Kategoria: Epistemologia

Oudon poetiikka

Jouduin taannoin erästä esiintymistä varten miettimään poetiikkani lähtökohtia ja henkilökohtaista kirjallista juonenkaartani. Aloitin lapsuudestani, niistä väristyksistä, siitä ihmetyksestä, joita tähtitaivaan katseleminen tuotti. Maailmankaikkeuden lumo! Oli kirjoja, jotka tuottivat hieman samansuuntaisia tuntemuksia: tieteisfiktio. Scifin ohella moni muukin eksoottisiin ympäristöihin sijoittuva seikkailukertomus antoi samanlaisia jännityksen ja uuden löytämisen kokemuksia. Jostakin kaukaa – tutkimusmatkalta – voi löytyä jotakin todella kummallista.

Kaavaksi redusoituna:

eksploraatio -> sense of wonder

Tämä on lapsen kokemus maailmasta noin ylipäätään. Lapsuus ja nuoruus ovat horisontin laajentamisen, maailman ihmeiden paljastumisen aikaa.

Mitä enemmän käytännölliset huolet valtaavat mieltä, sitä vähemmän ihmisellä lienee tarmoa ja aikaa tutkiskella ja etsiä uutta. Lisäksi, kun maailmassa on kovin paljon tuttua, vierauden kokeminen saattaa muuttua yhtä työläämmäksi. Ehkä joistakin tällaisista syistä ihmeen tuntu muuttuu iän myötä yhä harvinaisemmaksi kokemukseksi. Moneen kertaan nähdyt helpot konstit eivät enää hämmästytä. Perinteisin genrekirjallisuus, joka oli aiemmin viihdyttänyt ja innostanut, ei enää kyennyt tarjoamaan 25-vuotiaalle minulle sitä, minkä vuoksi olin sen pariin alkujani päätynyt.

Sense of wonder oli muuttunut minulle – yllättäen erityisesti scifin puitteissa – harvinaiseksi kokemukseksi. Sen sijaan sain parhaat väristykset jossakin muualla: siellä, missä taustatyöt oli tehty kunnolla, ja missä todellisuuden ja kuvitelman rajaa hämärrettiin. Umberto Econ Foucaultin heiluri on tässä suhteessa ollut yksi suurimmista esikuvistani. Myös puhdas tietokirjallisuus on onnistunut hämmästyttämään. Oikea biologia on ollut paljon kiehtovampaa kuin Gigerin Alien, ja Nikola Teslan todelliset projektit ovat ällistyttäneet aivan toisella tasolla kuin hänen innoittamiensa steampunk-kirjailijoiden sepitteet.

Ihmeen tuntu nousee minulle edelleen ennen kaikkea maailman outouden paljastumisesta, ei niinkään mielikuvituksellisten elementtien lisäämisestä maailman päälle. ”Tällaista on todella olemassa!” ”Ihmiset todella toimivat näin!” ”Jotkut todella ajattelevat näin!”

Kirjoittaessani teen järkyttävät määrät taustatyötä, jotta löytäisin sen, mikä on ihmeellistä. Nähdäkseni sen, mikä maailmassa ja ihmisissä on hämmästyttävää, vinksahtanutta. Pitääkseni kiinni lumouksesta.

Kaavaksi redusoituna:

taustatutkimus -> lumouksen palauttaminen maailmaan

Kun vertaan kaavoja toisiinsa, huomaan, että mikään olennainen ei oikeastaan ole muuttunut.

Kehosta ja mielestä

Kysymys mielen ja kehon suhteesta tuntuu äkkisiltään banaalilta filosofian peruskysymykseltä, jota kaikki alan opiskelijat joutuvat jo ensimmäisillä kursseillaan miettimään, ja josta on vaikea sanoa mitään, mitä kaikki eivät jo olisi kuulleet. Mutta toisaalta: aivonäkökulman korostuminen ihmisten käsityksissä on vielä banaalimpaa, ja ennen kaikkea aivokorostus on inhimillisen kokemuksen puitteissa tarkasteltuna niin puutteellinen, että sitä tekee mieli sanoa suorastaan virheelliseksi.

Descartesin sielu-ruumis-dikotomiaa lähestyvässä aivonäkökulmassa ”minä” tai mieli ymmärretään aivotoimintana. Keho puolestaan on mielen tai aivojen työkalu maailmassa pärjäämiseen, tai jonkinlainen käyttöliittymälaitteisto, jonka kautta aivoihin sijoittuva mieli ovat vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Tämän käsityksen puolesta voidaan esittää paljon käytännöllistä todistusaineistoa: Lyödään Ossia päähän, niin Ossi hukkaa lähihistoriansa, ja jos hyvin käy, persoonallisuuteenkin tulee tilapäisiä muutoksia. Lobotomia tai aivoverenvuoto voivat muuttaa persoonaa pysyvästi. Aivojen toimintaan vaikuttavat lääkkeet vaikuttavat ihmisen tapaan kokea todellisuutta. Ja niin edelleen.

Näistä havainnoista ei liene erimielisyyttä. Eikä käytännön tasolla ehkä seuraavasta johtopäätöksestäkään: aivot ovat merkittävä tekijä mielen tai minuuden taustalla.* Jos jäämme aivoihin, emme kuitenkaan tavoita puoliakaan siitä, mitä ”minä” meille todella merkitsee emmekä läheskään kaikkea sitä mitä tarkoitamme mielellä. Me nimittäin käytämme ajatteluumme myös kehoamme. Meidän tunteemme ovat suurelta osin kehollisia. Lisäksi me identifioidumme kehoomme: minuus pitää sisällään myös ruumiin.

Myös näitä väitteitä tukevaa havaintomateriaalia on olemassa paljon.

Kognitiiviset toimintomme ovat kehollisia: ihminen, jonka otsa on siloiteltu botoxilla, ei havaitse toisten ihmisten ilmaisemia kielteisiä tunteita yhtä hyvin kuin verrokkinsa, sillä tunteita ymmärretään kielteisten eleiden avulla, esimerkiksi otsaa rypistämällä. Ihminen, joka istuu kädet puuskassa, jalat ristissä, oppii huonommin uutta kuin avoimeen asentoon istutettu verrokkinsa.

Tunteemme ovat suurelta osin kehollisia: pelko, nolous, rakkaus, ilo, suru… Ne koetaan sykkeen nopeuden muutoksina, ihon lämpötilan muutoksina, kurkkua kuristavana tunteena, vatsassa, lihaksissa. Jos nämä keholliset aistimukset poistettaisiin tunteista, niistä ei jäisi paljonkaan jäljelle. Tätä väitetään menestyksellisesti kokeillun traumojen hoidossa: kun ylipääsemättömän traumaattista muistoa on toistuvasti muisteltu betasalpaajien vaikutuksen alaisena, muisto ja tunne ovat etääntyneet toisistaan; muisto on lakannut aiheuttamasta tunnetta.

Minuutemme on kehollista: Jos minulta amputoidaan käsi, se muuttaa minäkuvaani. Jos minut kastroidaan, se muuttaa minuuttani vielä enemmän. Jos minua halataan… niin, silloin halataan minua, ei minun kehoani. Rakastellessa mielen ja ruumiin yhteys on ehkä ilmeisimmillään. Hyvä tai huono kunto tai ruumiinvammat vaikuttavat suoraan siihen, miten hahmotan ympäristöni: ovatko matkat pitkiä, ovatko mäet korkeita tai jyrkkiä. Sydänsiirron läpikäyneet ihmiset ovat toisinaan kokeneet persoonallisuutensa muuttuneen (ensimmäisen kerran väitteen kuullessani suhtauduin siihen varsin skeptisesti, mutta toisaalta syke ja tunne-elämä ovat niin kiinteässä yhteydessä toisiinsa, että olen sittenkin taipuvainen ottamaan tämän tosissani).

