Miten Raakeliin rakastutaan

Olen hiljattain käynnistyneen kirjaprojektini vuoksi lueskellut jonkin verran kaikenlaista kartanokirjallisuutta ja goottilaisehkoa romantiikkaa. Joulun pyhinä palasin Daphne du Maurierin pariin. Lapsena luin häneltä jotain kauhua, Linnut ainakin, mutta silloin olin varmaan liian keskenkasvuinen vaikuttuakseni. Tällä kertaa vuorossa oli Serkkuni Raakel (My Cousin Rachel, 1951).

Nostan romaanista esiin vain yhden piirteen – yritän vähän madaltaa blogauskynnystäni –, tavan jolla du Maurier kuvaa rakastumista.

Kertoja Filip (alkuteoksessa Philip. Kyllikki Mäntylän nimet kotouttava käännös vuodelta 1952 tuntuu nykyään vähän omituiselta) muodostaa vähien ennakkotietojen perusteella serkustaan Raakelista erilaisia epämiellyttäviä mielikuvia. Raakelin saavuttua aateliskartanoon pitkäksi venyvälle vierailulle mielikuvat saavat kyytiä. Ja tässä du Maurier ei ole ainoastaan hyvä vaan mestarillinen. Serkkuni Raakel on kenties psykologisesti tai oikeastaan fenomenologisesti tarkkanäköisin rakastumiskuvaus, jonka olen lukenut.

Kertoja kuvaa tapahtumia tarkasti ja totuudenmukaisesti:

Raakelin ilmeet ovat eloisia ja kiinnostavia: Hän kääntyi katsomaan minua ja hänen suunsa värisi naurusta, vaikka hänen silmänsä olivat juhlalliset.

Raakel kohtelee palvelusväkeä ystävällisesti ja arvostaen. Katkelma dialogista puutarhurin kanssa esimerkiksi näyttää tältä:
– Luulin aina osaavani ammattini, mutta rouva Ashley tietää enemmän puutarhanhoidosta kuin minä koskaan tulen tietämään. Hän saa minut tuntemaan itseni aivan oppimattomaksi.
 – Loruja, Tamlyn, sanoi Raakel serkkuni, – minä tiedän vain puista ja pensaista. Mitä taas tulee hedelmiin – minulla ei ole pienintäkään aavistusta esimerkiksi miten persikoita kasvatetaan. Ja muistakaa, te ette ole näyttänyt minulle vielä kasvihuonetta. Teidän pitää tehdä se huomenna.

Koirat luottavat naiseen ja alkavat seurata tätä kaikkialle.

Ja niin edelleen. Philip ei kuvaile tunteitaan. Hän kuvailee Raakelia. Kerronta poimii naisesta kaikenlaista kaunista ja ihastuttavaa – ja tekee sen enimmäkseen reflektoimatta. Filip ei kerro ihastuneensa naisessa tähän ja tähän, vaan näyttää tämän sellaisena kuin itsekin näkee, valikoivalla katseella mutta alleviivaamatta. Yllä olevien tekstikatkelmien johdannot ovat minun, Filip ei vastaavia tulkintoja tee.

Tragediahan siitä seuraa, ja myös huonot merkit ovat näkyvillä alusta asti. Loppukin on häiritsevä, ja täyttää sen tavoitteen, jonka kirjailija on itselleen asettanut: että hänen teoksensa jäisivät kummittelemaan lukijan mieleen vielä lukemisen jälkeenki. Mutta ei siitä sen enempää. Olennaista on kuitenkin tämä: en muista koskaan lukeneeni yhtä upeaa kuvausta siitä, miten rakastuvan ihmisen mieli toimii. Nyt hyllyssäni odottaakin iso nippu lisää du Maurierin kirjoja. Odotan niiltä paljon.