Anteeksiannon dynamiikasta

Ystäväni esitti ajatuksensa protestanttisesta anteeksiantamisen eetoksesta: ”Anteeksi antaminen on protestanteille suorastaan vaatimus. Anteeksi antaessaan he kokevat olevansa sen ihmisen yläpuolella, jolle antavat anteeksi, ja tuntevat olevansa parempia ihmisiä kuin muut. Anteeksianto on vallankäyttöä.”

Väite kuulosti niin kummalliselta ja näin protestanttisen kulttuuripiirin kasvattina vieraalta, että minun oli suorastaan pakko vähän miettiä, mistä oikeastaan on kysymys. Mitä on anteeksianto?

Joskus anteeksiannon ääneenlausuminen voi olla vain anteeksi antamisen esittämistä ja valhe. Näin esimerkiksi tapauksessa, jossa pikkulapset pakotetaan puristamaan kättä sovinnon merkiksi ja kuittaamaan riitelynsä anteeksipyynnöin ja -annoin, mutta todellisuudessa riitapukarit jäävät vain odottamaan tilaisuutta päästä kostamaan kokemansa vääryydet. Anteeksiannon julistaminen voi myös olla passiivis-agressiivinen ylemmyydenosoitus, aivan kuten ystäväni arvioi. Parhaimmillaan se, että lausuu antavansa anteeksi, ilmaisee päätöstä antaa anteeksi. Tämä päätös on kuitenkin erotettava varsinaisesta anteeksi antamisen prosessista.

Sen, että ei ole antanut jotakin anteeksi, huomaa siitä, että ei ole jättänyt asiaa emotionaalisesti taakseen, vaan vääryydeksi koetun teon ajatteleminen herättää edelleen katkeruuden, vihan ja aggression tuntemuksia. Jos ihminen on sanonut antaneensa anteeksi, mutta tosiasiassa palaa vanhoihin asioihin jokaisen uuden riidan yhteydessä, ei ole antanut anteeksi, vaan elää kaunassa.

Kysymys ei ole kahden ihmisen valta-asemasta tai – etenkään protestanttisessa etiikassa – paremmuusjärjestyksestä vaan vääryyden ja ihmisen välisestä valta-asetelmasta. Anteeksiantamaton vääryys hallitsee ihmistä. Ennen kaikkea se hallitsee sitä ihmistä, joka ei kykene antamaan anteeksi. Varsinainen väärintekijähän on voinut jo unohtaa koko jutun, tai kenties koko vääryys on ainoastaan kaunaisen ihmisen huonossa ymmärryksessä. Tärkeissä ihmissuhteissa kauna – hallitsevaksi jäänyt vääryyden kokemus – toki riepoo molempia osapuolia.

Koska jo pohdintani lähtökohtana oli viittaus kristillisyyteen, niin tongitaan nyt sitäkin tunkiota, erityisesti Jeesuksen Golgatalla antamaa esimerkkiä. Kenelle Jeesus antaa anteeksi? Kuka on pitkän perjantain kenen yläpuolella, ja mikä on vallankäytön rakenne? Ristillä Jeesus huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” ”Eli, Eli, lama sabaktani?” Eli tarkoittaa korkeutta ja viittaa yläpuolella olevaan. Jeesus esittää syyttävän kysymyksensä ylöspäin, kaikkivaltiaalle, jonka vastuulla koko saatanallinen kidutus viime kädessä on. Tilanne rinnastuu mihin tahansa vanhempi-lapsi-suhteeseen. Vanhemmat käyttävät valtaa, lapset ovat vihaisia ja jossain vaiheessa kaunaisia. On lapsen tehtävä antaa vanhemmilleen anteeksi, ei toisin päin. Anteeksi annetaan sille, joka käyttää tai on käyttänyt valtaa. Sen sijaan se, jolla on valtaa, ei anna anteeksi vaan armahtaa, pidättäytyy vaikkapa sanktioiden täytäntöönpanosta. Anteeksianto ja armahtaminen ovatkin vallan suhteen vastakkaissuuntaisia prosesseja. Kun Jeesus sanoo: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät”, hän on hyvin tietoinen siitä, että kysymys on epävakaana ja väkivaltaisena tunnetun isän pelastussuunnitelmasta, ei yksittäisten ihmisten vapaasta tahdosta. Isän tehtävänä onkin itse asiassa antaa anteeksi itselleen.

