Avainsana: Epistemologia

Puhdas mieli puhtaassa ruumiissa

Kulttuurimme ihmiskuva näyttää sisältävän jonkinlaisen normatiivisen toiveen lapsenkaltaisuudesta, muokkaamattomuudesta ja sörkkimättömyydestä.

Yksinkertaisimmillaan ajatus ilmenee esimerkiksi siinä, miten jotkut edelleen vastustavat ja paheksuvat esimerkiksi tatuointeja ja lävistyksiä. Sellaiset kun tärvelevät ihmisruumiin sellaisena, kuin miksi luonto tai luoja sen on luonut.

Kosmeettisia amputaatioitakin pahemmalta tuntuu ajatus aivojen ja psyyken rukaamisesta vaikkapa kemiallisin tai kirurgisin keinoin. Siellä jossakinhan sijaitsee minuus, se olennainen ja pyhä osa ihmisestä sellaisena, kuin millainen sen kuuluukin olla.

En minäkään olisi valmis lobotomiaa ottamaan, vaikka siitä tulisi kuinka hyvä mieli. Ajattelen, että se tuhoaisi jotakin minusta itsestäni sekä kirkaasta ja aidosta suhteestani todellisuuteen.

Olen jopa kuullut syöpäpotilaiden morfiinihoitoa vastustettavan sillä perusteella, ettei kuoleva saa elää loppuun asti todellisuudessa, vaan lääkitään johonkin muualle, harhaisempaan olemisen tapaan. Ehkä jokin tämäntapainen mörkö liihottelee piilotettuna osana myös sitä keskustelua, jossa ikäihmisten alkoholinkäyttöä yritetään saada aisoihin. (Kontrollin on pidettävä loppuun asti, eikä kuoleman lähestyessäkään ole lupa lopettaa pingottamista.)

Tämäntapaisen ajattelun ongelmana on huonosti perusteltu olettamus jostakin oikeasta ja aidosta minästä, jonka vaikkapa ne aineet sitten tärvelevät. Mikä tuo aito, oikea minuus olisi, kun psyyke joka tapauksessa näyttää muuttuilevan elämän myötä? Ja mikä olisi se ihmisen aito ja oikea kemiallinen tila, kun nuo kemialliset tilatkin näyttävät olevan varsin monenlaisia ja vaihtelevia? Mihin aikaan päivästä/kuusta/vuodesta/elämänkaarestaan ihminen on sellainen kuin olla pitää? Ennen vai jälkeen yhdynnän?

Entä mihin voisi perustua käsitys siitä, että käsittelemätön mieli kohtaa todellisuuden jotenkin todellisemmin kuin käsitelty? Kun kerran käsittelemättömätkin todellisuudet kuuluvat olevan aika erilaisia. Mikä se todellisuus siellä jossakin oikein on, ja miten oman suhteen siihen voi tarkistaa?

Mielenkiintoisia ovat myös rajanvetokysymykset. Eikö toiseen vaikuttaminen esimerkiksi paheksumalla ja kieltämällä ole juuri samaa mielenrukausta, jota häneltä yritetään kieltää? Miksi keskustelu tavallisesti mielletään vaarattomaksi, psyykelääke vaaralliseksi?

MUOKS: Osa huumeista on tietenkin ihan aikuisten oikeasti vaarallisia. En suosittele, niihin voi esimerkiksi kuolla. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, että esimerkiksi suippumadonlakin poimiminen on laissa kiellettyä, vaikka se ei luullakseni vaikuta muuhun kuin psyykeen ja siihenkin ilmeisesti ennemminkin kivasti kuin pahasti. Kyselen vain ääneen. Yritän ymmärtää, en yllyttää.

Kummittelusta

Kommentoin jo Kasbachin blogikirjoitusta, jonka lähtökohtana oli tieto, jonka mukaan jopa 80% leskeytyneistä vanhuksista hallusinoi kohtaavansa puolisonsa vielä tämän kuoltua. Sekä Kasbach että hänen linkittämänsä kirjoittaja pitävät vanhusten kokemuksia harhoina, aivojen tuottamina epätosina kokemuksina. Johtopäätös on kuitenkin tehty mielestäni hätäisesti, lainkaaan pohtimatta tiedon ja totuuden olemusta, yksinkertaisesti uskoen, että ”kummituksia ei ole”, tai sitten perustellummat pohdinnat on yksinkertaisesti jätetty eksplikoimatta.

Lähdetään väitteestä: aivot tuottavat hallusinaatioita.

Mitä ovat aivot? Aivot on kokemus havaintomaailmassamme: olemme nähneet aivoista valokuvia ja olemme lukeneet niiden toiminnasta. Joku onnellinen on ihan itse nähnyt aivot silmiensä edessä, skalpellinsa alla. Joku on saattanut tuntea aivot tuntoaistillaan, ja joku jopa tietää, miltä aivot maistuvat. Aivojen toimintaa on voitu tutkia empiirisesti: kun tuosta kohdasta lohmaistaan pala pois, aivojen omistajan käytös muuttuu tällä tavalla. Myös nämä kokeet kuuluvat empiiristen havaintojemme piiriin, eivät jonnekin objektiiviseen, itsestämme riippumattomaan todellisuuteen.

Kun sanomme, että kokemus tapahtuu aivoissa, astumme kehäpäätelmään. Sillä nythän on niin, kuten äsken esitin, että aivot tapahtuvat kokemuksessa. Tässä suhteessa aivot kuuluvat samaan ilmiöiden luokkaan kuin kummituksetkin. Ne ovat jotakin, mitä ihmiset havaitsevat.

Objektiiviseen todellisuuteen meillä ei ensinkään ole pääsyä. Jokainen meistä on oman mielensä vanki. Siksi edes tieteen yleispätevyyden kriteerinä ei pidetä sitä, että se tuottaisi objektiivista, riippumatonta tietoa, vaan sitä että se on intersubjektiivista: lähes kuka tahansa pystyy – ainakin teoriassa – toistamaan tieteelliset kokeet ja tekemään niistä samanlaiset tulkinnat. Hyvä koejärjestely on toistettavissa, ja hyvä teoria ennustaa tulevia havaintoja.

Ja mitä tekemistä tällä on kummittelun kanssa?

Se, että kummittelu näyttäisi olevan säännönmukaisesti toistuva, ennustettavissa oleva ja hyvinkin intersubjektiivinen ilmiö. 80% vanhuksista on hiukan eri luokkaa oleva ihmisjoukko, jos sitä verrataan niihin, jotka kykenevät näkemään neutriinoja. (Neutriinon havaitakseen täytyy olla sisäistänyt ja hyväksynyt aikamoinen tietojärjestelmä. Siksi tavallinen kadunmies ei voi havaita neutriinoa.)

Onkin kysyttävä: mikä on se periaate, joka tuomitsee 80% ihmisistä joskus kokeman havainnon harhaksi mutta hyväksyy pienen marginaalin kokemat bosonit todellisuudeksi?

Luulen, että vastaus on metafyysinen: uskotaan havaintojen ulkopuoliseen todellisuuteen sekä siihen, että se on luonteeltaan rationaalinen. Havaintoja tuosta objektiivisesta maailmasta meillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole.

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.