End of the world as we know it

Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.

Illalla verannan lampun ympärillä räpisteli kaikenlaista siivekästä: vaaksiaisia ja kookkaita perhosia, paljon enemmän ötököitä kuin mitä olen viime vuosina tottunut näkemään. Mieleeni muistuivat tuttavien havainnot vähenneistä kimalaisista ja mehiläisistä, ja hälyttävät tiedeuutiset, joita olen lukenut. Saksassa hyönteisten määrä on luonnonsuojelualueillakin romahtanut, hyönteiskadon seurauksena koko Eurooppaa, Suomeakin, on seurannut pikkulintukantojen romahdus kaikkialla Euroopassa. Kaloja liikakalastetaan, nisäkkäiltä tuhotaan elinalueet… Eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenittäin lajeja kuolee – päivittäin.

Tajusin yllättäen joutuneeni vanhanaikaiseen maailmanloppukertomukseen, tiedättehän ne scifi-romaanit, joissa mies ja nainen vetäytyvät syrjään, luonnon keskelle paratiisillisiin oloihin, ja maailma tuhoutuu ympäriltä. Sillä, aivan, maailma todella tuhoutui. Me emme vain huomanneet sitä. Maailma sellaisena kuin me sen tunsimme.

Uuden oppimisesta

Uusien taitojen opetteleminen on hienoa hommaa, niin itseisarvoisesti kuin välineellisestikin. Kun jotain juttua ei ensinkään osaa, tuntuu alkeiden oppiminen nopealta, suorastaan riemastuttavalta asiantilan muutokselta: puoli tuntia sitten en osannut ollenkaan, mutta nyt jo osaan! Kaksi erityisen hienoa kokemusta viime vuosien ajalta: pari surffireissua – parasta hommaa ikinä! – ja salsatuntien ottaminen. Välineellinen puoli: erityisesti salsatunneilla en voi olla huomaamatta, miten dementian puhkeaminen lykkääntyy yhä kauemmas – tai ainakin sen paheneminen hidastuu.

Oikeastaan heti ensimmäisestä surffailukokemuksestani lähtien muukin lautailu on alkanut kiinnostaa. Lonkkarin hankkimista ennätin harkita pari vuotta, kunnes lopulta tilasin laudan Tanskasta. Eilen pääsin aloittamaan uuden harrastuksen, joka tarjoaisi oppimisen haasteita, olisi hauska ja vieläpä tukisi lainelautailua. Laudan pohjassa olevat kalankuvatkin johdattelevat ajatuksia lämpimille merille!

Ei, kyseessä ei ole keski-iän kriisi, vaikka se siltä näyttäisikin, vaan luonteva osa jatkumoa elämässäni. Ei toki voi välttyä siltäkään ajatukselta, että sitten kun osaisi homman hyvin ja tyylillä, olisi tosi cool kruisailla pitkin rantabulevardeja, mutta suhteellisuudentajuisena ihmisenä tajuan tietenkin, että se päivä on vielä kaukana – ehkä vasta ensi viikolla.

No, ei muuta kun pihalle ja laudan päälle. Tasaisella pysyn pystyssä, saan potkaistua vähän vauhtia, käännyttyä, pienessä vauhdissa hypättyä kyydistäkin. Kotitalon edessä ei kehtaa kuitenkaan harjoitella näitä perusjuttuja kuin kaksi minuuttia, etteivät naapurit näe. Siispä pyörätielle.

Vaatimattomassakin alamäessä vauhti karkaa nopeasti lapasesta, eikä ensimmäisestä laudan päälle astumisestani ole kulunut varttiakaan, kun olen jo pannuttanut itselleni luunmurtuman. Tehokasta liikuntaa! Vamma tuntuu tosin ihan tavalliselta pikku kolhulta aluksi, niin että jatkan vielä, kunnes kaadun toistamiseen. Mieleen juolahtaa, että niin internet kuin ystäväkin ovat suositelleet kypärän ja muiden suojusten käyttämistä näin aluksi, ja päätän lopettaa tältä erää, kun olen vielä hengissä.

