Suomuorakkaiden syötävyydestä

Suomuorakkaiden syötävyydestä on monenlaisia käsityksiä, joista kaksi suosituinta näyttäisivät olevan:

1) Nuoret männynsuomuorakkaat (Sarcodon squamosus) ovat syötäviä mutta vanhat liian kitkeriä, kun taas kuusensuomuorakasta (Sarcodon imbricatus) ei voi syödä ollenkaan. Tätä – meillä miltei virallista – näkemystä tukevat esimerkiksi Luontoportin, Suomen Luonnon ja Wikipedian artikkelit.

2) Suomuorakkaat ovat yleisesti ottaen pahan makuisia ja soveltuvat lähinnä värjäämiseen.

Jälkimmäisen väitteen tyrmääminen on helppoa.

Söin ensimmäiset suomuorakkaani Sveitsissä asuessani. Siellä sientä myytiin kuivattuna, eikä maussa ollut mitään vikaa. Löysin sientä myös runsaasti Jura-vuorilta, korkeudelta, jossa ei lainkaan kasvanut mäntyjä vaan ainoastaan kuusia. Myös nämä itse poimitut suomuorakkaat olivat oikein mainioita ruokasieniä.

Mutta miten meidän tulisi suhtautua ensimmäiseen väitteeseen, siihen että vain männynsuomuorakkaat ovat kelvollisia ruokasieniä?

Puusto viittaisi siihen, että vuorilta poimimani sienet olivat… hyvänmakuisia kuusensuomuorakkaita. Mutta eipä edetä liian nopeasti.

Pelkästään Suomessa kasvaa neljää eri suomuorakasta (Sarcodon): männyn- ja kuusensuomuorakkaita, roso-orakkaita (S. scabrosus) ja silo-orakkaita (S. leucopus). Näistä silo-orakasta ei tosin helposti sekoita muihin mainittuihin. Maailmalla suomuorakkaita tunnetaan ainakin 37 tai jopa 49 lajia luokittelusta riippuen. Usein lajien varmaan erotteluun tarvitaan mikroskooppia, joten tarkkaa lajimäärittelyä en keräämilleni sienille voi noin vain tehdä.

Männynsuomuorakas väärin päin

Ranskankielinen Wikipedia kertoo kuitenkin, että kuusensuomuorakas (S. imbricatus) on väkevän makuinen, sveitsissä erittäin suosittu ruokasieni, jota käytetään esimerkiksi etikkasäilöttynä racletten kanssa tai jauhettuna maustesienenä. Purevaan makuun viittaa maininta, että sienijauhetta olisi sodan aikana käytetty pippurin korvikkeena.

Ristiriidat kuusensuomuorakkaan syötävyystiedoissa on usein selitetty sillä, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa männyn- ja kuusensuomuorakkaita on pidetty samana lajina, jotka on opittu erottamaan toisistaan vasta 90-luvulla. Tämä selitys ei ole aukoton, eikä etenkään täsmää kuusensuomuorakkaan kansainvälisen arvostuksen kanssa.

Tämä oli jo sen verran vanha yksilö, että sai jäädä metsään.

Pelle Holmbergin ja Hans Marklundin Sieniopas (Suomen oloihin soveltaen suomentanut Maija Rantala, Otava, 1999) erottaa nämä kaksi lajia toisistaan mutta pitää niitä molempia syötävinä: ”Huom! Suomuorakasta on kaksi, ulkonäöltä toisiaan muistuttavaa muotoa, ruokasienenä samanarvoista lajia. Yllä oleva lajikuvaus koskee muotoa, joka on kuusen seuralainen.” Sienen alhaista arvostusta meillä päin selitetään historiallisilla syillä: ”Toisen maailmansodan aikana suomuorakkaan käyttö ruokasienenä lisääntyi. Kun oli paljon säännöstelyä, oli pakko käyttää mielikuvitusta ja tehdä niin kuin sanonta kuului: ’Otetaan sitä mitä on.’ […] Suositeltiin varmoja sieniä kuten suomuorakasta. Suomuorakkaan etuihin kuuluu suuri koko, maltoisuus ja hyvä säilyvyys tuoreena. Lisäksi se on helppo tuntea. Sodanajan leima on kuitenkin jättänyt jälkensä suomuorakkaaseen. Useimmissa sodan jälkeen ilmestyneissä sienikirjoissa se saa harvoin arvostusta ruokasienenä. Tämän kirjan tekijäin mielestä suomuorakas on käyttökelpoinen ruokasieni hyviin aterioihin, jos se poimitaan riittävän nuorena ja valmistetaan oikealla tavalla.”

