Romaani – Jukka Laajarinne

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 1: Ajojahti – First Blood

Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.

Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David Morrellin Ajojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.

”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.

Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.

Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.

Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.

Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.

Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.

Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.

Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.

Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.

Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.

Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.

Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.

Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.

Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.

Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.

Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.

Tulossa: Rosemaryn painajainen!

14 solmua – Geokätkentää pallon ympäri

Keskeytin Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin kahdesti ensimmäisillä sivuillaan, ennen kuin kolmannella yrittämällä pääsin kankean alun yli ja luin romaanin loppuun asti.

Juonitasolla kirjassa on kyse suuresta geokätkentä- tai suunnistuskilpailusta, jossa joukkueet kiertävät maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä ja 180° meridiaania pitkin. Välillä käydään leimauspisteissä, jotka tulee etsiä arvoituksellisten vihjeiden pohjalta. Joukkueen ytimen muodostaa kaksi kilpailijaa, jotka eivät saa erota toisistaan, ja matka on pääosin toteutettava sellaisin keinoin, jotka olivat käytössä jo 1700-luvulla. Romaani seuraa nelihenkisen suomalais-brittiläisen joukkueen vuoden mittaista matkaa, johon sisältyy veljestoraa, neliödraamaa, rakkautta ja kuolemaa. Kilpailu ja sen voitto ovat suuria mediatapahtumia.

Jalosen kaikkien kertojien käyttämä kieli on suhteellisen eleetöntä, persoonatonta ja etäännyttävää. Olennaista romaanissa eivät olekaan erityisen kiehtovat henkilöhahmot vaan heidän tekemänsä matka.

Matka elämän vertauskuvana ei ole lähtökohtaisesti uusi, mutta Jalosen käsittelyssä ei ole mikä tahansa elämä, vaan erityisesti elämä 2000-luvun huomio- ja kilpailuyhteiskunnassa. Metafora toimii ja tuntuu tuoreelta, ja teoksesta jää vahva jälkimaku.

Matka/elämä näyttäytyy muun muassa seuraavien piirteiden määrittämänä:

Kyseessä on kilpailu
Kilpailu on julkinen, ja sitä seurataan joukkomedioissa
Säännöt ja tavoitteet on annettu ennalta ulkoa/ylhäältä käsin
Kilpailuun osallistuminen heikentää kilpailijan kytköksiä muuhun elämäänsä tai katkaisee ne
Vaikka sääntöjä pyrkisi noudattamaan orjallisestikin, niillä ei ole lopulta mitään väliä: niiden rikkomisesta ei todellisuudessa sanktioidakaan, ja joskus niitä on jopa rikottava
Ennalta asetetut tavoitteetkaan eivät ole ne, joiden varassa kilpailu voitetaan tai hävitään
Voiton ratkaisevat merkitykset, joita matkasta kerrottavaan kertomukseen voidaan liittää
Myös nämä merkitykset annetaan ulkoa käsin ja. Ne manipuloidaan muodostumaan ennen kaikkea yleisön mielissä ja ovat toisia kuin sen ihmisen merkitykset, joka on matkan tehnyt
Tarinan, johon merkitykset kiinnitetään, ei tarvitse olla tosi

Näistä on menestyskertomukset tehty. Ja moni muukin elämä.

72 – Edistymisraportti

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa, ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa, kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)