitteenani saada mahdollisimman suuria numeroita. Sarja alkoi näin:

5, 4, 2, 6, 2, 2, 2, 6, 5, 4

Kymmenen ensimmäisen heiton jälkeen keskimääräinen tulokseni oli 3,8. Aika lailla parempi kuin odotettavissa oleva keskiarvo 3,5!

Jatkoin heittämistä:

3, 2, 5, 1, 4, 2, 6

17 ensimmäisen heiton jälkeen keskiarvo oli edelleen osapuilleen 3,6. Ei enää ihan yhtä hyvä, mutta parempi kuin keskimäärin kuitenkin. Toisto syö miestä. Jatko sujui paljon huonommin:

3, 3, 3, 3, 6, 1, 1, 6, 3, 6, 3

28 heiton jälkeen keskiarvoni oli enää 3,54, vain hieman odotusarvon yläpuolella.

Yllä oleva nopanheittosarja on aito. Siihen liittyvät reaktiot sen sijaan olivat rekonstruktiota lapsuuteni itsepetoksesta, samasta, johon Jung ja moni muu parapsykologi on sortunut. Välitilinteon hetket ovat toiveikkaan mielen ratkaisuja. Ne näyttävät positiivisilta, joskin heikkeneviltä tuloksilta. Kymmenen heiton kohdalla olisi ollu hieno hetki lopettaa!

Mutta miten olisi käynyt, jos olisin lopettanut seitsemään heittoon? Keskiarvoni olisi ollut surkea 3,3.
14. heiton jälkeen olisin ollut odotusarvossa, 24. heiton kohdalla sen alapuolella.

Tarinan opetus: Hyvään koejärjestelyyn kuuluu ennalta määrätty otos, jonka on oltava riittävän suuri. Otantaa ei saa keskeyttää silloin, kun tulos sattuu miellyttämään. Se on vähintään itsepetosta, pienenkin tilastollisten menetelmien koulutuksen saaneen tekemänä suoranaista petkutusta.