Samoilla linjoilla ollaan jokseenkin kaikkialla muuallakin maailmassa: niin männyn- kuin kuusensuomuorakaskin ovat syötäviä, niilläkin sivustoilla, joilla lajit erotetaan toisistaan.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan kuusensuomuorakas on syötävä, joidenkin raporttien mukaan kitkerä mutta toisten mukaan herkullinen. Artikkelissa esitetään epäilys, että kitkerät yksilöt ovatkin olleet joitakin muita sieniä. Myöhemmin todetaan, että vanhojen yksilöiden kitkeryydestä pääsee eroon ryöppäämällä.

California Fungi-sivustolla esitetään, että kasvupaikallakin on väliä: vuoristossa kuusensuomuorakkaasta kasvaa maittavampia kuin rannikolla.

Kuivurillinen orakkaita

Olen viimeisten viidentoista vuoden aikana kerännyt suomuorakkaita niin mäntyjen kuin kuustenkin juurelta. 20 cm läpimittaiset itiöemät olen vielä poiminut matkaan. Sieni on useimmiten aivan toukaton ja puhdas ja suutuntuma miellyttävä. Todettakoon, että olen Suomessa muistaakseni aina säilönyt sienet kuivaamalla ja liottamisen jälkeen olen puristanut liiat vedet pois. En tiedä, mutten pidä mahdottomana, että tämä käsittely olisi jotenkin yhteydessä siihen, etten koskaan, ikinä milloinkaan ole saanut suuhuni kitkerää suomuorakasta. Maku on kyllä voimakas, ja parhaiten sieni sopii mielestäni esimerkiksi pataruokiin ja pizzoihin.

Turun kirjamessut 2022

Olen käynyt Turun kirjamessuilla aivan alusta asti. Heti ensimmäisillä messuilla vuonna -90, luulen, muodostimme muutaman scifi-harrastajan voimin spontaanin ja hiljaisena soimaavan mielenosoituksen Iranin valtion messuosaston eteen, protestina tiedätte-kyllä-mitä-fatwaa vastaan. Tokkopa väkevä viestimme kantautui kenenkään sellaisen korviin, jolle sen olisi kuulunut kantautua, mutta oikeassa olimme ja nuoria.

Olen messumatkoillani yöpynyt väestönsuojan kellarissa, kavereiden lattioilla, hotelleissa ja hostelleissa. (Tänä vuonna ajattelin nukkua yöni laivahostelli Boressa, paitsi viehättävän miljöön ja edullisten hintojen vuoksi, myös siksi, että perjantai-iltana näyttäisi olevan salsabileet aivan lähellä.)

Vieläkin reissuun on mukava lähteä, ja edelleen Turun markkinat tuntuvat jotenkin sielukkaalta tapahtumalta. Ehkä erityinen tunnelma syntyy yksinkertaisesti mahdollisuudesta irrottautua pääkaupunkiseudun arjesta ja olla pari päivää turistina, yöpyä hotellissa tai hostellissa, uiskennella kirjallisuuden keskellä, tavata pitkän tauon jälkeen sellaisia tuttuja ja jopa oikeita ystäviä, joita ei omilla kotinurkilla näy.

Välillä messuilla täytyy kuitenkin myös esiintyä.

Tänä vuonna keskustelen nuorten kauhukirjallisuudesta, erityisesti tietenkin Isien paluu -romaanistani. Virallinen ohjelmani näyttää tältä (Tämä on kutsu!):

Pe 30.9. klo 10.30-10.50 Suomen nuortenkirjailijoiden osasto
ISIEN PALUU
Perinteikkääseen tyyliin kerrottu tarina on kunnianosoitus goottilaiselle kauhulle ja romantiikan ajan seikkailukertomuksille. Haastattelija: Anne Leinonen.

Pe 30.9. klo 11.30-11.45 Turun seudun äidinkielen opettajien osasto
ISIEN PALUU
Jukka Laajarinne turkulaisoppilaiden haastateltavana.

Pe 30.9. 12-12.20 Kuisti-lava
KAUHUA NUORILLE: ANNE LEINONEN JA JUKKA LAAJARINNE
Kauhu sopii lukuinnon nostattamiseen nuorille, kuten Leinosen ja Laajarinteen teokset Elokuussa minä kuolen ja Isien paluu osoittavat. Haastattelija: Hanna Tähtinen.

La 1.10. klo 12.30-12.50 Suomen nuorisokirjailijoiden osasto
ANNE LEINONEN: ELOKUUSSA MINÄ KUOLEN
Vakavista aiheista kertova nuortenkirja on innostanut niin lukijoita kuin kriitikoiltakin. Haastattelija: Jukka Laajarinne.

La 1.10 klo 16.30 Suomen lasten- ja nuortenkirjailijoiden osasto
KALMOJA, VAMPYYREJA JA GOOTTILAISTA TUNNELMAA 
Sini Helminen, Jukka Laajarinne & J. S. Meresmaa

P***akirjallisuutta

Lapsena luin vessassa Aku Ankkoja. Aina sarjakuvaa ei malttanut jättää kesken, vaan ne pidättelivät minua istunnolla pidempään kuin tarpeen. Ehkä jollakulla muullakin oli asiaa vessaan, ja minua piti hoputella lopettamaan. Peloteltiin peräpukamilla tai jotain.

Luen edelleen kakalla käydessäni jokseenkin poikkeuksetta. Olen joskus ajatellut, että vessassa vietetty aika menisi muuten hukkaan. Ikään kuin ajankäytölliset tehokkuusvaatimukset pitäisi ulottaa kaikkein yksityisimpiinkin toimituksiin. Ikään kuin suolen tyhjentäminen ei itsessään olisi riittävän arvokasta ajankäyttöä. Yhtä hyvä perustelu voisi olla: Alhaisia ruumiintoimintoja on tasapainotettava samanaikaisesti nautittavalla hengen ravinnolla.

Harmittaa, etten putki-, kylppäri- ja vessaremontin aikana tajunnut, että vessan seinälle olisi samassa yhteydessä pitänyt saada kiinteä kirjahylly. Vaikka voihan sellaisen vieläkin asentaa.

Mutta millaisia teoksia toilettikirjastoon kannattaa hankkia? Perinteinen romaani ei istu pöntölle kovin hyvin, sillä väitetysti wc-käynnit on kuin onkin hyvä pitää lyhyinä. Fragmentaariseen muotoon kirjoitetut teokset sen sijaan sopivat huussiin aivan erityisen hyvin. Myös ei-niin-tarinallinen kirjallisuus – kuten suuntaansa haeskeleva esseistiikka – toimii usein loistavasti myös viiden minuutin pätkissä.

Moni vaikkapa pienoisnovelleista tai aforismeista koostuva kirjoituskokoelma on kuitenkin kerronnaltaan tai ajattelultaankin niin toisteinen, että edes sen päivittäinen lukeminen ei ole suositeltavaa. Vessassa olisikin hyvä olla useita teoksia, jotta yksittäinen teos ei alkaisi tympiä.

Viime vuosina olen lukenut esimerkiksi seuraavanlaista eriökirjallisuutta:

Joseph Joubert: Mitä ajattelen. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava 2007
1700-1800 luvuilla eläneen Joubertin ajatelmia filosofiasta ja vallankumouksen ajasta. Enimmäkseen ikävystyttävä, mutta kirjan ajatusten joukossa on monia helmiä.

Alan Lightman: Einsteinin unet. Suomentanut Hilkka Pekkanen. WSOY 1993.
Bernissä patenttitoimiston virkailijana työskentelevä Einstein uneksii rinnakkaismaailmoista, joissa aika kulkee toisin. Sadan vuoden takaisen Sveitsin kuvaus viehättää.

Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia. Suomentanut Pentti Salmenranta. Otava 1993.
Queneau kirjoittaa saman pikku tapahtumakuvauksen sadalla eri tyylillä. Vaikutusvaltainen ja ideoita synnyttävä teos. Osa kertomuksen versioinneista on mainioita, osan suomennoksiin en ole erityisen tyytyväinen. Ranskankielistä alkuperäistekstiä en ole lukenut, mutta käännöksen pohjalta syntyy vaikutelma, että sata oli kirjailijalle hieman liikaa. Oulipolaiseen ajatteluun vedoten tulee mieleen, että kaikkia potentiaalisia kirjoja ei välttämättä tarvitsisi kokonaisuudessaan aktualisoida. Lukulistalla: Lindstedt ja Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies.