Illan mittaan kolhu alkaa tuntua murtumalta. Kyynärpää rutisee ja poksuu ja turpoaa, ja loppuillasta kädellä ei oikeastaan voi tehdä paljon mitään, ei edes syödä, koska se ei koukistu tarpeeksi.

Värttinäluun päässä on tosiaan murtuma, mutta osat ovat paikoillaan. Jos kaikki menee hyvin, niin levolla selvitään. Mutta silti harmittaa. Tämän kesän kiipeilyt ja melomiset taisivat olla nimittäin tässä. Eniten potuttaa, että vamma johtuu pelkästä tyhmyydestä: niistä suojuksista oli sanottu. Mutta kuten kaverini Jani kommentoi: Kovat jätkät eivät käytä suojuksia. Eivätkä kuuntele neuvoja.

Rakas nettipäiväkirjani

Viime aikoina – jopa vuosina – blogin pitäminen on jäänyt aika niukalle huomiolle. Hahmotan taustalla olevan seuraavanlaisia syitä:

1) Mitä vakavammin olen alkanut suhtautua kirjoittamiseen, sitä vaikeampaa siitä on tullut. Moni aikanaan hyvänä pitämäni konsti on lakannut toimimasta. Palaan näihin ehkä joskus myöhemmin tai sitten en. No, kun siis kaikki kirjoitusenergia menee suurisuuntaisiin, filosofian ja maailmankirjallisuuden mullistaviin hankkeisiin, ei työrupeaman jälkeen jaksa enää istua koneen ääressä. Vaan puhelimen. Mikä taas on huono juttu. Tai sitten sitä lähtee ulos leikkimään, mikä taas on hyvä juttu.

2) Pidättäytyminen. Ajatukseni ovat askarrelleet ennen kaikkea edellä mainittujen suurisuuntaisuuksien parissa, enkä ole halunnut tuhlata niitä pirstaleina nettiin. En halua, että kirjani on koluttu loppuun jo ennen kuin sitä on kirjoitettu. Vielä enemmän ajatukseni ovat olleet kiinni sellaisissa inhimillisissä tragedioissa, joita en katso voivani jakaa tässä. Paljon muu ei olekaan kiinnostanut. En ole pitkään aikaan jaksanut provosoitua edes politiikasta.

3) Olen ehkä tulossa vanhaksi. Kokenut jonkinlaisen introvertin käänteen. Ihmiset noin enimmäkseen tuntuvat enemmän väsyttäviltä kuin jännittäviltä. Ystäviä lukuunottamatta, tietenkin. Joten miksi minunkaan pitäisi olla internetissä läsnä koko ajan. Facebookissakaan en enää jaksa keskustella; jaan vain jonkun valokuvan joskus. Facebook on myös muuttunut aiempaa ikävämmäksi, kun yhtiö on muuttanut algoritmeja, jotka määrittävät silmilleni tulevaa syötettä. Söpöt eläinvideot ovat vähentyneet – ja juuri ne ovat olleet alustan tärkeintä antia! Antakaa minulle päivittäiset pomppivat ja toisten lajien edustajia ruokkivat eläinlapseni!

Muistan kuitenkin ajat, jolloin päivittäinen bloggaaminen tuntui antoisalta. Silloin, kun en ottanut kaikkea kirjoittamista niin vakavasti. Olisiko siihen palaaminen? Ainakin elämäntilanne tuntuu nyt siinä määrin tasaisemmalta, että energiaa saattaisi taas olla tännekin jaettavaksi. Mutta miksi? Ja onko minulla sittenkään mitään yleisesti kiinnostavaa sanottavaa, paitsi tietenkin se, mikä menee kirjojen kansiin?

Itsensäpaljastajan kulunut vuosi

Vuodenvaihde onperinteinen ajankohta tehdä kaikenlaisia tilinpäätöksiä, kirjoittaa listoja ja tilastoja. Miltä näyttikään kulunut vuosi?

