Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”
Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen. Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.
Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”
(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)
Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.
Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.
Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.
Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.
Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.
Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.
”Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.”
– Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti
”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti
Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.
Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.
Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.
Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)
Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.
Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.
”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (
Jukka Laajarinne 