Kun kauan sitten näin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen, se ei ollenkaan vastannut odotuksiini siitä, mitä on kauhuelokuva. Olin ehkä hieman epäkypsä ymmärtämään psykologista kauhua. Elokuvassahan ei tapahtunut oikein mitään: ei moottorisahaa heiluttavia mielipuolia, ei säpsäytyskohtauksia, ei ektoplasmaa tai avaruuslimaa, ei verta ja suolenpätkiä eikä hillitöntä kiljumista pimeissä, suljetuissa tiloissa. Ei vaikutusta.
Muistan vain ruskean-haalean väriskaalan, Mia Farrow’n habituksen ja suunnilleen sen, mistä elokuva kertoo. Hiljattain missasin elokuvan, kun se olisi ollut Yle Areenassa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olisin varmaan saanut siitä jo vähän enemmän irti.
Ira Levinin romaani tuli kuitenkin vastaani hiljattain, tarttui matkaan ja tuli luetuksi.
Tarinan alussa meille esitellään asuntoa etsivä nuori pariskunta: Rosemary ja Guy Woodhouse. Guy on sivuosia esittävä näyttelijä, Rosemary hänen pyykkäävä, siivoileva ja ruokaa laittava kotirouvansa.
Uraansa vasta rakenteleva Guy ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia, mutta Rosemary unelmoi äitiydestä. Hän on kasvanut katolisessa perheessä ja suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn.
Niinpä Rosemary yritti tulla raskaaksi ´vahingossa´; pillereistä hän sai päänsärkyä, niin hän sanoi, ja kumia hän inhosi. Guy väitti, että hän oli vielä kunnon katolilainen, ja Rosemary intti vastaan niin kiivaasti, että Guy sai siitä lisää tukea väitteelleen. Guy tutki uutterasti kalenteria ja vältti ´vaarallisia päiviä´.
Rosemaryn katolista taustaa alleviivataan toistuvasti; ja siihen liittyen hänen sisartensa ja veljiensä jo valtavia lapsikatraita. Suurperheen perustaminen on ollut hänen suvussaan odotusarvo. Tämä on teoksen tematiikan kannalta olennainen seikka. Jos kirja olisi kirjoitettu Suomessa, Rosemary olisi lestadiolainen.
Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.
Pahaenteiset vihjailut kirjan alkupuolella ennen kaikkea hymyilyttävät: alleviivatun merkkejä piisaa, ja Rosemary osoittaa ilahduttavan naiivia herkkäuskoisuutta ajautuessaan yhä syvemmälle hyväksikäytön painajaiseen. Höpsöytensä vuoksi mieleni tekee luokitella kertomus kauhukomediaksi. Jolla on kuitenkin vakava aihe.
Rosemary ja Guy tutustuvat naapurin eksentrisiin, hössöttäviin vanhuksiin, joihin erityisesti Guy mielistyy.
Yllättäen Guy muuttaa mieltään. Rosemary saa, mitä haluaa: tulee raskaaksi. Tämä tapahtuu tosin varsin makaaberilla tavalla: Hänet raiskataan huumattuna. Vaikka tapahtumaan liittyvät saatanalliset näyt ovat outoja, ei Rosemarya ilahduta Guyn ”normaalimpi” selitys: mies kertoo itse maanneensa liian monesta drinkistä sammuneen vaimonsa.
Nyt onkin jo päästy varsinaiseen asiaan. Guy ja naapurit eristävät Rosemaryn ulkopuolisilta vaikutteilta ja alkavat kontrolloida hänen elämäänsä. Naapurin ylihuolehtiva täti tuo asuntoon mustia kynttilöitä ja outoja yrttejä. Hössöttävään huolenpitoon sisältyvät myös päivittäiset vihersmoothiet, ja Guy varmistaa, että Rosemary todella juo ne. Samoja vihersmoothieita suosittelee näiden Rosemarylle valitsema huippuluokan gynekologi, joka eksplisiittisesti kieltää Rosemarya vertailemasta vointiaan toisten raskauksiin, lukemasta lukemasta lääketieteellistä kirjallisuutta ja ottamasta asioista selvää. Samainen gynekologi väittää Rosemaryn epänormaaleja kipuja normaaleiksi, ja Guy ja naapurin rouva estävät Rosemarya hankkimasta toisen lääkärin mielipidettä.