Veronica Toumanova: Why Tango. Omakustanne 2015.
Pienoisesseitä tangon tanssimisesta, harjoittelusta ja psykologiasta. Monet kirjoituksista on luettavissa myös netissä, mutta ajatukset ovat niin hyvin muotoiltuja, että kirjaksi painaminen on ollut perusteltua.

Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä. Valikoinut ja suomentanut Aki Salmela. Siltala & Sanavalinta, 2021
Lyhimmillään muutaman virkkeen mittaiset novellit tavoittavat parhaimmillaan ihmiselon absurditeetteja hyvin. Hienoja kuvauksia esimerkiksi (ihmissuhteiden) neuroottisesta yliajattelemisesta. Oikein mainiosti kirjoittavalla Davisilla on valitettavasti myös maneereja, joiden vuoksi hivenen suppeampi valikoima olisi kenties ollut vielä nykyistäkin upeampi.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus. Suomentanut Heikki Nyman. WSOY 1997.
Hierarkisesti jäsennelty esitys siitä, miten logiikan, kielen ja maailman suhteista. En niin yleensä suostu vain kevyesti silmäilemään ja harppomaan aloittamiani kirjoja alusta loppuun, vaan jokaisen virkkeen on saatava osansa huomiostani. Olen siis hieman neuroottinen, vai pitäisikö anaalinen lukija. Tractatuksen lukeminen ei siis mennyt aivan kevyesti, ja onkin kysyttävä, oliko tekstin läpi ähkiminen kaiken vaivan arvoista. Ainakin kirja syvensi hieman käsitystäni Wittgensteinin varhaisen vaiheen ajattelusta.

Per Faxneld: Uhripuu. Suomentanut Satu Grönroos. Haamu, 2022.
Pohjois-Ruotsiin sijoittuvia kummitusjuttua. Kertomusten rakenteet muistuttavat läheisesti esimerkiksi Samuli Paulaharjun novelleja kokoelmassa Tunturien yöpuolta. Saamelaisvaikutteita? Suhde kansantarinoihin on kuitenkin päinvastainen: Kun kansanperinteen kerääjä Paulaharju yritti kääntää folklorea novelleiksi, uskontotieteilijä Faxneld yrittää puolestaan saada novellinsa näyttämään kansantaruilta.

Pauliina Haasjoki: Planeetta. Otava, 2016.
Haasjoen runot levittäytyvät merten rannoille ja kaikkialle, missä on elämää. Hyvää rytmiä ja kiinnostavia sanakuvia. Mutta pitäisikö tätä lisäksi yrittää tulkita? Mitä tekstin takana on, mitä en tajua?

Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia, 2021.
Viidentoista esseen kokoelma hahmottelee elämää ja olemista kehon asentojen, asenteiden ja eleiden kautta. Vallin tyylikkäitä ajatuksenkulkuja ja kielenkäyttöä on mukava seurailla. Haahuilevaa mutta selkeää. Ja onpa kokoelmassa oikea ulostamistekstikin: Kyykky.

Yritin lukea vessassa myös Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa. Fragmentaarisesta ulkoasustaan huolimatta Finlandia-voittaja on niin mukaansatempaava, ettei se mahdu pieneen eriöön vaan houkuttelee lukemaan pidempiä jaksoja yhteen menoon. Nyt minulla onkin ongelma: mitä ottaisin Viikilän tilalle, kun seuraavan kerran tulee hätä?

Lanu!-festivaalit 2022

Minulla on ilo olla mukana ensi torstaina Lanu!-kirjallisuusfestivaalien luontoaamussa.

”Lasten luontokirjan sankarit ovat pienenpieniä, mutta innostavat lukijaa kysymään suuria kysymyksiä ja tutkimaan luontoa avoimin mielin. Kirjailija Jukka Laajarinne ja kuvittaja Mari Luomakertovat uutuudestaan Mansikkamysteeri, joka on tarina tiedon etsimisestä. Haastattelijana lastenkirjailija ja runoilija Reetta Niemelä.”

