Pilkut paikoillaan. Alain Mabanckoun Kuppinurin

Välimerkeillä luodaan rytmiä, erotellaan sanomisen tapoja ja intentioita, puhujia, puheita ja asioita. Suurimmassa osassa proosakirjallisuutta välimerkkejä käytetään osapuilleen, niin kuin kielenhuolto-oppaissa neuvotaan. Pilkun paikat ovat yksi haastavimmista välimerkkikysymyksistä: sääntöjä on olemassa, mutta niitä mielellään vähän soveltaisi. Raskas pilkutus antaa tekstille ihan erilaisen rytmin kuin keveämpi. Entä, jos yhdessä ja samassa tekstissä on erilaisia jaksoja: keveämpiä ja raskaampia – kuinka paljon pilkutuslinjauksien kannattaa elää?

Kansi: Satu Ketola

Joskus kirjailijat lähtevät leikkimään pilkutuksella. Tänään Hesarin mielipidepalstalla Aarno Alén kommentoi Karin Smirnoffin romaania Lähdin veljen luo. Romaanissa ei ilmeisesti ole ainoatakaan pilkkua, ja tästä johtuen lukukokemuksesta oli muodostunut raskas.

Myös Alain Mabanckoun Kuppinurin kuuluu niihin teoksiin, joissa välimerkkejä käytetään keskeisenä tehokeinona, aivan päin vastaisella tavalla kuin Alénin kritisoimassa kirjassa. Romaanin vallitsevana välimerkkinä on pilkku. Sen lisäksi Mabackou käyttää ainoastaan, harvemmin, lainausmerkkejä, ja vielä paljon harvemmin ajatusviivaa, eikä kokonaisia virkkeitä pääse muodostumaan.

Jos ratkaisu ei toimisi, sitä voisi pitää tarpeettomana kikkailuna.

Mutta Mabanckoun tekstissä – ja Jaana Seppäsen mainiossa suomennoksessa – pilkut ovat paikoillaan. Poikkeava välimerkitys ei tee tekstistä tavallista vaikealukuisempaa, mutta se luo siihen hengästyttävän, katkeamattoman, eteenpäin vievän rytmiikan. Pilkku pisteen paikalla täyttää samaa tehtävää kuin nuorisolaisten puheessa virkkeen lopun nouseva intonaatio: Älkää keskeyttäkö! Juttu jatkuu vielä! (Vai, tuota, vieläkö loppukiekaukseksi nimitetty kielen ilmiö on voimissaan? Olenko turtunut tuolle muutama vuosi sitten ihmetellylle ilmiölle, vai onko se kadonnut yhtä nopeasti kuin tulikin?)

Juttu kulkee kuin höyryveturi.

[…] me olimme pelkkiä todistajia ja odotimme innoissamme sitä, kuinka hienoa elämää elävä Casimir kaatuu, oppikoon vähän nöyryyttä, pitäköön suutaan soukemmalla, olimme kaikki Robinetten kannattajia, huusimme kannustushuutoja, taputimme, siis Rahalla $aan takana, siinä törkyisessä nurkassa, joka haisi villikissan pissalle ja hullun lehmän paskalle, hienoa elämää viettävä Casimir riisui neekeripalvelijan nuttunsa ja mitalinsa, irrotti ripsikangasta olevan solmionsa, hän laskosti somasti asusteensa, laittoi ne pinoon ja vei kauemmas, sitten hän vilaisi peilikuvaansa omista kengistään, tämä viimeinen keikarointi ärsytti meitä, kuka hän oikein kuvitteli olevansa, mitä, oliko nyt aika peilailla itseään kun kohta hänen revittyä viikunaa muistuttava naamansa näyttäisi vielä pahemmalta jahka Robinette olisi tehnyt hänestä selvää […]