1. Lukeminen

Luin vuoden kuluessa 64 kirjaa, joista 42 fiktiota ja runoutta, 21 ei-fiktiota, ja yksi kirja on nyt hukkunut tässä kuviossa johonkin, mutta en kyllä jaksa etsiä virhettä. Miesten kirjoittamia joukosta on 36, naisten kirjoittamia 25. Loput sekakoosteisia.

Parhaimmiksi esitän seuraavia:

Marianna Kurtto: Tristania.

Laura Gustafsson: Pohja. Kirjallisia tyylikeinoja monipuolisesti käyttävää, itsesäälimättömän räväkällä kielellä kirjoitettua autofiktiota. Jos olisin lukenut tämän kirjan ennen kuin kirjoitin uusimmassa Särössä julkaistun esseeni, olisi esseestä saattanut tulla toisen näköinen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6. Osien 2-5 kuluessa yhä turhemmaksi muuttunut Taisteluni-sarja saa hienon, metafiktiivisen päätöksen, joka tekee tavallaan edellisistäkin osista jotenkin hyviä.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Kirjaa lukiessani kerroin Facebookissa seuraavaa: ”Kun luen fiktiota, en juuri koskaan kiinnostu sen henkilöistä henkilöinä. Hehän ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Sen sijaan olen kiinnostunut heistä kerronnallisina ratkaisuina ja siitä, miten ja millaisiksi heidät on kirjoitettu, ja millaista ihmiskäsitystä he kenties ilmentävät ja niin edelleen. Mutta en ole kiinnostunut heistä henkilöinä. He eivät elä vaan ovat konstruktioita. Joskus, äärimmäisen harvoin, ehkä muutaman vuoden välein tapahtuu kuitenkin jotain muuta. Fiktiivinen hahmo alkaakin elää, ja huomaan kiinnostuvani hänestä henkilönä, melkein kuin hän olisi oikea ihminen. En oikein osaa analysoida, mikä tähän johtaa. Ihme ja sanojen taikaa. Tämä nyt tuli mieleeni Pauliina Vanhatalon Pitkää valotusaikaa lukiessani.”

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva.

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita. Goottilaisen romantiikan klassikoita. Elämää suurempia tunteita, mesmerismiä, rakkauden riivauksia ja romahtaneita linnoja. Sitä itseään, siis. Hieman epätasainen kokoelma, mutta muutama kertomus onnistui koskettamaan aika vahvasti.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Kieron mustalla huumorilla maalattuja raadollisuuden avauksia.

Hannah Arendt: Adolf Eichmann Jerusalemissa. Eichmannin oikeudenkäynnistä kertova reportaasi on monin paikoin ällistyttävää luettavaa. Se ei esittele ainoastaan vähälahjaista sotarikollista, vaan nostaa esille kaikenlaisia itsepetoksia, joiden varassa niin natsit kuin juutalaisetkin elivät niin sodan aikana kuin vielä sen jälkeenkin. Absurdit yksityiskohdat saavat pyörittelemään päätä.

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä. Fragmentaarinen teos rakastumisen kauhuista. Monia oikein osuvia havaintoja.

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel. Tämän luin jo vuonna -16, mutta koska olin jo silloin julkaissut edellisen listani, laitetaan tämä nyt tähän vielä.

Tähän loppuu blogaukseni yleishyödyllinen osuus. Alkaa minäminä-orientoitunut navankaivelu.

2. Terveys ja elämäntavat

Vaikken ketään muuta kiinnostakaan, laitetaan tähän nyt tämmöisiäkin, koska nykyään kaikki kuuluu laittaa someen. Suolta minulta ei ole kuitenkaan tähystetty, joten jääköön tämä uudenvuodenkooste ilman kuvitusta.