Ohjelma on katsottavissa festivaalien YouTube-kanavalla 5.5. Tervetuloa seuraamaan!

Isien paluu

Viimeistä edellisessä päivityksessä esittelemäni Mansikkamysteeri on nyt tullut painosta ja saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista. Niin on myös uusi nuortenromaanini Isien paluu!

Kolme vuotta sitten julkaistu goottilainen romanssini Hurmeen maku sai lopulta jatkoa. Vaikka molemmat kirjat sijoittuvat nykyaikaan, niiden kerronta sitoutuu monin tavoin romantiikan ajan kirjallisuuteen. Hurmeen maku oli tarina nuoresta tytöstä, sukusalaisuuksista, hautausmaista ja riipivän suurista tunteista. Itsenäinen jatko-osa Isien paluu jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jäi, mutta tällä kertaa heittäydytään seikkailukertomuksen perinteisiin. On vieraita maita, ihmissyöjäpetoja, kovaksi keitettyjä roistoja – ja kauhuelementtejä. Tätä oli hauska kirjoittaa!

Hurmeen maku on myös kuultavissa useimmissa äänikirjapalveluissa Marja Valkaman lukemana.

Kansi: Jani Karppi

Yhdeksäs luokka on päättymässä ja elämä edessä. Emmalle ja hänen ystävilleen se merkitsee paitsi vapautta myös tutun ja turvallisen loppua.

Koulun kevätnäytelmän roolijaossa Emmasta tulee pahaenteisen velhokuninkaan alamainen. Keltatakkista hallitsijaa esittää Karim, joka ottaa roolinsa pelottavan tosissaan. Pian näytelmä kurkottaa lonkeroitaan harjoitussalin ulkopuolelle.

Samaan aikaan toisella puolella maailmaa vankileiriltä pakenee mies. Hän matkaa myrskyävien merten ja mystisten vaarojen läpi kohti pohjoista. Miehellä on mukanaan mittaamattoman arvokas aarre, jonka salaisuuden tuntee vain hän itse.

Ihmiskohtalot punoutuvat yhteen, naamiot riisutaan ja totuus paljastuu.

Isien paluu on itsenäinen jatko-osa Hurmeen maku -romaanille. Perinteikkääseen tyyliin kerrottu tarina on kunnianosoitus goottilaiselle kauhulle ja romantiikan ajan seikkailukertomuksille.

Osta kirjasi täältä!

Edistyykö kirjallisuus?

Uusimmassa Parnassossa Ville-Juhani Sutinen kommentoi eräitä väitteitä, joihin kirjallisuuden harrastajat ja ammattilaiset eivät voi olla toisinaan törmäämättä: Ennen tehtiin ja parempaa ja painavampaa kirjallisuutta, ja lukijat halusivat sivistää itseään, kun taas viime vuosikymmeninä kirjallisuus on yhä enemmän muuttunut markkinavetoiseksi kertakäyttöviihteeksi.

Sutinen luettelee esimerkkejä siitä, miten markkinat ovat ennenkin ohjailleet kirjaiijoita: Dostojevski on venyttänyt tarinoitaan rahan vuoksi, nyyhkyromantiikka on ollut tavattoman suosittua jo 1800-luvulla, kirjojen mitta ja formaatti ovat olleet kaupallisuuden säätelemiä.

En ota kantaa siihen, onko viihteellistyminen ollut nykyaikana todellinen vai kuviteltu ilmiö. Omakohtainen tunnelmointi asian äärellä ei riitä perusteluksi: suuren osan siitä, mikä teininä oli tajuntani räjäyttävää kirjallisuutta, luokittelisisin epäilemättä nyt kepoisan viihteen kategoriaan. Olen myös lukenut ainakin 1800-luvulla raapusteltuja aikalaisvalitelmia siitä, miten kirjakaupan ikkunassa myydään nykyään pelkkää roskaa, kun taas vakavaa, oikeaa kirjallisuutta ei enää juuri lainkaan kustanneta, koska sitä ei luetakaan.

Vasili Perov: Dostojevskin muotokuva

Todellisten kehityssuuntien arvioimiseksi pitäisi lisäksi olla paljon omaani laajempi ymmärrys siitä, mitä ennen todella julkaistiin – ei ainoastaan niistä teoksista, jotka ovat jääneet klassikoina elämään.

Jotain klassikoidenkin perusteella voidaan silti sanoa. Mainitusta Dostojevskista olen ennenkin todennut, että vaikka hänen teostensa eksistentiaalinen sisältö oli syvää ja oivaltavaa, ovat ne usein toteutukseltaan vaillinaisia. Sutisen mainitseman kerronnan paisuttelun lisäksi Dostojevski teki työtään usein tavattoman tiukassa aikataulussa: jos tuhti tiiliskivi ei olisi valmistunut tiettyyn päivään mennessä, ihmissielun suuri näkijä olisi joutunut maksamaan kalliisti siitä, ettei pysynyt tekemissään sopimuksissa. Tämä kaikki näkyy useissa hänen teoksissaan eräänlaisena keskeneräisyytenä: on kerronnallisia maneereja, on tyhjäkäyntiä, on kankeutta.

Dostojevski on vain esimerkki. Menneiden aikojen vaikutusvaltaisimmatkaan klassikot ovat vain harvoin edes lähellä täydellistä. Ne ovat ainoastaan tai korkeintaan parasta, mihin olosuhteet ovat kulloinkin antaneet myöten. Varsin usein vanhaa kirjallisuutta lukiessa tulee mieleeni: nykyään tämä tehtäisiin paremmin. Kustannustoimittaja käskisi kirjoittaa uusiksi. Sen jälkeen olisi vielä edessä editointikierros jos toinenkin.

Olisiko mahdollista, että kirjallisuus onkin tosiasiassa parantunut, kehittynyt ja mennyt eteenpäin – hieman samaan tapaan kuin vaikkapa tiede?

Lähietäisyydeltä teoksen kestävää arvoa on vaikea tunnistaa. Tiedämme tapauksia, joissa klassikot ovat nousseet klassikoiksi jo postuumisti, ja tunnemme tapauksia, joissanerot on huomattu neroiksi jo omana aikanaan. Enemmän lienee omana aikanaan ylistettyjä teoksia, joita ei enää jälkikäteen muistella. Riivaajien kertoja sanoo seuraavasti: ”Yleensä ottaen, jos minä nyt rohkenen lausua mielipiteeni näin arkaluonteisesta asiasta, kaikki meidän keskinkertaisen kyvykkäät herramme, joita heidän eläessään pidetään miltei neroina, eivät kuoltuaan vain katoa jäljettömiin, vaan voi käydä niinkin että he jo eläessään, kun uusi sukupolvi on varttunut ja anastanut paikan jossa he ovat vaikuttaneet, joutuvat unholaan ja heitä aletaan hyljeksiä käsittämättömän nopeasti.” (suom. Lea Pyykkö)

Helpompi on arvioida tekemisen reunaehtoja.

Erityisesti estetiikkaa määrittävät teknologiset puitteet ovat kohentuneet: tekstin muovaaminen ja paranteleminen on muuttunut helpommaksi, ja lauseita todennäköisesti viilataan, muutellaan, sanajärjestyksiä ja kerronnan rakenteita maistellaan ja muotoilllaan… kirjoitusta testataan enemmän, ennen kuin se päätyy painoon. Julkaistut teokset ovat valmiimpia ja hiotumpia kuin mustekynä- tai Remington-aikakausilla. Ehkäpä muodoltaan lähempänä täydellistä?

On myös aiempaa enemmän ihmisiä, joilla on aikaa ajatella ja muotoilla ajatuksistaan kirjoitusta: parhaimmat teokset kohoavat paljon suuremmasta massasta, paljon laajemmasta aineistosta. Enkä näe mitään erityistä syytä, miksi ennen vanhaan olisi oltu syvällisempiä ajattelijoita kuin nyt. Päin vastoin. Kuten Newton näki kauemmas, koska seisoi häntä edeltäneiden jättiläisten harteilla, saavat nykykirjailijat jatkaa siitä, mihin aikaisemmat ovat jääneet.

Eikö meillä olisi hyvät syyt olettaa, että nykyään kirjoitetaan enemmän parempia kirjoja kuin sata vuotta sitten?

Painossa: Mansikkamysteeri

Riikkinen ja Oukka seikkailevat taas! Sarjan kirjat esittelevät erilaisia tieteellisiä käsitteitä seikkailullisessa ja sadunomaisessa muodossa. Aiemmista osista Mahdottoman suuren puun aiheena on matemaattinen äärettömyys, kun taas Kadonneen madon jäljillä käsittelee luonnon monimuotoisuutta.