Kertojana on tarinan nimihenkilö Kuppinurin, entinen opettaja, nykyinen juoppo. Kuppinurin istuu Brazzavilleläisessä Rahalla $aa -baarissa ja kirjoittaa ravintoloitsijan kehoituksesta kapakan ja sen onnettomien asukkaiden historiaa. ”Asiakkaiden” piti kirjoittamani, mutta lipsahdus sopii kohdalleen. Rahalla $aa on auki ympäri vuorokauden, ja ainakin eräistä sen kantapeikoista tulee vaikutelma, että he käytännössä asuvat baarissa. Kuppinurin kirjaa vihkoonsa paitsi baarin tapahtumia, myös niitä taustoja, jotka kunkin ryyppyveikon ovat paikalle tuoneet.

Sisällöltään ja tyyli kirja edustaa kepeää, melkeinpä tornionjokilaaksolaisen absurdia fabulointia. Presidentti etsii parempaa slogania kuin minkä pääministeri on suustaan päästänyt, kuppilan takapihalla pidetään eeppinen kusemiskilpailu, naiset ovat petollisia… Huumori on ronskia ja rujoa, mutta jos kertomuksia – äärimmäisen epäluotettavia, totta kai! – yhtään pysähtyy miettimään, ei voi olla huomamatta, että komedia on vain ohutta pintaa. Kurjia tragedioita jutut ovat. Kirjan edetessä päädytään lopulta päähenkilön omaan historiaan. Miksi Kuppinurin juo – tai oikeammin: mitä juominen on tehnyt hänen elämälleen?

Mabanckouta pitää lukea enemmänkin.

Fiktion rajoilla

Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”

Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen.  Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.

Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”

(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)

Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.

Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.

Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.

Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.

Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.

Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.

Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.
Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti

”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti

Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.

Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.

Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)

Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.

Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.

Jumalten huippu

Korona-aikaan, kun vuorille ei ole ollut pääsyä, on pitänyt tunnelmoida vuoristofiktion parissa. Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta ja Robert Seethalerin Kokonainen elämä ovat olleet mainioita kirjamatkoja alppimaisemiin ja pikkukylien elämänmenoon.

Vähän dramaattisempaa meininkiä on tarjonnut Jirô Taniguchin sarjakuvasovitus Yumemakura Bakun romaanista Kamigami no itadaki – Jumalten huippu.

Enimmäkseen 70- luvulta 90-luvun puoliväliin ajoittuva tarina käynnistyy Katmandussa, jossa valokuvaaja nimeltä Fukamachi yrittää toipua kahden toverinsa kuolemaan päättyneestä Everestin-retkueesta. Hän löytää käytettyjen tavaroiden myymälästä ikivanhan kameran – samanlaisen, jollainen Mallorylla oli mukanaan, kun hän katosi vuorelle vuonna 1924! Olisiko kyseessä sama kamera? Miten se on päätynyt myymälään? Onko filmikin ehkä tallella?

Salapoliisikertomuksen tavoin etenevä juoni johdattaa Fukamachin Habu Jôjin jäljille. Pakkomielteinen, epäsosiaalinen kiipeilylegenda on tehnyt aikanaan vaarallisia ensinousuja kilpaillut ankarasti Japanin pelottomimman kiipeilijän tittelistä soolonousuistaan tunnetun Hase Tsuneon kanssa.

Ja nimenomaan Habu Jôjin kertomus tämä, noin 1500-sivuinen manga-eepos on. Miksi Habu oli sellainen kuin oli? Mihin hänen tiensä on vienyt, ja mitä hänellä on suunnitelmissaan? Jos Habu kiipeää kuin riivattu, alkaa Fukamachikin muuttua obsessiiviseksi etsiessään Habua ja yrittäessään selvittää kameran arvoitusta.

Kunnolla tehtyä taustatyötä arvostan aina – niin tarinoissa kuin kuvituksissakin. Jirô Taniguchin taide on kerta kaikkiaan tyylikästä. Aikakauden kiipeilyvarusteet ja kiipeilytekniikat osuvat melko lailla kohdilleen, samoin itse vuoret ja niiden seinämät ovat erinomaisen tunnistettavia. Ihmisten kuvaajanakin Taniguchi on mainio: samat henkilöt eri ikävaiheissa piirtävät mainioita, uskottavan näköisiä elämänkaaria.

Viiteen osaan jaetun kokonaisuuden kaksi ensimmäistä osaa sisältävät sekä teoksen dramaattisesti kiinnostavimmat että ongelmallisimmat vaiheet.

Omassa elämässään hieman irrallinen ja angstaileva Fukamachi jututtaa tyyppejä, jotka ovat aiemmin tunteneet Habun tai Hase Tsuneon. Nämä kertovat hurjista kiipeilyreissuista ja elämänkäänteistä, joita on kiinnostava seurata, mutta kehystyksenä toimivat kuppilatapaamiset toistava itseään. Näissä jaksoissa keskenään kilpailevat Habu ja Hase Tsuneo kiipeilevät Japanin tiukimpia reittejä – ja sooloilevat lopulta Euroopan Alppien vaikeimmilla seinämillä.

Eepoksen loppupuoli fokusoituu Habun tavoitteeseen tehdä jotakin ennennäkemätöntä Everestin rinteillä, ja siihen, miten hänen ja Fukamachin tiet yhtyvät. Tässä vaiheessa itse kiipeily muuttuu pykälän tylsemmäksi, mutta draaman kaari rakentuu muuten varsin mainiosti. Tarina lähestyy supersankarimaisia inhimillisen rajoja mutta pysyy enimmäkseen realismin puolella. Toisteisuus on edelleen tarinan ongelma: nyt vain päädytään uudelleen ja uudelleen päivittelemään, miten hurjaa on, kun ilma on raakaa ja kovaa mutta kovin, kovin ohutta.

Teoksen isona kysymyksenä pyöritellään tekemisen mieltä: Miksi kiivetä? Miksi altistaa itsensä kuoleman vaaralle? Mikä on elämän merkitys?

Kiipeilysarjakuva on kaiken kaikkiaan tavattoman harvinaista herkkua (vinkki lajityypistä kiinnostuneille: Instagramissa julkaistava Betamonkeys kannattaa ottaa seurantaan). Ilman, että tästä johtuen tarvitsisi antaa mitään tasoituksia, Jumalten huippu on pienine ongelmineenkin erinomaisen vaikuttava ja suositeltava sarjakuvaromaani.

Sarjakuva on käännetty ainakin ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kirjan pohjalta on tehty jo kaksi filmatisointiakin: toinen ihmisten näyttelemä, toinen anime-elokuva (Tsekkaa trailerit: https://youtu.be/0PUVHqpAAig ja https://vimeo.com/428137439).

Lääketokkurassa kohti uutta elämää

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Eletään vuotta 2000. Nuori newyorkilainen nainen päättää koteloitua vuodeksi eroon ahdistuksen ja masennuksen aiheistaan. Minäkertojan takana on epätasapainoinen parisuhde, jossa nainen on ollut lähinnä hyväksikäytettynä. Vanhemmat eivät koskaan osanneet osoittaa kiintymystä; nyt molemmat ovat kuolleet. Perintörahat mahdollistavat vetäytymisen niin työstä kuin tunteistakin: tarkoituksena on lääkityksen voimin lähinnä nukkua.

Kelvoton ja vastuuton psykiatri kirjoittelee reseptejä, ja nainen onnistuukin pysymään tiedottomana suurimman osan aikaa. Valveilla ollessaan hän on sumuisessa sekakäyttötokkurassa  ja tavallistakin kykenemättömämpi läheisiin ihmiskontakteihin.