Vaikka minuudesta kertova tarina kenties lopulta kurotaankin kasaan aivoissa, ei se sijaitse siellä. Sitä eletään koko keholla.

—

*Havaintojen perusteella on toki yksinkertaisempaa, kauniimpaa ja ilmeisempää, että aivot sijaitsevat mielessä kuin päin vastoin, mutta sivuuttakaamme tämä kysymys tällä kertaa.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Kummittelusta

Kommentoin jo Kasbachin blogikirjoitusta, jonka lähtökohtana oli tieto, jonka mukaan jopa 80% leskeytyneistä vanhuksista hallusinoi kohtaavansa puolisonsa vielä tämän kuoltua. Sekä Kasbach että hänen linkittämänsä kirjoittaja pitävät vanhusten kokemuksia harhoina, aivojen tuottamina epätosina kokemuksina. Johtopäätös on kuitenkin tehty mielestäni hätäisesti, lainkaaan pohtimatta tiedon ja totuuden olemusta, yksinkertaisesti uskoen, että ”kummituksia ei ole”, tai sitten perustellummat pohdinnat on yksinkertaisesti jätetty eksplikoimatta.

Lähdetään väitteestä: aivot tuottavat hallusinaatioita.

Mitä ovat aivot? Aivot on kokemus havaintomaailmassamme: olemme nähneet aivoista valokuvia ja olemme lukeneet niiden toiminnasta. Joku onnellinen on ihan itse nähnyt aivot silmiensä edessä, skalpellinsa alla. Joku on saattanut tuntea aivot tuntoaistillaan, ja joku jopa tietää, miltä aivot maistuvat. Aivojen toimintaa on voitu tutkia empiirisesti: kun tuosta kohdasta lohmaistaan pala pois, aivojen omistajan käytös muuttuu tällä tavalla. Myös nämä kokeet kuuluvat empiiristen havaintojemme piiriin, eivät jonnekin objektiiviseen, itsestämme riippumattomaan todellisuuteen.

Kun sanomme, että kokemus tapahtuu aivoissa, astumme kehäpäätelmään. Sillä nythän on niin, kuten äsken esitin, että aivot tapahtuvat kokemuksessa. Tässä suhteessa aivot kuuluvat samaan ilmiöiden luokkaan kuin kummituksetkin. Ne ovat jotakin, mitä ihmiset havaitsevat.

Objektiiviseen todellisuuteen meillä ei ensinkään ole pääsyä. Jokainen meistä on oman mielensä vanki. Siksi edes tieteen yleispätevyyden kriteerinä ei pidetä sitä, että se tuottaisi objektiivista, riippumatonta tietoa, vaan sitä että se on intersubjektiivista: lähes kuka tahansa pystyy – ainakin teoriassa – toistamaan tieteelliset kokeet ja tekemään niistä samanlaiset tulkinnat. Hyvä koejärjestely on toistettavissa, ja hyvä teoria ennustaa tulevia havaintoja.

Ja mitä tekemistä tällä on kummittelun kanssa?

Se, että kummittelu näyttäisi olevan säännönmukaisesti toistuva, ennustettavissa oleva ja hyvinkin intersubjektiivinen ilmiö. 80% vanhuksista on hiukan eri luokkaa oleva ihmisjoukko, jos sitä verrataan niihin, jotka kykenevät näkemään neutriinoja. (Neutriinon havaitakseen täytyy olla sisäistänyt ja hyväksynyt aikamoinen tietojärjestelmä. Siksi tavallinen kadunmies ei voi havaita neutriinoa.)

Onkin kysyttävä: mikä on se periaate, joka tuomitsee 80% ihmisistä joskus kokeman havainnon harhaksi mutta hyväksyy pienen marginaalin kokemat bosonit todellisuudeksi?

Luulen, että vastaus on metafyysinen: uskotaan havaintojen ulkopuoliseen todellisuuteen sekä siihen, että se on luonteeltaan rationaalinen. Havaintoja tuosta objektiivisesta maailmasta meillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole.

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.