Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.
Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David Morrellin Ajojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.
”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.
Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.
Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.
Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.
Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.
Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.
Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.
Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.
Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.
Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.
Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.
Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.
Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.
Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.
Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.
Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.
Tulossa: Rosemaryn painajainen!
Jukka Laajarinne 
Myy toi kirja? Ei löydy mistään ja ei mielellään lukisi englanninkielisenä.
Moi!
Kurkista sähköpostilaatikkoosi.