Kuluttamisen ja seksikkyyden vaatimukset ovat kuitenkin menneet syvemmälle kuin naisen valvetietoisuus. Luullessaan nukkuvansa hänen tiedoton puolensa tekee, mitä on ennenkin tehnyt: tilailee nettikaupasta pitsialushousuja, varailee hemmotteluhoitoja ja sokerointeja. Romaanin edetessä lukijalle avautuu kroonisen irrallisuuden pitkä, esineellistävä ja syrjäyttävä historia.

Kaiken yllä roikkuu tietoisuus ajankohdasta: WTC:n isku lähestyy vääjäämättä.

Aiheesta voisi helposti kirjoittaa synkän ja raskaan romaanin, mutta Moshfeghin valinta on kertoa tarinansa kevyehköön ja viihdyttävään tyyliin, mustaa huumoria säästelemättä. Etäännyttävä kepeys osuu hyvin yhteen kertojan turran mielentilan kanssa mutta vaikeuttaa lukuasennon löytämistä: onko tämä nyt viihdettä vaiko oikeaa kirjallisuutta? Täräyttävä lopetus ei jätä epäilykselle sijaa: oikeaa on – ja kunnollista.

Alkuperäisteos: My Year of Rest and Relaxation, 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2020

Kaksi poikaa vuoren laella

Kansi: Helen Korpak ja Christina Lax

Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?

Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.

He seisoivat vuorella –

Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.

He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.

Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta.  Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.

Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…

Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.

Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.

Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.

Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.

Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:

Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.

Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.

Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.

Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.

Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.

Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.

Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.

Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.

Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.

Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.

Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.

Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.

Muut lähtevät, mutta Gusten ei.

ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!

Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.

Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.

Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.

 

***

 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi
Teos, 2019

Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 2: Rosemaryn painajainen

Kun kauan sitten näin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen, se ei ollenkaan vastannut odotuksiini siitä, mitä on kauhuelokuva. Olin ehkä hieman epäkypsä ymmärtämään psykologista kauhua. Elokuvassahan ei tapahtunut oikein mitään: ei moottorisahaa heiluttavia mielipuolia, ei säpsäytyskohtauksia, ei ektoplasmaa tai avaruuslimaa, ei verta ja suolenpätkiä eikä hillitöntä kiljumista pimeissä, suljetuissa tiloissa. Ei vaikutusta.

Muistan vain ruskean-haalean väriskaalan, Mia Farrow’n habituksen ja suunnilleen sen, mistä elokuva kertoo. Hiljattain missasin elokuvan, kun se olisi ollut Yle Areenassa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olisin varmaan saanut siitä jo vähän enemmän irti.

Ira Levinin romaani tuli kuitenkin vastaani hiljattain, tarttui matkaan ja tuli luetuksi.

Tarinan alussa meille esitellään asuntoa etsivä nuori pariskunta: Rosemary ja Guy Woodhouse. Guy on sivuosia esittävä näyttelijä, Rosemary hänen pyykkäävä, siivoileva ja ruokaa laittava kotirouvansa.

Uraansa vasta rakenteleva Guy ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia, mutta Rosemary unelmoi äitiydestä. Hän on kasvanut katolisessa perheessä ja suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn.

Niinpä Rosemary yritti tulla raskaaksi ´vahingossa´; pillereistä hän sai päänsärkyä, niin hän sanoi, ja kumia hän inhosi. Guy väitti, että hän oli vielä kunnon katolilainen, ja Rosemary intti vastaan niin kiivaasti, että Guy sai siitä lisää tukea väitteelleen. Guy tutki uutterasti kalenteria ja vältti ´vaarallisia päiviä´.

Rosemaryn katolista taustaa alleviivataan toistuvasti; ja siihen liittyen hänen sisartensa ja veljiensä jo valtavia lapsikatraita. Suurperheen perustaminen on ollut hänen suvussaan odotusarvo. Tämä on teoksen tematiikan kannalta olennainen seikka. Jos kirja olisi kirjoitettu Suomessa, Rosemary olisi lestadiolainen.

Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.