Puhelimeni mukaan olen kävellyt päivittäin keskimäärin 6,8 km ja noussut 26 kerrosta. Aktiivirannekkeella saisin varmaan isompia lukemia, koska se olisi aina mukana, mutta riittäköön tämä tarkkuus. Se, että puhelin kuitenkin mittää näitä asioita, on ollut merkittävä aktivoija elämässäni. Siitä lähtien, kun muutama vuosi sitten huomasin ominaisuuden, en ole esimerkiksi käyttänyt hissiä oikeastaan koskaan. On kiva saada aiempaa parempia tuloksia.

Vastaavista motivointisyistä asensin kännykkääni juopottelunseurantaohjelman nimeltä OttoMitta. Erään käyttöjärjestelmäpäivityksen yhteydessä ohjelma lakkasi toimimasta täydellisesti ja käytöstä tuli vähän aiempaa vaivalloisempaa, mutta hyvä ohjelma se on kuitenkin. Suosittelen. Alkoholia on vuoden mittaan kulunut 566 annosta eli runsaat puolitoista annosta päivässä. Se on vähemmän kuin keskivertosuomalaisella ja selvästi vähemmän kuin vuonna 2016, mutta tavoittelen ensi vuodeksi taas pienempää lukemaa.

Kiipeilykertoja kertyi 109 kpl, joista suurin osa sisällä, koska se on ajankäytöllisesti tehokkainta. Muita liikuntasuorituksia näytän kirjanneeni 146; nämä koostuvat enimmäkseen melonnasta, murtsikasta, juoksulenkeistä, salsatunneista ynnä selkää avaavasta sauvakävelystä eli dementiahiihdosta.

Ai niin. Pari kuukautta sitten asensin puhelimeeni ohjelman, joka mittaa kännykkässä viettämääni aikaa. Huh huh. 3-4 tuntia menee helposti päivässä, eikä yksi ohjelma lisää ole auttanut asiaa paljonkaan.

 

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.

Autobiografinen harrastelijakuvaus: Maailma, verkkokalvo, kenno ja näyttö

Kun perheeseemme tuli ensimmäinen digikamera 12 vuotta sitten, aloin ottaa enemmän valokuvia kuin aiemmin. Tietenkin, nythän siihen oli varaa. Kaltaiseni tavallinen pulliainen pääsi lopulta pelaamaan sillä, millä ammattilaiset olivat aina pelanneet: kuvien määrällä. Jos samasta aiheesta voikin ottaa kymmenenkin hieman toisistaan poikkeavaa kuvaa, todennäköisyys saada aikaan jotain kohtalaisen kivan näköistä on aika paljon suurempi kuin ennen.

Mutta ei räpsyjen määrä kuvaa tee.

Eräs kiinnostavimpia valokuvausmuistojani noilta ajoilta oli, kun annoin kameran alle kolmevuotiaan tyttäreni käsiin. Muistikortille tarttuneet kuvat avasivat aivan uuden, suorastaan surrealistisen oudon näkökulman omaan kotiini. Maailma ei ole meille kaikille sama.

Kuva: 4-vuotiaan täysosuma.

Pari vuotta sitten avasin tilin Flickriin, koska halusin jakaa visuaalista ympäristöäani kaukaisten ystävieni kanssa. (Samasta syystä se ensimmäinen digikamerakin meille oli aikoinaan tullut.) Kuvablogin aloittaminen osoittautui merkittäväksi käänteeksi siinä, miten katselen maailmaa. Aloittaessani pidin kameraa vielä ennen kaikkea ympäristön dokumentoinnin välineenä: valokuvat olivat vielä sen näyttämiseen, mitä olin nähnyt.

reed

Aloin selailla sivustoa. Millaisia kuvia muut jakoivat? Jotkut tekivät hienompia ja jotkut kiinnostavampia kuvia kuin toiset. Aloin seurailla käyttäjiä, jotka herättivät minussa muitakin tuntemuksia tai ajatuksia, kuin että tällaistakin joku on nähnyt. Siis nimenomaan erilaisia kuvaajia kuin mitä itse olin. Yhtä olennaista kuin ”mitä” olikin ”miten”, usein olennaisempaakin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Seura tekee kaltaisekseen.

