Tuu-tikin mielenrauha: vielä kerran muumifilosofiaa

Taikatalvi-kirjassa maailma on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi, eikä mikään ole enää ennallaan. Muumipeikko löytäää kuitenkin hahmon, joka opastaa hänet elämään talvesssa: Tuu-tikin. Heidän ensimmäinen keskustelunsa alkaa seuraavasti:

– Mikä laulu tuo on? kysyi Muumipeikko.
– Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn. Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita.
– Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen.
– Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Viimeistä, jokseenkin paradoksaalista  lausetta siteerataan mielellään. Se herättää jonkinlaista turvalisuudentunnetta kaoottisessa maailmassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten epävarmuus voi olla levollisuuden lähde? Eikö epävarmuus päin vastoin tuota vain stressiä ja ahdistusta? 

Tuu-tikin paradoksaalisen mielenliikkeen jäljille on mahdollista päästä, kun huomataan sen edustavan antiikin skeptisismiä tai pyrrhonistista perinnettä.

Filosofi Pyrrhonin kerrotaan matkustaneen Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana maailman ääriin, ja matkalla ottaneen oppia niin persialaisilta maageilta kuin intialaisilta alastomilta viisailtakin. Kreikkaan palattuaan hänet tunnettiin järkkymättömän tyynenä opettajana, jonka filosofia tunnetaan käytännössä yhden, hänen oppilaansa kautta välittyneen fragmentin kautta. Fragmentin sisältö on seuraavanlainen (siteeraan ulkomuistista):

Tullakseen onnelliseksi, on kysyttävä, millaisia asiat ovat. Seuraavaksi on kysyttävä miten niihin tulisi suhtautua, ja mitä siitä sitten seuraa.

Asiat ovat mittaamattomia, määrittämättömiä ja erottamattomia.

Tästä johtuen on luovuttava käsityksistä. Jokaisesta asiasta on sanottava, ettei se sen enempää ole jotenkin sen kuin on olematta, eikä se joko ole tai ole olematta, eikä että se sekä on että ei ole jollakin tavalla. 

Tämän ymmärtäminen johtaa ensin puhumattomuuteen ja lopulta mielentyyneyteen.

– Tämä on minun isäni uimahuone, huomautti Muumipeikko.
Tuu-tikki katsahti häneen vakavasti. – Sinä voit olla oikeassa ja voit olla väärässä, hän sanoi.

Olen pohtinyt Pyrrhonia, hänen elämäänsä ja ajatteluaan viime vuosina paljon, sillä olen kirjoittanut hänestä romaania. Työ on nyt loppusuoralla, ja Mykistynyt mies ilmestyy maaliskuussa Aula & Co:n julkaisemana.

Mutta edelleen: Mikä on se käänne, joka johtaa maailman käsittämättömyydestä mielenrauhaan? Miten uskomuksista luopuminen tapahtuu, ja miten se tyynnyttää mielen?

Ajattele tilanteita, joissa olet ärsyyntynyt, tai mielenrauhasi on häiriintynyt. Arvaan, että useimmat niistä liittyvät tavalla tai toisella muihin ihmisiin. On ollut erimielisyyksiä. Joku ei ole toiminut, niin kuin pitäisi. Joku on toiminut, niin kuin ei pitäisi. Useat tilanteet liittyvät ehkä itseesi: Et ole toiminut, niin kuin mielestäsi olisi pitänyt toimia.

Tällaisia harmin aiheita yhdistävät mielipiteet, käsitykset ja uskomukset. Kiistatilanteissa tämä on kaikkein ilmeisintä. Sama pätee myös kokemuksiin siitä, etteivät asiat ole niin kuin niiden pitäisi olla. Se, että asioiden tulisi olla tietyllä tavalla, on nimittäin vain käsitys.

Mutta kuinka mielipiteistä luovutaan? Pyrrhonin meille välittämä opetus näyttäisi ehdottavan tekniikaksi tietynlaista puheenpartta. Asioista on sanottava tietyllä tavalla – ei juuta eikä jaata. Tätä seuraa aikanaan puhumattomuus, afasia. Mutta mitä hyötyä tästä on?