Rosemaryn manipulointi naamioidaan huolehtimiseksi, ja siihen alistuminen saadaan tuntumaan vapaaehtoisilta valinnoilta. Rosmaryn muusta maailmasta eristävä informaatiopimento alistaa nuoren naisen salaliittolaisten valtaan. Ympäröivien ihmisten antama hoiva on aina paremmin tietävää, hänen oman kokemuksensa ja huolensa sivuuttavaa. Hänestä on nyt, kätketyistä uskonnollisista syistä tehty sellainen synnytyskone, kuin millaiseksi häntä on jo kotonakin kasvatettu. Hänen oma terveytensä ja kärsimyksensä ovat raskauden rinnalla täysin toissijaisia. Tässä on romaanin kriittinen ydin: se näyttää naisen synnyttäjäksi esineellistettynä. Ja tietenkin asetelma tukee ja edistää aviomiehen uraa ja mainetta. Yllätyinkin melkoisesti, kun juuri äsken tätä kirjoittaessani huomasin näin feministisen teoksen yli 50 vuotta sitten kirjoittaneen Ira Levinin olevan mies.
Synnytyksen lähestyessä Rosemarylle alkaa valjeta. Guy ja naapurit ja kaikki hänen ympärillään ovatkin saatananpalvojia. Niitä samoja vauvantappajia, joita talossa on joskus ennenkin asunut!
Vauva potki kuin pikkupaholainen.
Korni loppuyllätys ei tietenkään ole kenellekään enää mikään yllätys. Rosemary on joutunut Jeesuksen syntymäkertomuksen negatiivikuvaan: nyt vietetään mustaa joulua.
Vaikka kirjan lopetus on kököhkö, näyttää sitä edeltävä kerronta, missä on kauhukirjallisuuden erikoisvahvuusalue: metaforan ja reaalisen yläpuolelle asettuvassa, niiden suhdetta toisiinsa kuvittavassa aiheiden pataforisessa käsittelyssä. Vaikea tästä on olla pitämättä.
Ira Levin: Rosemaryn painajainen
(Rosemary’s baby, 1967).
Suomentanut Kaija Kauppi.
Gummerus 1968
Jukka Laajarinne 
Mitä tarkoittaa pataforinen?
Moi! Mietin pitkään, käyttääkö termiä tässä vaiko ei, mutta päädyin sitten kuitenkin. Patafora tulee Alfred Jarryn patafysiikasta , enemmän tai vähemmän avantgardistisesta, mukamas metafysiikan tuolle puolen tähyävästä ajattelutavasta.
Alkuperäisen muotoilunsa mukaan ”patafora suhtautuu metaforaan niin kuin metafora suhtautuu todellisuuteen.” Käytännössä pataforalla on tarkoitettu metaforaa, vertauskuvallista ilmaisua, jota on laajennettu, niin että se näyttää ilmaisun tai vertauskuvan ulottuvuuksista jotain enemmän. Se ikään kun asettuu metatasolle suhteessa metaforaan ja näyttää, mikä on metaforan ja alkuperäisen kohteen suhde toisiinsa – myös eroavuuksineen.
Onnistuin varmaan olemaan aika epäselvä. Mutta muotoilenpa pataforisen esimerkkilauseen:
Hän oli vapaa kuin taivaan lintu, kuin tervapääsky, jonka jalat ovat tavattoman kömpelöt maalla elämiseen, ja joka elää jopa vuoden päivät laskeutumatta kertaakaan maan pinnalle. Se ei ehkä käytännössä pärjäisikään maan pinnalla. Ja miten kävisi, jos se laskeutuisi veteen? Tervapääskyn on juotava vetensä matalalennossa. Nukkuessaankin niiden on huolehdittava siitä, että pysyvät vauhdissa, ja niiden ruokavalio koostuu pelkästään lentävistä ötököistä…” Ja niin edelleen.
Tai… Stephen Kingin ”Se” on pataforinen romaani, jonka ydin voitaisiin muotoilla seuraavasti: ”Kätketyt pelkomme ovat kuin viemäreissä lymyäviä hirviöitä.”
Rosemaryn painajainen on, mielestäni, pataforinen kertomus, koska näyttää raamatullisille lisääntymisodotuksille satanistisen/fantastisen vertauskuvan ja esittää molemmat samassa tekstissä, tarkastelee vertauskuvan suhdetta alkuperäiseen ikään kuin yläpuolelta.