Sain ystävältäni Elisalta syntymäpäivälahjaksi Le Corbusier -teemaiset sukat. Ne jalassa pärjää lähiökerrostalossa, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Tällaisia funktionaalisia, hyvin toimivia rakennuksia Le Corbusier nimitti joskus koneiksi, joissa asutaan.
Tällaisia asumiskoneita moni vierastaa. Tove Janssonin Muumitalo oli eräänlainen vastalause hengettömälle ja juurettomalle laatikkorakentamiselle. Heidegger jopa piti funktionalismia kodittomuutta ruokkivana suuntauksena.
Kiehtovia symbolisia merkityksiä ei-niin-viimeisen-päälle-toimivaan rakentamiseen on helppo liittää. Kun muumitalon ovea ei saa kunnolla kiinni, se falskaa. Sisäpuoli ja ulkopuoli pyörteilevät toisiinsa kuin yin ja yang. Juurevassa vanhassa schwartzwaldilaisessa maalaistalossa taas voi tunnelmoida olevansa osa ikiaikaista, sukupolvien jatkumoa maan ja taivaan välissä.
Ja kun nyt muistelen viime joulukuutani Mazzano Romanossa, tarjosi keskiaikainen kivitalo hyvät puitteet taiteilijaromantiikalle. Ikkunat olivat pienet ja asumus hämärä. Yksinkertaiset lasit eivät kuitenkään pitäneet lämpöä, joten kirjoitin romaaniani pipo päässä, joskus toppatakki ylläni. Asunnon somisteena olevia saviruukkuja siirtelin sen mukaan, mihin sadevesi kulloinkin tippui. Legs Corbusier -sukat eivät olisi riittäneet, vaan villasukat ja tohvelit olivat tarpeen. Niilläkään ei pitänyt tömistellä, sillä jos katto ei pitänyt sadetta, lattia ei pitänyt ääntä, ja alakerrassa asui eläkeläisiä, joita ei pitänyt syyttä suotta häiritä.
Romanttista? Kyllä! Täydelliseen kirjailijakokemukseen olisi tarvittu enää keuhkotauti. Riittävän etäisyyden päästä tarkasteltuna oikein viehättävä kokemus. Sitä paitsi, romanttinen tunne suuntautuu aina johonkin poissaolevaan, ei koskaan siihen, mikä on todella läsnä.
Kaikista muumitalomaisista piirteistään huolimatta paikka ei tuntunut kodilta. Se ei ollut lämmin, valoisa, yksityisyyttä tarjoava paikka, johon olisin voinut asettua ja jossa olisin todella osannut asua. Kalusteet, varusteet ja pohjaratkaisu – kaikki oli hieman väärin, unheimlich!
Aloin arvostaa hyvin voideltua asumiskonettamme ja kaikkea sitä teknologiaa, jonka varaan se on rakennettu.
Asumiskoneet eivät edusta tieteellisen kylmää ajattelemattomuutta. Kysyessään asumisen mieltä Heideggerin kaltaiset runoilijat romantikot eivät ehkä vain osaa kysyä kaikkia tarpeellisia kysymyksiä. Kun asumiskoneen tai yhtä lailla savupirtin kasvatti herkistyy Aleksis Kiven sanoihin sävellettyä Oravan laulua kuunnellessaan, hän unelmoi lämmöstä ja turvasta, sillä hän on itsekin lämpöä ja turvaa kaipaava – eläin. Asumiskone nousee eläimen vaistosta ja eläimen tarpeista – jostakin paljon syvemmältä ihmisen perimästä ja biologisesta maaperästä kuin mikään menneiden aikojen temppelien, puuliesien ja lenkottavien saranoiden haikailu.
J.K. Älköön tätä kirjoitusta luettako valituksena. Olen oikein kiitollinen Väinö Tannerin säätiön tarjoamasta residenssipaikasta, joka toimi aivan erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sitä tarvitsinkin. Kirjallisen työskentelyn kannalta kodittomuus – irrottautuminen normaalista päiväjärjestyksestä – tarjoaa aivan erinomaiset olosuhteet.
Jukka Laajarinne 