Turun kirjamessut

On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.

Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:

klo 11:15-11:30 Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.

12:40-13:00 Kallas-lava.
Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.

15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.

16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).

Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:

 

Perjantai 4.10.
10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 
10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille
10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi?
11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa
12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit
12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen
13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään
14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat
14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen
15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein
15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio
16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri VeistinenMimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne
16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet
17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 
17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys

Lauantai 5.10.
10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti
10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan?
11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta
11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa
12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi
12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas
13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille
13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja
14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 
14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu
15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys
15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille
16.20 Maijaliisa Dieckmann: Muinainen Turku kirjoissani

Sunnuntai 6.10.
10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat
10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille!
11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin
11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet
12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti
12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä
13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja
13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma
14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi
14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille.
15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!

Tavataan Turussa!

 

 

 

Hurmeen maku: Toisten silmin

 

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Oudon poetiikka

Jouduin taannoin erästä esiintymistä varten miettimään poetiikkani lähtökohtia ja henkilökohtaista kirjallista juonenkaartani. Aloitin lapsuudestani, niistä väristyksistä, siitä ihmetyksestä, joita tähtitaivaan katseleminen tuotti. Maailmankaikkeuden lumo! Oli kirjoja, jotka tuottivat hieman samansuuntaisia tuntemuksia: tieteisfiktio. Scifin ohella moni muukin eksoottisiin ympäristöihin sijoittuva seikkailukertomus antoi samanlaisia jännityksen ja uuden löytämisen kokemuksia. Jostakin kaukaa – tutkimusmatkalta – voi löytyä jotakin todella kummallista.

Kaavaksi redusoituna:

eksploraatio -> sense of wonder

Tämä on lapsen kokemus maailmasta noin ylipäätään. Lapsuus ja nuoruus ovat horisontin laajentamisen, maailman ihmeiden paljastumisen aikaa.

Mitä enemmän käytännölliset huolet valtaavat mieltä, sitä vähemmän ihmisellä lienee tarmoa ja aikaa tutkiskella ja etsiä uutta. Lisäksi, kun maailmassa on kovin paljon tuttua, vierauden kokeminen saattaa muuttua yhtä työläämmäksi. Ehkä joistakin tällaisista syistä ihmeen tuntu muuttuu iän myötä yhä harvinaisemmaksi kokemukseksi. Moneen kertaan nähdyt helpot konstit eivät enää hämmästytä. Perinteisin genrekirjallisuus, joka oli aiemmin viihdyttänyt ja innostanut, ei enää kyennyt tarjoamaan 25-vuotiaalle minulle sitä, minkä vuoksi olin sen pariin alkujani päätynyt.

Sense of wonder oli muuttunut minulle – yllättäen erityisesti scifin puitteissa – harvinaiseksi kokemukseksi. Sen sijaan sain parhaat väristykset jossakin muualla: siellä, missä taustatyöt oli tehty kunnolla, ja missä todellisuuden ja kuvitelman rajaa hämärrettiin. Umberto Econ Foucaultin heiluri on tässä suhteessa ollut yksi suurimmista esikuvistani. Myös puhdas tietokirjallisuus on onnistunut hämmästyttämään. Oikea biologia on ollut paljon kiehtovampaa kuin Gigerin Alien, ja Nikola Teslan todelliset projektit ovat ällistyttäneet aivan toisella tasolla kuin hänen innoittamiensa steampunk-kirjailijoiden sepitteet.

Ihmeen tuntu nousee minulle edelleen ennen kaikkea maailman outouden paljastumisesta, ei niinkään mielikuvituksellisten elementtien lisäämisestä maailman päälle. ”Tällaista on todella olemassa!” ”Ihmiset todella toimivat näin!” ”Jotkut todella ajattelevat näin!”

Kirjoittaessani teen järkyttävät määrät taustatyötä, jotta löytäisin sen, mikä on ihmeellistä. Nähdäkseni sen, mikä maailmassa ja ihmisissä on hämmästyttävää, vinksahtanutta. Pitääkseni kiinni lumouksesta.