Mitä tämä varsinainen anteeksi antaminen sitten on? Se on vääryyden emotionaalista unohtamista. Vääryydestä irti päästämistä ja irti pääsemistä. Eteenpäin jatkamista. Olenpa katkera itseäni tai jotakuta muuta kohtaan, katkeruus repii ensisijaisesti minua itseäni, vasta tekojen kautta jotakuta muuta. Luultavasti juuri tästä nousee uustestamentillinen ajatus siitä, että ihminen tuomitaan niin kuin hän itse tuomitsee. Kysymys on psykologisesta kokemuksesta, ei ulkopuolisen tuomiovallan vaatimuksesta: katkerana ja vihaisena oleminen – kaunan kantaminen – on joskus yhtä helvettiä.

Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.

Lentokoneperspektiivistä

propelliKun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?

Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.

Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.

Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.

Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.

Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.

Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.

Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.

Tiloissa

Tiloissa

Jukka Laajarinne: Tiloissa – esseitä

Kiitetty kirjailija kurkistaa mielen tiloihin

Turisteina olemme valppaita ja aistimme ympäristöämme tarkasti, mutta tutuilla reiteillä kuljemme silmät ummessa. Miten saisimme saisimme säilytettyä matkailijan mielentilan kotinurkillakin? Ja mitä kaikkea koti meille merkitseekään? Missä menevät oman alueeni rajat, ja missä määrin kamppailut tiloista ovat myös kamppailua identiteeteistä? Tiloissa-esseekokoelmassa Jukka Laajarinne pohdiskelee leppoisasti tarinoiden mielen, kehon ja ympäristön suhdetta.
Laajarinne nostaa tilan kokemuksen esimerkiksi tutun ilmiön:  ihminen palaa lapsuuden ympäristöön ja huomaa, miten rakennukset ovat kutistuneet ja etäisyydet lyhentyneet. Ihmisen kasvaessa ympäristön mittasuhteet ovat muuttuneet, sillä tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta vaan ne syntyvät vuorovaikutuksessa mielemme kanssa.
Tilat myös ohjailevat mielenliikkeitä: kauppojen musiikki, tuotteiden sijoittelu, valaistus ja arkkitehtuuri eivät ole sattumaa. Niiden tarkoitus on lisätä ostohalukkuutta. Ihminen ei tee valintoja irrallaan muusta maailmasta tai ajattele pelkästään päänsä sisällä. Mieli liittyy aina ympäristöön.
Tiloissa lähestyy mielen tiloja eri näkökulmista, mutta esseitä yhdistää havainto: paikka on sinussa yhtä paljon kuin sinä paikassa.

Jukka Laajarinne on vapaa kirjailija ja filosofian viihdekäyttäjä. Hän on kirjoittanut muun muassa tietokirjan Muumit ja olemisen arvoitus sekä kehutut romaanit Kehys ja 72.

isbn 978-952-300-199-2
kl 04
Kansi: Timo Mänttäri
nidottu, liepeellinen
260 sivua

Läpimurtoja

Luovuuden ja hulluuden kliseinen yhteys ja olematon rajaviiva… Tuntuu, kuin olisin nykyisen romaaniprojektini kuluessa löytänyt sen, tunnustellut sitä, tasapainotellut rajalla ja kenties ylittänytkin sen. Kyseessä ei ole vain yksi rajaviiva, ei vain yksi yhteys. Samalla on murtunut sielun ja ulkomaailman välinen rajamuuri. En ole koskaan pitänyt subjekti-objekti-dikotomiaa älyllisesti kovin perusteltuna jaotteluna, mutta viimeisten parin vuoden aikana ero on hälvennyt myös tunnetasolla. Olen kokenut asioita, jotka ovat saaneet ihoni kananlihalle. Valvetodellisuuden, unen ja taiteiden välilläkään ei tunnu olevan niin isoja eroja kuin joskus kuvittelin. Kategoriat murtuvat, todellisuudet sekoittuvat. Ja tämä on valtavan kiehtovaa.

En ole kirjoittanut Prosessistani paljonkaan (Särö-lehden Taide & Missio -numerossa avasin tosin jotakin pientä metodistani ja siitä, mihin se on minut vienyt). Se on liian suuri, kerrottavaa olisi niin paljon. Olen merkkien labyrintissa, jossa kaikki tuntuu niin pirullisen kiehtovalta, etten tahdo haaskata löytöjäni blogifragmentteihin tai vastaaviin. Se kuuluu romaanin sivuille tai kahdenkeskisiin, humalaisiin ja hämyisiin keskusteluihin. Tämä on – ehkä – ollut syy, miksi olen viettänyt hiljaiseloa tässä blogissa. On tuntunut, ettei joko ole mitään sanottavaa, tai jos sanottavaa on ollut, se on ollut joko liian henkilökohtaista tai liian suurta.

Sen sijaan olen alkanut pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa. Kuvia sieltä sun täältä, leikkiä kameralla. Tsekatkaa flickr-tilini, jos kiinnostaa.

Schrödingerin lähiomainen

Palaan aina välillä ruumillisuuden kysymykseen. Esimerkiksi siihen, ettei aivoissamme ole aluetta, joka ei olisi suoraan kytköksissä sensorimotorisiin tai motivationaalisiin alueisiin. Tämä vihjaa siihen, että ei ole olemassa kehollisuudesta puhdasta, apriorista ajattelua (apriorisia ajattelun mahdollisuuksia ilmeisesti on). Vaikkapa logiikka näyttäytyy tästä tulokulmasta empiirisenä, löydettynä tieteenä. Käsityksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta, perustuu pohjimmiltaan keholliselle kokemukselle ja voi muuttua uusien havaintojen myötä.

Sellainenkin wanhan ajan kaksiarvologiikan itsestäänselvyys, että vain joko A tai ei-A voi olla totta mutta molemmat eivät yhtaikaa, on kyseenalaistunut viimeistään kvanttimekaniikan ja superposition tunkeutuessa todellisien mahdollisuuksien joukkoon. Tiedättehän Schrödingerin kissan: laatikkoon pimitetyn kissan, joka on yhtaikaa elävä ja kuollut, niin kauan, kunnes laatikko avataan ja informatio pääsee vaikuttamaan ympäristöönsä? Ajatus tuntuu vanhoihin ajatuslukkiutumiin jumittuneesta ihmisestä pöhköltä: tokihan kissa on joko kuollut tai elävä. Me vain emme tiedä vielä, kumpaa!

Superpositiolla on kuitenkin aivan arkisia ilmentymiä. Me emme aina elä joko-tai-maailmassa, vaan toisinaan yhtä lailla sekä-että-todellisuudessa.

Ottakaamme esimerkki. Sain hiljattain tiedon lähiomaiseni vakavasta sairaudesta. Ymmärsin, että hän voisi aivan lähiaikoina kuolla – tai jäädä henkiin.

Eräs tilanteen hahmottamista määrittävä tekijä oli tämä: Inhimillinen tietoisuus ei koe ainoastaan nykyhetkeä. Intentionaalisina olentoina me elämme jo nyt mahdollisia tulevaisuuksiamme. Tulevaisuus on aina läsnä tässä hetkessä.

Emme voineet ottaa asennetta, jota ystävät ja sukulaiset yrittivät tarjota: ”Hoidot ovat hyviä. Ei hän kuole. Teidän ei pidä yhtään ajatella, että hän kuolisi.”

Hallussamme olleiden tietojen mukaan omaiseni kuolema oli nimittäin varsin todennäköistä. Tietenkin meidän oli ajateltava, että hän kuolisi. Asia oli myös elettävä käytännössä. Sanottava kaikki, mitä sanoa pitää. Elää, niin kuin olisi elettävä, jos kuolema olisi varmaa. Koska jälkikäteen se olisi myöhäistä. Samaan aikaan elimme myös toista tulevaisuutta, sitä, jossa elämme yhdessä vielä pitkään.

Ei ollut ainoastaan mahdollista vaan myös tärkeää elää superpositiossa, kahdessa toisilleen vastakkaisessa todellisuudessa yhtä aikaa. Schrödingerin kissa on elävää inhimillistä todellisuutta.

Poiminta pataforiikan koulutusohjelman pääsykoetehtävistä vuodelta 2013

3. Pohdi internetiä tiedon valtatienä (vuosituhannen vaihteen ilmaus) suhteessa seuraavaan sanontaan:
”Mikä tiellä tapahtuu, se tielle jää.” (6 pistettä)