Astuin jälkikäsittelyn maailmaan. (Miten siihen olikin mennyt niin kauan?) Se oli kuin paluu lapsuuteen, piirtämisen tai maalaamisen ääreen. Moni kuva syntyy vasta tietokoneen tai puhelimen ruudulla. Kameran tallentama informaatio onkin useimmiten vasta rakennusmateriaalia, ei vielä kuva vaan kuvan mahdolllisuus. Vasta valotusta, väriä, tarkennusta ja niin edelleen säätämällä kuvaajan visio toteutuu. Muut manipulaatiot siihen vielä päälle. On riemastuttavaa hakata raakakuvan kivenjärkäleestä esiin se muoto, jonka mahdollisuuden siinä on nähnyt. Sanojen ja käsitteiden parissa työskentelevälle ei-käsitteellinen, ei-sanallinen ilmaiseminen on lisäksi vapauttavaa, askelen verran välittömämpää toimintaa.

beach

Myös visuaalinen elämys on kulttuurisesti määräytynyt. Huomaan usein pitäväni kuvista ja tuottavani kuvia, jotka ovat asetelmallisesti tai muuten tyylillisesti mitä perinteisimpiä. Erityisesti maisemakuvauksessa romanttis-realistisen maalaustaiteen vaikutukset ovat yhtaikaa ilahduttavia ja kliseisiä.

lintu

Mitä tämä edullisesti tavoitettava kuvaamataiteen muoto on minulle antanut, paitsi silkkaa tekemisen iloa? Uudenlaisen tavan katsoa. Visuaalinen ympäristöni ei ole enää ainoastaan olemassaolevia näkymiä, vaan toisenlaisten näkymien mahdollisuuksia. Vuorovaikutukseni ympäristöni kanssa on entisestään kaksisuuntaistunut. Yhtä lailla kuin otan vaikutelmia vastaan, työnnän omia visioitani ympäristööni.

marras

Keikkakalenterin päivitys

Lähiviikkoina minut saa kiinni esimerkiksi seuraavasti:

24.9. Edith Stein -päivä

P. Henrikin sali, P. Henrikin aukio 1

Klo 16:45 Kirjailija Antti Nylén keskustelee taidemaalari Elina Merenmiehen ja kirjailija Jukka Laajarinteen kanssa heidän teoksistaan. Vapaa pääsy. Tapahtuman koko ohjelma täällä.

***

1.10. Turun kirjamessut

Klo 12:50-13:10 Haastattelu Suomen Nuorisokirjailijoiden messuosastolla

Klo 14-14.30 A-halli, Fiore-lava: Scifin yhteisöt

Suomalaisesta scifistä yhteisöllisenä ilmiönä keskustelevat Johanna Sinisalo, Markku Soikkeli, Jukka Laajarinne. Haastattelijana Paula Havaste. Järjestäjänä Kirjailijaliitto.

***

15.10. klo 14; Tarina tilassa, tila tarinassa

Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi (Marttilankatu 12, Sastamala)

Mikä yhdistää tai erottaa tiloja, joita luovat arkkitehdit, kirjailijat ja taiteilijat? Miten tarinat näkyvät tiloissa, entä tilat tarinoissa? Miten mieli ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa? Aiheesta keskustelemassa ovat arkkitehti ja sarjakuvataiteilija Mikko Metsähonkala sekä kirjailija Jukka Laajarinne. Vapaa pääsy.

***

28.10. Helsingin kirjamessut

15:30-16:00 Minna Canth -lava
Kirjoittaja vai kertoja? Ajatellaan, että romaanin minäkertoja on fiktiota ja esseisti kommunikoi suoraan lukijan kanssa. Mutta ovatko esseen kertoja ja sen kirjoittaja sittenkään aivan sama henkilö? Kirjailijat Jukka Laajarinne ja Tommi Melender pohtivat kirjoittamisen henkilökohtaisuutta.