Pahaenteiset vihjailut kirjan alkupuolella ennen kaikkea hymyilyttävät: alleviivatun merkkejä piisaa, ja Rosemary osoittaa ilahduttavan naiivia herkkäuskoisuutta ajautuessaan yhä syvemmälle hyväksikäytön painajaiseen. Höpsöytensä vuoksi mieleni tekee luokitella kertomus kauhukomediaksi. Jolla on kuitenkin vakava aihe.

Rosemary ja Guy tutustuvat naapurin eksentrisiin, hössöttäviin vanhuksiin, joihin erityisesti Guy mielistyy.

Yllättäen Guy muuttaa mieltään. Rosemary saa, mitä haluaa: tulee raskaaksi. Tämä tapahtuu tosin varsin makaaberilla tavalla: Hänet raiskataan huumattuna. Vaikka tapahtumaan liittyvät saatanalliset näyt ovat outoja, ei Rosemarya ilahduta Guyn ”normaalimpi” selitys: mies kertoo itse maanneensa liian monesta drinkistä sammuneen vaimonsa.

Nyt onkin jo päästy varsinaiseen asiaan. Guy ja naapurit eristävät Rosemaryn ulkopuolisilta vaikutteilta ja alkavat kontrolloida hänen elämäänsä. Naapurin ylihuolehtiva täti tuo asuntoon mustia kynttilöitä ja outoja yrttejä. Hössöttävään huolenpitoon sisältyvät myös päivittäiset vihersmoothiet, ja Guy varmistaa, että Rosemary todella juo ne. Samoja vihersmoothieita suosittelee näiden Rosemarylle valitsema huippuluokan gynekologi, joka eksplisiittisesti kieltää Rosemarya vertailemasta vointiaan toisten raskauksiin, lukemasta lukemasta lääketieteellistä kirjallisuutta ja ottamasta asioista selvää. Samainen gynekologi väittää Rosemaryn epänormaaleja kipuja normaaleiksi, ja Guy ja naapurin rouva estävät Rosemarya hankkimasta toisen lääkärin mielipidettä.

Rosemaryn manipulointi naamioidaan huolehtimiseksi, ja siihen alistuminen saadaan tuntumaan vapaaehtoisilta valinnoilta. Rosmaryn muusta maailmasta eristävä informaatiopimento alistaa nuoren naisen salaliittolaisten valtaan. Ympäröivien ihmisten antama hoiva on aina paremmin tietävää, hänen oman kokemuksensa ja huolensa sivuuttavaa. Hänestä on nyt, kätketyistä uskonnollisista syistä tehty sellainen synnytyskone, kuin millaiseksi häntä on jo kotonakin kasvatettu. Hänen oma terveytensä ja kärsimyksensä ovat raskauden rinnalla täysin toissijaisia. Tässä on romaanin kriittinen ydin: se näyttää naisen synnyttäjäksi esineellistettynä. Ja tietenkin asetelma tukee ja edistää aviomiehen uraa ja mainetta. Yllätyinkin melkoisesti, kun juuri äsken tätä kirjoittaessani huomasin näin feministisen teoksen yli 50 vuotta sitten kirjoittaneen Ira Levinin olevan mies.

Synnytyksen lähestyessä Rosemarylle alkaa valjeta. Guy ja naapurit ja kaikki hänen ympärillään ovatkin saatananpalvojia. Niitä samoja vauvantappajia, joita talossa on joskus ennenkin asunut!

Vauva potki kuin pikkupaholainen.

Korni loppuyllätys ei tietenkään ole kenellekään enää mikään yllätys. Rosemary on joutunut Jeesuksen syntymäkertomuksen negatiivikuvaan: nyt vietetään mustaa joulua. 

Vaikka kirjan lopetus on kököhkö, näyttää sitä edeltävä kerronta, missä on kauhukirjallisuuden erikoisvahvuusalue: metaforan ja reaalisen yläpuolelle asettuvassa, niiden suhdetta toisiinsa kuvittavassa aiheiden pataforisessa käsittelyssä. Vaikea tästä on olla pitämättä.

