Avainsana: Tiede

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Kaksi kirjaa, kaksi kieltä

Luen paraikaa kahta kirjaa.

Pirkko Saision Kohtuuttomuutta aloitellessani se iski taas lujasti, mutta osasin odottaa sitä, ja niin ällistys meni tällä kertaa nopeammin ohi. Saision kyky rytmittää ja rakentaa lauseitaan on nimittäin jokseenkin täydellinen. Mestarillinen. Häikäisevä. Ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Asia tulee selväksi sellaisella kirkkaudella ja täsmällisyydellä, että en voi muuta kuin kadehtia. Hyvä rytmi korostuu proosalle epäkonventionaalisella kappalejaolla: tyhjiä rivejä mahtuu joka sivulle useita. Lisäksi Saisio käyttää Kohtuuttomuudessa lauseiden toistoa tehokeinona, ja romaani lähestyykin muodoltaan proosarunoutta – selkeän proosan suunnasta.

Timo Kopomaan Tori – marginaali – haastava kaupunki on paitsi mielenkiintoinen myös suositeltava tutkimus avoimesta kaupunkitilasta ja sen marginaaleista. Erityisesti Kopomaan sosiomaantieteellisen tarkastelun kohteina ovat Hakaniementori ja porukointi. Hänen kielensä tavoittelee tieteellistä objektiivisuutta tai neutraaliutta, ja hauskalla tavalla juuri objektiivisessa kielenkäytössä paljastuu tutkija subjektina. Valitessaan objektiivisen lähestymistavan hän nimittäin irrottautuu totunnaisesta valtavirran kielenkäytöstä ja astuu siten erilleen suurista tai ainakin parhaiten kuulluista massoista ja eräistä näiden arvoista:

Sosiaalis-tilallinen marginaalisuus esittäytyy ja tiivistyy porukointikäytännöissä. Puiston käyttömuotona alkoholihakuinen porukointi, juomaseurustelu on leimattu marginaaliseksi. Sitä ei ole tunnustettu hyväksytyksi puiston käytöksi: oheispalvelut kuten puistokalusteet ovat vakioporukan kannalta olleet puutteelliset.

Tiedettä tekee joka tapauksessa inhimillinen ihminen:

Tein 25 haastattelua. Yhteensä haastateltuja oli 30. Useimmat tavoittamani haastateltava, kuten yleensä puistoporukoijat, olivat miehiä. Minun oli myös helpompi kysyä miehiä kuin naisia haastateltavikseni.

Kummittelusta

Kommentoin jo Kasbachin blogikirjoitusta, jonka lähtökohtana oli tieto, jonka mukaan jopa 80% leskeytyneistä vanhuksista hallusinoi kohtaavansa puolisonsa vielä tämän kuoltua. Sekä Kasbach että hänen linkittämänsä kirjoittaja pitävät vanhusten kokemuksia harhoina, aivojen tuottamina epätosina kokemuksina. Johtopäätös on kuitenkin tehty mielestäni hätäisesti, lainkaaan pohtimatta tiedon ja totuuden olemusta, yksinkertaisesti uskoen, että ”kummituksia ei ole”, tai sitten perustellummat pohdinnat on yksinkertaisesti jätetty eksplikoimatta.

Lähdetään väitteestä: aivot tuottavat hallusinaatioita.

Mitä ovat aivot? Aivot on kokemus havaintomaailmassamme: olemme nähneet aivoista valokuvia ja olemme lukeneet niiden toiminnasta. Joku onnellinen on ihan itse nähnyt aivot silmiensä edessä, skalpellinsa alla. Joku on saattanut tuntea aivot tuntoaistillaan, ja joku jopa tietää, miltä aivot maistuvat. Aivojen toimintaa on voitu tutkia empiirisesti: kun tuosta kohdasta lohmaistaan pala pois, aivojen omistajan käytös muuttuu tällä tavalla. Myös nämä kokeet kuuluvat empiiristen havaintojemme piiriin, eivät jonnekin objektiiviseen, itsestämme riippumattomaan todellisuuteen.

Kun sanomme, että kokemus tapahtuu aivoissa, astumme kehäpäätelmään. Sillä nythän on niin, kuten äsken esitin, että aivot tapahtuvat kokemuksessa. Tässä suhteessa aivot kuuluvat samaan ilmiöiden luokkaan kuin kummituksetkin. Ne ovat jotakin, mitä ihmiset havaitsevat.

Objektiiviseen todellisuuteen meillä ei ensinkään ole pääsyä. Jokainen meistä on oman mielensä vanki. Siksi edes tieteen yleispätevyyden kriteerinä ei pidetä sitä, että se tuottaisi objektiivista, riippumatonta tietoa, vaan sitä että se on intersubjektiivista: lähes kuka tahansa pystyy – ainakin teoriassa – toistamaan tieteelliset kokeet ja tekemään niistä samanlaiset tulkinnat. Hyvä koejärjestely on toistettavissa, ja hyvä teoria ennustaa tulevia havaintoja.

Ja mitä tekemistä tällä on kummittelun kanssa?

Se, että kummittelu näyttäisi olevan säännönmukaisesti toistuva, ennustettavissa oleva ja hyvinkin intersubjektiivinen ilmiö. 80% vanhuksista on hiukan eri luokkaa oleva ihmisjoukko, jos sitä verrataan niihin, jotka kykenevät näkemään neutriinoja. (Neutriinon havaitakseen täytyy olla sisäistänyt ja hyväksynyt aikamoinen tietojärjestelmä. Siksi tavallinen kadunmies ei voi havaita neutriinoa.)

Onkin kysyttävä: mikä on se periaate, joka tuomitsee 80% ihmisistä joskus kokeman havainnon harhaksi mutta hyväksyy pienen marginaalin kokemat bosonit todellisuudeksi?

Luulen, että vastaus on metafyysinen: uskotaan havaintojen ulkopuoliseen todellisuuteen sekä siihen, että se on luonteeltaan rationaalinen. Havaintoja tuosta objektiivisesta maailmasta meillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole.