Vastaanotolla

Vaikka kirjan kirjoittaminen on yksinäisen sorttista puuhaa, se ei tapahdu eriössä. Lähimmät omaiset ja ystävät saattavat joutua kuuntelemaan tietyn teeman ääneen ajattelua vuosikaupalla. Kustannustoimittaja, tai tietokirjan tapauksessa jopa joukko asiantuntijoita pääsee tekemään ehdotuksiaan. Ja lopulta: kirjaa ei kirjoiteta pöytälaatikkoon. Sen lopullinen päämäärä on kommunikatiivinen. Tavoitteena on teoksen jakaminen maailman kanssa.

Julkaiseminen on usein koko prosessin raskain vaihe. Oma osuus työstä on tehty, mutta jäljelle jää kauhunsekainen odotus: otetaanko työn tulos vastaan? Jos otetaan, niin millä tavoin?

Suomessa julkaistaan valtavat määrät kaiken tasoista kirjallisuutta, jonka olemassaolosta kukaan ei ole koskaan kuullut. Teoksia, joiden arviot eivät mahdu lehtien sivuille. Teoksia, joiden kohtalo on hautautua unohduksen maaperään. Päälle kasaantuu yhä uusien kuolemaan syntyneiden teosten karikekerroksia. Sellaisessa tapauksessa kirjailija voi lohduttautua ajatuksella, että ehkä joku jossain on lukenut kirjan. Usein näin todella on. Ehkä joku on ymmärtänytkin, saanut lukemastaan jotakin suurta. Usein näin todella on! Mieltä jää kuitenkin kaihertamaan kysymys: pystyykö laatu korvaamaan määrän? Harvoin kirjaa on painettu suuria määriä tarkoituksena marginaaliin jääminen.

Joskus teos nähdään. Kritiikki ilmestyy isossa lehdessä, mutta kriitikko on ollut kirjalle väärä, ei ole jaksanut lukea huolella tai ei ehkä ole ymmärtänyt lukemaansa. Itselleni käy lukijana näin alinomaa. Samakin kirja voi avautua ihan eri tavoin, jos sen lukee eri aikaan, eri ikäisenä – tai kokonaan eri ihminen. Tietenkin negatiivisen tai haalean kritiikin syy voi voi olla kirjassakin.

On joka tapauksessa suuri mahdollisuus, että hyväkin teos syystä tai toisesta hukkuu. Tämä vastaanoton satunnaisuus ja epävarmuus lienee yksi kirjailijan työn kuormittavimmista piirteistä ja kyseenalaistaa aika ajoin koko tekemisen mielekkyyden.

Keväällä minulta julkaistiin kaksi kirjaa: Mykistynyt mies, romaani hellenistisen filosofian syntyajoista, sekä Kadonneen madon jäljillä, tarinallinen lasten tietokirja luonnon monimuotoisuudesta. Vastaanotto on ollut positiivinen. Monta vuotta kirjoittamani romaanikin on ymmärretty hyvin ja kehuttu.

Kun näin pääsee käymään, saa olla vähän aikaa tyytyväinen ja hyvillä mielillä. Aikanaan saa sitten taas pelätä seuraavan teoksen puolesta.

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut parhaan romaaninsa, joka tosin esittää olevansa käännös antiikin Kreikasta.” (Vesa Rantama, Helsingin Sanomat

”[…] herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.” (Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti)

”Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” (Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti

”Länsimaisen ajattelun suurmiehiä vilisevä Jukka Laajarinteen ´Mykistynyt mies´ herättää villejä ajatuksia. Romaani on kiinnostava ja vetävä, sujuva ja erikoinen.” (Kalle Keränen, Skeptikko)

”Jos saa urallaan kirjoitettua yhdenkin Mykistyneen miehen kaltaisen teoksen, se riittää.” (Marko Hautala)

”Kuvittaja Mari Luoman täyteläiset värit ja moni-ilmeiset muodot imaisevat lukijan matojen maailmaan, sammalmättäiden, karikkeen ja maaperän kerrosten immersioon. Kuvitus on riittävän realistinen ja lajivalikoima ylenpalttisen runsas.[…] Taitava kirjailija Laajarinne valuttaa lapsiin monimuotoisuuden lumon ja pitää aikuisia pihdeissään merkitysten kerrostumilla.” (Ilta-Kanerva Kankaanrinta, Agricola

”Kokonaisuuden kruunaa Mari Luoman herkullinen kuvitus […] Kirjassa käsitellään monimuotoisuutta monelta kannalta. Aikuinenkin pääsee poimimaan uusia tiedonsiruja. Lapselle sulateltavaa riittää useammaksi kerraksi, vaikka hän olisi ahkerastikin katsonut Avaraa luontoa.” (Minna Yli-Karjanmaa, Savon Sanomat

Fiktion rajoilla

Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”

Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen.  Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.

Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”

(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)

Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.

Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.

Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.

Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.

Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.

Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.

Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.
Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti

”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti

Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.

Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.

Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)

Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.

Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.

Aleksanterin ylistysruno

Kirjoittaessani romaania Pyrrhonin elämästä en ihmeemmin ajatellut tarinani kytkentöjä nykyaikaan. Kyseessä on ennen kaikkea historiallinen romaani, jonka filosofiset teemat ovat ikuisia. Vasta nyt, kirjan ollessa jo taittovaiheessa, olen todella ymmärtänyt, miten ajankohtainen romaanista tuli.

Pyrrhon, yksi varhaisimmista skeptikoista, matkusti Aleksanteri Suuren armeijan mukana Intiaan ja opiskeli matkallaan sekä persialaisten maagien että intialaisten askeettien ohjaamana. Näin ainakin kerrotaan. Muuta hänen osallisuudestaan sotaretkeen ei historian kirjoituksissa sanotakaan. Yksi juonen rakentamisen kannalta olennainen kysymys olikin: mitä ihmettä päähenkilöni, keskinkertaiseksi taidemaalariksi mainittu mies, puuhasi Aleksanterin sotajoukoissa? Visainen pulma mietitytti minua viikkojen ajan.

Ratkaisun avain löytyi maininnoista, joiden mukaan Pyrrhon oli saanut mittavan rahapalkinnon Aleksanterille kirjoittamastaan ylistysrunosta. Se johti ajatukseni varsin luontevasti propagandistin tehtäviin. Mitä, jos ylistysrunojen laatimisesta muodostuikin Pyrrhonin varsinainen tehtävä?

Propaganda – vaikkei sanaa vielä tunnettukaan – oli yksi Aleksanteri Suuren keskeisistä aseista hänen maailmanvalloitusretkillään. Hän turvautui salaliittoteorioihin, uskontoon, ennusmerkkeihin ja historian uudelleentulkintoihin sekä kyllästi oman persoonansa myyttisellä aineksella saadakseen omat joukkonsa seuraamaan itseään ja vihollisen vapisemaan.

”Ilias ja Odysseus ovat aseitani”, Aleksanterin kerrotaan sanoneen. Tästä esimerkkinä mainittakoon, miten vallitsevaksi noussut Granikosjoen taistelun kuvaus sisältää monia rinnastuksia Troijan sotaan: uhkarohkea hyökkäys yhtaikaa vuolasta virtaa ja vihollista vastaan, vihollispäälliköiden kohtaaminen ja haavoittuminen… Tarina pönkitti Aleksanterin mainetta uutena hurjapäisenä  Akhilleuksena, mutta rinnalle jäi kuitenkin elämään toisenlainen, hieman tolkullisempikin taistelukuvaus.

Sotaretken edetessä hovissa alkoi tulla yhä tuulisempaa. Epäsuosioon joutuneet päälliköt saattoivat saada kuolemantuomioita perusteettomien salaliittoteorioiden perusteella, ja loppua kohden tyranniksi luisunut kuningas eli jo itsekin varsin vainoharhaisessa todellisuudessa.

Propagandistin toimi sopi Pyrrhonin filosofian perustukseksi mitä mainioimmin. Sillä kukapa olisi kaikkein epäileväisin, kuka kiistäisi kernaimmin kaiken tiedon, ellei se, joka on itse suurin valehtelija?

Mykistynyt mies ilmestyy 1.3. Aula & Co:n kustantamana. 

Äärettömän äärelle

Making of Mahdottoman suuri puu

 

”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)

Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.

Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!

Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.

Syntyi pari oivallusta.

Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.

Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!

”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)

Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma

Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?

Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.

Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin. 

Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.

Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.

Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma

Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.

Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!

”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)

Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.

Turun kirjamessut

On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.

Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:

klo 11:15-11:30 Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.

12:40-13:00 Kallas-lava.
Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.

15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.

16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).

Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:

 

Perjantai 4.10.
10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 
10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille
10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi?
11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa
12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit
12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen
13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään
14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat
14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen
15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein
15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio
16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri VeistinenMimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne
16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet
17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 
17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys

Lauantai 5.10.
10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti
10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan?
11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta
11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa
12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi
12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas
13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille
13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja
14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 
14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu
15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys
15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille
16.20 Maijaliisa Dieckmann: Muinainen Turku kirjoissani

Sunnuntai 6.10.
10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat
10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille!
11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin
11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet
12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti
12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä
13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja
13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma
14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi
14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille.
15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!

Tavataan Turussa!

 

 

 

Hurmeen maku: Toisten silmin

 

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Oudon poetiikka

Jouduin taannoin erästä esiintymistä varten miettimään poetiikkani lähtökohtia ja henkilökohtaista kirjallista juonenkaartani. Aloitin lapsuudestani, niistä väristyksistä, siitä ihmetyksestä, joita tähtitaivaan katseleminen tuotti. Maailmankaikkeuden lumo! Oli kirjoja, jotka tuottivat hieman samansuuntaisia tuntemuksia: tieteisfiktio. Scifin ohella moni muukin eksoottisiin ympäristöihin sijoittuva seikkailukertomus antoi samanlaisia jännityksen ja uuden löytämisen kokemuksia. Jostakin kaukaa – tutkimusmatkalta – voi löytyä jotakin todella kummallista.

Kaavaksi redusoituna:

eksploraatio -> sense of wonder

Tämä on lapsen kokemus maailmasta noin ylipäätään. Lapsuus ja nuoruus ovat horisontin laajentamisen, maailman ihmeiden paljastumisen aikaa.

Mitä enemmän käytännölliset huolet valtaavat mieltä, sitä vähemmän ihmisellä lienee tarmoa ja aikaa tutkiskella ja etsiä uutta. Lisäksi, kun maailmassa on kovin paljon tuttua, vierauden kokeminen saattaa muuttua yhtä työläämmäksi. Ehkä joistakin tällaisista syistä ihmeen tuntu muuttuu iän myötä yhä harvinaisemmaksi kokemukseksi. Moneen kertaan nähdyt helpot konstit eivät enää hämmästytä. Perinteisin genrekirjallisuus, joka oli aiemmin viihdyttänyt ja innostanut, ei enää kyennyt tarjoamaan 25-vuotiaalle minulle sitä, minkä vuoksi olin sen pariin alkujani päätynyt.

Sense of wonder oli muuttunut minulle – yllättäen erityisesti scifin puitteissa – harvinaiseksi kokemukseksi. Sen sijaan sain parhaat väristykset jossakin muualla: siellä, missä taustatyöt oli tehty kunnolla, ja missä todellisuuden ja kuvitelman rajaa hämärrettiin. Umberto Econ Foucaultin heiluri on tässä suhteessa ollut yksi suurimmista esikuvistani. Myös puhdas tietokirjallisuus on onnistunut hämmästyttämään. Oikea biologia on ollut paljon kiehtovampaa kuin Gigerin Alien, ja Nikola Teslan todelliset projektit ovat ällistyttäneet aivan toisella tasolla kuin hänen innoittamiensa steampunk-kirjailijoiden sepitteet.

Ihmeen tuntu nousee minulle edelleen ennen kaikkea maailman outouden paljastumisesta, ei niinkään mielikuvituksellisten elementtien lisäämisestä maailman päälle. ”Tällaista on todella olemassa!” ”Ihmiset todella toimivat näin!” ”Jotkut todella ajattelevat näin!”

Kirjoittaessani teen järkyttävät määrät taustatyötä, jotta löytäisin sen, mikä on ihmeellistä. Nähdäkseni sen, mikä maailmassa ja ihmisissä on hämmästyttävää, vinksahtanutta. Pitääkseni kiinni lumouksesta.

Kaavaksi redusoituna:

taustatutkimus -> lumouksen palauttaminen maailmaan

Kun vertaan kaavoja toisiinsa, huomaan, että mikään olennainen ei oikeastaan ole muuttunut.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

 

Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

 

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.