Ei voi liikaa painottaa sitä, että sanat ovat tekoja. Toimillamme me teemme itsemme maailmassa. Tietyssä mielessä olemme yhtä tekojemme kanssa: se, joka murhaa, on murhaaja. Se, joka rakentaa taloja, on talonrakentaja. Sanojen kohdalla asia toimii esimerkiksi näin: se, joka sanoo alttarilla: ”Tahdon”, on aviopuoliso. Se, joka allekirjoittaa velkakirjan, on velallinen. Mielipiteen esittäminen tekee ihmisestä sellaisen, jolla on tällainen ja tällainen mielipide. Avioliitosta, velasta tai mielipiteestä voi toki pyristellä irti, tilannetta niiden suhteen voi muuttaa, mutta yleisesti ottaen sanoistaan joutuu vastaamaan, ja lausumiensa takana joutuu seisomaan.

Helppo esimerkki: Ryhdyn väittelemään sosiaalisessa mediassa. Asia oli ennen väittelyyn ryhtymistä vähäpätöinen. Sillä ei ollut minulle juuri minkäänlaista merkitystä. Mutta kun ilmaisen mielipiteeni, niistä tulee osa itseäni enkä osaa laskea niistä irti. Kohta turhaudun verenpainetta kohottavassa, päättymättömässä kinastelussa, jonka muut osapuolet ovat enemmän tai vähemmän idiootteja, ja muistuttelen itseäni: Älä koskaan osallistu nettiväittelyyn. Kuulostaako tutulta? 

Ääneen lausumaton mielipide on kevyempi. Se ei sido sinua. Onko näkymättömiä ja kuulumattomia asioita, kuten muotoilematta jätettyjä käsityksiä, täydessä merkityksessä edes olemassa? Lausumaton mielipide ei tee sinusta tietynlaista. Siitä ei tarvitse vastata eikä sitä tarvitse puolustaa. Sen suhteen olet vapaampi. Se ei ole osa persoonaasi. Ja ylipäätään: mitä vähemmän sinulla on persoonaa, sen kevyemmin liikut maailmassa.

Myöhemmät pyrrhonistit puhuivat itsestään skeptikkoina, tutkiskelijoina. He pidättäytyivät kannanotoista – toistaiseksi. Tällaista asennetta kutsuttiin nimellä epokhe, ja sen ylläpitämiseksi skeptikot kehittivät erilaisia argumentaation muotoja, joilla väitteet ja vastaväitteet saatiin tasapainotettua ratkaisemattomiksi. Kun Tuu-tikki kertoo Muumipeikolle lumesta, ovat hänen sanansa tyypillistä myöhäispyrrhonistista puhetta:

– Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.
– En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon,on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Pyrrhonisti elää vaikutelmien maailmassa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ilmenevät, mutta niiden lopullista totuutta ei ole syytä yrittää selvittää. Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää ja vatvoa sitä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, vaan voin vaikkapa hakea häneen etäisyyttä, läheisyyttä tai muuta suhtautumistapaa paljon välittömämpien kokemusten pohjalta.

Lautasellinen kalakeittoa liukui varovasti ilmassa ja asettui pöydälle Muumipeikon eteen.
– Miten sinun päästäisesi ovat oppineet lentämään? hän kysyi.
– Nojaa, sanoi Tuu-tikki. Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa säilyttää rauhassa salaisuutensa. Älä huolehdi niistä, äläkä lumestakaan.

Taikatalven suomennos: Laila Järvinen

Muumifilosofiaa

Olette varmaan huomanneet, että jälleen kerran vietetään Tove Jansson -aiheista juhlavuotta: Muumit ovat sinnitelleet peräti 75 vuoden kypsään ikään! Kansallismuseossa kannattaa vierailla lapsiystävällisessä muuminäyttelyssä, ja elokuvissa pyörii hienosti onnistunut Tove-elokuva.