Kaavaksi redusoituna:

taustatutkimus -> lumouksen palauttaminen maailmaan

Kun vertaan kaavoja toisiinsa, huomaan, että mikään olennainen ei oikeastaan ole muuttunut.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

 

Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

 

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.

Hc-scifin usein niin kömpelö ihmiskuvaus

Luen paraikaa Liu Cixinin kehuttua romaania Kolmen kappaleen probleema, jonka science fiction -mysteeri (en ole kirjassa vielä kovin pitkällä), on juuri niin ihastuttavan kummallinen kuin voi toivoa. Nautittavan mainio viritelmä.

Romaanin henkilöt ovat kuitenkin… aivan yhtä kummallisia, väärällä tavalla. Löydän itseni yhä uudelleen ajattelemasta: Mitä hittoa? Kuka muka käyttäytyy näin? Liun ihmiskuvaus on lievästi sanottuna surkeaa. Joitain hivenen vinksahtaneista kohtauksista yritän selittää itselleni kulttuurisilla eroilla. Ehkä kyseessä on kiinalaisuus? Pystyn nimittäin sujuvasti kuvittelemaan eräät kohtaukset Jackie Chan -elokuviin, mutta en aivan yhtä helposti länsimaiseen kerrontaan.

Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin hardcore-scifille tavallisesta ongelmasta: kirjoittajat osaavat kehitellä tieteisvisionsa tappiin asti, mutta ihmismieli ei näytä samassa määrin kiinnostavan. Henkilöhahmot jäävätkin monilla tieteiskirjoittajilla scifi-idiksille ja juonenkuljetukselle alisteisiksi, ihmisinä paperinohuiksi ja epäuskottaviksi.

Ongelma on lajityypin useimpien harrastajienkin hyvin tiedostama, mutta se ei haittaa. Mitä väliä, jos kertomuksen tieteisvisiot vain ovat riittävän älyllisiä ja kiehtovia?

Ei varmaan kaikille olekaan väliä. Huonot henkilöhahmot rinnastuvat kuitenkin jossakin mielessä vaikkapa surkeaan näyttelijätyöhön elokuvassa. Mikä merkitys sillä on, riippunee katsojasta/lukijasta ja siitä, mitä teokselta hakee.

Tavoitteeni ei tässä kuitenkaan ole soimata genren henkilökuvausta. Eteenpäin!

Ainakin muutamat scifi-fandomin edustajat ovat viime vuosina pohdiskelleet hypoteesia, jonka mukaan aktiivisissa tieteisharrastajissa esiintyisi tavanomaista enemmän asperger-oireyhtymää. En tiedä hypoteesia testatun, mutta ilmeisen moni scifi-harrastaja on tunnistanut itsessään AS-piirteitä, ja suhtautuminen ajatukseen näyttää olleen myötämielistä. Monen aktiivisen scifi-fanin sosiaalinen käyttäytyminen näyttäisi minunkin silmissäni sopivan kuvaan.

Otettakoon AS-hypoteesi hetkeksi todesta. Muistetaan silti, että kyseessä on kuitenkin pelkkä hypoteesi, ja suhtaudutaan seuraaviin myös spekulointeihini varauksella. Olen kuitenkin kovin kiinnostunut kuulemaan AS-ihmisten näkemyksiä aiheesta.

Eivätkö AS-persoonalle tyypilliset hankaluudet ymmärtää toisia ihmisiä tai kuvitella sosiaalisia tilanteita selittäisi sekä monen hc-scifikirjailjan epäuskottavan kömpelön ihmiskuvauksen että sen, että tämä puute ei tiettyä lukijaryhmää häiritse?

Kaunokirjallisessa mielessä kiinnostavampi jatkokysymys koskee itse kummallisesti käyttäytyviä, usein monomaanisesti scifi-idealle alisteisia henkilöhahmoja: Mitä jos he edustavat epäuskottavaa, kömpelöä ihmiskuvausta vain keskivertoihmisten silmissä? Ehkä he ovatkin uskottavia ja hyvin kirjoitettuja asperger-henkilöitä?