 

Ira Levin: Rosemaryn painajainen
(Rosemary’s baby, 1967).
Suomentanut Kaija Kauppi.
Gummerus 1968

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 1: Ajojahti – First Blood

Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.

Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David Morrellin Ajojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.

Kuva: Matti Louhi

”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.

Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.

Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.

Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.

Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.

Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.

Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.

Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.

Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.

Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.

Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.

Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.

Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.

Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.

Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.

Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.

Tulossa: Rosemaryn painajainen!

Valkoinen valas

Kuva: I.W. Taber

Ensimmäinen muistikuvani Herman Melvillen Moby Dickistä liittyy lapsuuteeni. Olimme isovanhempieni mökillä Leivonmäellä, ja radiossa esitettiin kirjan pohjalta tehty kuunnelma. Esitys oli hyvin dramaattinen ja vaikuttava, ja muistan vieläkin hurjat tunnelmat ja näyttelijän äänen loppukohtauksessa, jossa valas hyökkää ja upottaa koko laivan. Internetin mukaan vuosi lienee ollut 1976, ja kuunnelmasovitus oli Paavo Rintalan käsialaa.

Kirjan luin noin kymmenvuotiaana. Siitä muistan lähinnä alkuasetelmia: kertoja-Ismaelin, hämärät majatalot ja oudon Queequegin. Ja sen, että kirja oli jotenkin pitkä ja raskas.

Moby Dickin lukeminen uudelleen on häälynyt kiehtovana mahdollisuutena koko aikuisikäni. Laukaisevana tekijänä toimi kirjoitustyöni: olen kirjoittamassa Hurmeen maulle jatkoa, edelleen romantiikan hengessä, tällä kertaa osin vanhan ajan seikkailukertomuksen hengessä. Mikä oiva tekosyy palata tällaisten klassikoiden pariin!

Pitkä ja raskas. Tämä muistikuvani osoittautui paikkansapitäväksi. Moby Dickin lukemiseen meni tällä kertaa miltei kaksi kuukautta (10-vuotiaana luin sen arvatenkin noin viikossa). Kaksi mieleenpainuvaa ja yllättävää kuukautta.

Kuva: A.B. Shute

Isoin yllätys oli, ettei Valkoinen valas ollutkaan tarinan ehdoilla etenevä, suoraviivainen seikkailukertomus tai lukuromaani kapteeni Ahabia riivaavasta pakkomielteestä. Nykybestsellereiden valtavirtaa vasten tarkasteltuna teos näyttää päin vastoin jopa kokeelliselta ja romaanimuotoa koettelevalta. Kerrontaa katkovat pitkät aiheeseen liittyvät esseet. Näiden aiheina ovat esimerkiksi valaat mytologiassa ja taiteissa, valkoisen värin symboliset merkitykset, eri valaslajit ja niiden anatomia, valaanpyynnin ja valastalouden käytännöt… Teoksen alkumetreille sijoittuu myös Joonan kirjaa käsittelevä kymmensivuinen saarna.

Nämä muodolliset koettelevuudet herättävät kysymyksen: Jos romaanit olivat wanhoina hywinä aicoina tällaisia, onko kirjallisuus 150 vuodessa latistunut ja yksinkertaistunut, hukannut mahdollisuuksiaan, muuttunut miellyttävämmäksi? Mieleen juolahtaa muutamia muitakin suuria klassikoita, joiden rinnalla 2000-luvun kehututkin romaanit näyttävät lähinnä miellyttämään pyrkivältä tarinoinnilta.

Mutta ei. Moby-Dick ei vahvista ajatusta kirjallisuuden löpsööntymisestä. Se oli omana aikanaan aivan yhtä omintakeinen romaani kuin nytkin eikä saanut osakseen lukevan yleisön suurta suosiota. Kirjasta tuli kaupallinen floppi, jota myytiin Melvillen eläessä kolmisen tuhatta kappaletta. Kirjailija itse kuoli lähes unohdettuna. Saman kohtalon toki kokevat edelleen monet, toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja hienommat teokset.

Vaikkeivät Moby Dickin sommittelu ja kerronnalliset ratkaisut olekaan kepeitä ja mielisteleviä, on teoksessa voimakkaat ja dramaattiset paikkansa, jotka kutkuttavat herkullisella patetiallaan. On esimerkiksi vaikea olla iloitsematta ihmisverellä ja Pyhän Elmon tulella karkaistusta harppuunasta, jolla kapteeni Ahab aikoo valaansa pyydystää. Tai alkupuolen kohtauksesta, jossa Ismael astuu ahavoituneen, barbaarisen, kaskelotinhampailla koristellun ”kannibaalilaivan” kannelle pestautuakseen sen miehistöön. Siellä hän keskustelee jäntevän, päivettyneen ja ryppyisen merikarhun kanssa:

”Onko minulla kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa?” kysyin päästyäni teltan oviaukolle.
”Ja entäpä jos sinulla olisi kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa – mitä haluaisit hänestä? kysyi mies vaativaan sävyyn.
”Ajattelin ottaa pestin.”
”Vai niin, vai ajattelit. Minä huomaan että sinä et olekaan nantucketilaisia – oletkos koskaan ollut pirstaleiksi lyödyssä veneessä?”
”En, en koskaan.”
”Et siis ilmeisesti tiedä yhtään mitään valaanpyynnistä – vai mitä?”
(suom. Seppo Virtanen)

Teos on sisällöltään ja teemoiltaan niin runsas, että jätän niiden analysoinnin suosiolla toisaalle. Sen sijaan haluan kehua romaanin tuoretta sarjakuvasovitusta.

Janne Torisevan mittava Valas on harvinaisen komea sarjakuvaromaani, jonka vahvasti ranskalaisvaikutteinen piirrostyyli ja huumori vetoavat minuun syvästi. Etsimättä mieleeni tulee sellaisia mestareita kuin Manu Larcenet ja Lewis Trondheim, joiden kanssa Toriseva painii nyt ihan samassa sarjassa.

Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!

 

Kyberavaruuden katoamisesta

Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.

Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.

Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.

William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.

Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.

Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.

Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.

Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.

Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.

Lukuvuosi 2019

Olen tänäkin vuonna lukenut suunnilleen kirjan viikosssa, yhteensä 55 kirjaa kannesta kanteen. Tahti on ollut melko vakio koko aikuisikäni. Enemmänkin varmaan voisi, jos ei olisi niin paljon muuta tekemistä. Kirjallisuus on kuitenkin – onneksi – vain yksi tärkeä osa elämääni.

Mikä kirja milloinkin kolahtaa, riippuu elämäntilanteesta, kokemuksesta, kehitysvaiheesta. Kirjat, jotka olisivat ehkä joskus 25 vuotta sitten räjäyttäneet tajuntani, saattavat nykyään herättää väsyneen, kyllästyneen huokauksen: ”Tämä on jo niin nähty.” Teosten pintataso kuten fiktiivisten henkilöiden luonteenpiirteet tai juonenkuljetus itsessään ei yleensä enää riitä. Tarinaa tärkeämpää on, miten kiinnostavia keinoja kerronnassa on käytetty, ja mitä sen avulla on maailmasta avautuu. Tarjosiko teos minulle jotain, mitä minulla ei jo ollut? Joskus harvoin, kaikesta huolimatta edelleen, joku saattaa pelkillä kertojantaidoillaan huijata minut tarinansa sisään, uppoutumaan. Silloin tunnen olevani lukijana juurillani. Eläytyminen minut alun perin kirjallisuuden ääreen veti.

Ja höpön löpön. Puhe on pidetty. Nyt itse palkintojen jakoon. Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukseni, aakkosjärjestyksessä, ovat tässä:

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Älykäs historiaa, muistia ja vastuuta tutkiva romaani. Rakenne ja metaforat kohdillaan, henkilökuvaus sumeudessaan oivaltavaa. Barnesin kaunis ja selkeä tyyli herättää suorastaan kateutta.

Malcolm Bradbury: Vaihtokurssit
Kielitieteilijä, professori Petworth, on luentomatkalla kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa. Brittiläinen pidättyväisyys ja Petworthin tahdottomuus kohtaavat kohtaavat aivan toisenlaisen kulttuurin, joka on paraikaa käymässä läpi vallankumouksellista kieliuudistusta. Väärinkäsitykset, huonosti puhuttu englanti ja itäsaksalaistyylinen paranoia luovat vaivaantuneen tunnelman ja paljon kiusallisia tilanteita. Nauraa tyrskähtelin lukiessani enemmän kuin pitkään aikaan. Bradbury venyttää kirjansa puskafarssia vaarallisesti lähestyvän vireen äärimmilleen – ja saa kuin saakin sen kantamaan koko 400 sivun mitan loppuun asti.

Kuva: Kauko Allén

Marguerite Duras: Rakastaja
Autofiktiivinen pienoisromaani kirjailijan nuoruuden rakkaudesta on yhdellä kertaa väkevän romanttinen ja tylyn realistinen. Ulkoisesti kuvatut tunteet ovat suuria mutta jäävät kokijalleen käsittämättömiksi. Lukijalle ne avautuvat ehkä paremminkin. Miltei behavioristisesta tyylistään huolimatta helposti, lukemistani Durasin kirjoista jopa helpoiten lähestyttävä. Sivumääräänsä suurempi teos.

Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus
19 tavallisen ihmisen kohtalot ensimmäisestä maailmansodasta. Synteesiä tavoittelematon, rivimiesten ja sairaanhoitajien kokemuksia välittävä kerronta tavoittaa sodan konkreettisen todellisuuden paremmin kuin yksikään suurten linjojen yhteenveto. Englund ei selittele. Näyttää sitäkin enemmän, kirjoittaa kuin parhain romaanikirjailija. Mitä on mennä Verduniin, kun jo valmiiksi tietää, että 2/3 menijöistä kuolee? Ja voi hyvä tavaton, miten tehokas, kauhuelokuvamainen lopetus!

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Melkoinen yllätys, jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Älkää uskoko juttuja, joiden mukaan kirja tapahtuu kokonaisuudessaan yhdessä salissa. Eeppinen viritelmä kertoo parkkilaivaosakeyhtiön perustamisesta, saaristolaisyhteisön hierarkioista, salakuljetuksesta, agraariyhteisön kääntymisestä kohti globaalia kauppaa, piippua polttavista ja rommia juovista merikarhuista, ja on parhaimmillaan hyvinkin tiheätunnelmainen ja toisinaan aivan hillittömän hauska. Työläs luettava, kyllä, mutta Kilpi kyllä palkitsee vaivannäön.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Iris Murdoch: The Sea, The Sea
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Kuva: Johan L. Pii

Antti Salminen: Mir
Salminen jatkaa pitkälti Lomonosovin moottorissa luomansa poetiikan parissa. Sienten ja kasvien välisestä ikiaikaisesta sodasta kertova fragmentaarinen romaani(?), taukoamatonta absurdien scifi-ideoiden ilotulitusta. 

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput
Dialoginen esseeteos romaanien lopettamisesta sisältää ainakin pari itselleni ammatillisesti tärkeää ajatusta. Erityisen avartava oli muistaakseni Vuolan havainto romaanien (sopii myös runokokoelmiin) saturaatiopisteestä, käännekohdasta, jolloin kirjailija on käyttänyt teoksen mahdollisuuksia avaavat pelimerkkinsä ja alkaa sulkea tekstiään kohti perinteisen kerronnan vaatimaa loppua.