Omat korteni keossa näyttävät tältä:
Haastatteluni Juhannuksen suuressa muumitapahtumassa Helsingissä: peruutettu koronan vuoksi.
Joensuun kirjallisuustapahtuman esiintyminen: peruutettu koronan vuoksi.
Muumifilosofinen keskustelutilaisuus Vuosaaren kirjastossa tiistaina 27.10. klo 18-19:30. EI PERUUTETTU!

Mitä tekemistä muumeilla, Nuuskamuikkusella ja Vilijonkalla on Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren kanssa?

Muumipappa pakenee arjen tuttuutta hattivattien pariin, Nuuskamuikkunen vaeltaa Yksinäisille vuorille, Muumipeikko muuttuu taikurin hatussa toisenlaiseksi ja joutuu pohdiskelemaan identiteettiään. Muumilaakson päällä roikkuu kysymyksiä: Kuka minä oikeastaan olen? Mikä on minun paikkani täällä?

Kirjailija Jukka Laajarinne saapuu Vuosaaren kirjaston Stagelle tiistaina 27. lokakuuta keskustelemaan muumikirjojen filosofisista ulottuvuuksista. Laajarinne on tutkinut muumien filosofiaa ja kirjoittanut aiheesta myös suositun kirjan Muumit ja olemisen arvoitus. Laajarinteen kanssa keskustelemassa on kirjastonhoitaja Jussi Nevalainen. Myös yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Ensimmäisen muumikirjan, Småtrollen och den stora översvämningen, julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Keskustelutilaisuus järjestetään osana Vuotalon gallerian Tove Jansson -aiheisen näyttelyn ohjelmaa. Näyttely on esillä 24.9. – 31.10.2020.

Kerrottakoon lopuksi ilouutinen kaikille niille, jotka ovat etsiskelleet kirjaani Muumit ja olemisen arvoitus. Nyt sitä on taas hyvin varustelluissa kirjakaupoissa!

Esikoiseni

Hesarissa listattiin tänään syksyn kaunokirjallisuutta. Ensin järkytyin: Kehystä ei ole mainittu! Seuraavaksi hämmästyin: kirja olikin merkitty esikoisteosten joukkoon. Sitten tajusin, ettei oikeastaan olisi pitänyt hämmästyä. Useita lasten- ja nuortenkirjoja julkaisseita kirjailijoita on ennenkin kohdeltu esikoiskirjailijoina, kun nämä ovat tehneet ensimmäisen selkeästi aikuisille markkinoidun romaaninsa.

Niin: esikoisteos voi hyvinkin määrittyä markkinoinnin kohderyhmän ja lajityypin perusteella kirjallisten arvojen asemesta. (Rohkenen nimittäin omahyväisesti kuvitella, että vaikkapa Jäiset jumalat, Ruoalla ei saa leikkiä sekä Muumit ja olemisen arvoitus ovat kirjallisuutta nekin.)

Asiassa on eittämättä hyvät puolensa: esikoisteoksille on tapana antaa lempeähköä kritiikkiä, ja jos sattuu pääsemään Hesarin esikoiskirjakilpaan, saa paljon näkyvyyttä. Pelkään tosin, etteivät esikoisoikeudet ole enää ulottuvillani. Sen sijaan Hannu Hirvonen muistutti edessäni olevista vaikeuksista: toinen kirja on se vaikein.

Psykomaantiedettä internetissä

Tänään Hesarissa kerrottiin Jari ja Anneli Karvisen hienosta projektista: pariskunta kävelee kaikki Helsingin kadut päästä päähän aakkosjärjestyksessä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ja pitkäjänteisyyttä vaativassa suuruudenhulluudessaan täydellinen hanke!

Mutta niin, nettisivujahan tässä piti vinkata. Kurkistakaa noihin:

Kantokorpi, Otso: Punavuoren psykomaantieteellinen seura

Leppänen, Marko: Esoteerisen maantieteen koulu

Niskala, Meiju

Suomen UE Forum

TreStalkers

Kuva: linnoitusrakenteita Puolarmaarissa.

Minä runouden lukijana

Tunnustan: Luen runoja aika vähän.

Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)

Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.

Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:

1) Liian helpot

2) Käsittämättömät

Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.

Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.

Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.

Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis  helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.

Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.