Lähipäivinä ilmestyvä Mansikkamysteeri käsittelee tieteenfilosofian perusteita: tiedon tuottamista ja sen luotettavuuden arvioimista. Sarjan on kuvittanut Mari Luoma ja kustantanut Gaudeamus. Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijat ovat osallistuneet sisältöjen suunnitteluun.

Niin monet puhuvat samaa. Mitä jos mansikat ovatkin myrkyllisiä? 
Riikkisen kotipesässä kuohuu. Jotkut ovat sairastuneet syötyään mansikoita. Yhdessä ystävänsä Oukan kanssa Riikkinen alkaa selvittää, ovatko huhut herkkumarjojen vaarallisuudesta totta. 

Tietoa etsiessään kaksikko kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita ja villimpiä väitteitä, mutta ketä oikein pitäisi uskoa? Kuka on hurmaava Humpu Uki, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä pelkästään jäkälää? Pystyvätkö tutkijaötökät auttamaan Riikkistä ja Oukkaa, kun nämä pohtivat, kenen perustelut ovat kaikkein vakuuttavimmat? 

Mansikkamysteeri on jännittävä kertomus, joka avaa tieteellisen tutkimuksen ja tiedon luotettavuuden perusasioita. Se kannustaa kriittiseen ajatteluun sekä korostaa yhteistyön merkitystä asioiden tutkimisessa. Teos on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun sarjan kolmas, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6-9-vuotiaille. 

Lukuvuosi 2021

Joistain perinteistä tekee mieli pitää kiinni. Kuten nyt vaikka vuoden tärkeimpien lukukokemusten listaamisesta. Tänä vuonna ennätin lukea 49 kokonaista kirjaa. Muutama jätti vahvan jäljen. Tässä merkittävimmät kronologisessa lukujärjestyksessä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Hienoin romaani, jonka olen muutamaan vuoteen lukenut. Piinaava trilleri psyykkisestä manipuloinnista, tunnelmallinen yhteen solmiutuneiden fantasiakertomusten sykerö. Paitsi mukaansatempaava myös monitahoinen teos. Jotain siitä blogasin melko tuoreeltaankin.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Kauniisti kirjoitettu, melankolinen romaani rakkaudesta, muistamisesta, intohimosta ja kuolemasta. Kieli on kuulasta mutta rakenne haastava. Tarina kulkee Suomen, Pyreneiden ja eteläisen Ranskan maisemissa. Ihmiset sysäävät liikkeelle toisia ihmisiä ja kauan sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat vielä vuosikymmenien kuluttua. Fiktio sekoittuu todellisuuteen niin kirjan maailmassa kuin ilmeisesti kirjan ja ulkopuolisen maailman rajallakin.

Michael Pollan: Halun kasvioppi

Neljä esseetä neljästä kasvista ja siitä, miten ne ovat eläneet ja jalostuneet ihmisen seurassa: omena, tulppaani, hamppu ja peruna. Hauskat ja älykkäät kirjoitukset laittavat miettimään koevoluutiota, sitä, miten me ja muut lajit muokkaamme toisiamme.

Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut

Hulluuden historian (2013) jatko-osa keskittyy hulluuden historiaan Suomessa 1800-luvun lopulta 1900-luvun lopulle. Miten mielisairaanhoito on kehittynyt sadan vuoden kuluessa? Millaisia paikkoja olivat mielisairaalat, millaisia käsitykset hulluudesta ja sen hoidosta? Tapauskertomukset rikastavat muutenkin runsasta kuvaa tärkeästä aiheesta. Tärkeä kirja!

Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio

Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan toinen osa on hienolla tavalla pimahtaneinta kirjallisuutta, mitä olen aikoihin lukenut. Jos Sartre olisikin Inhon aikoihin kirjoittanut varhaisnuorille heppakirjallisuutta, se olisi saattanut näyttää tältä. Uskomaton sekoitus lasten dekkaria, psykoanalyysiä ja ties mitä.

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous

Italialainen kasvineurologian tutkija jättää tällä kertaa filosofoinnit vähemmälle kuin aiemmin suomennetussa Loistavissa kasveissa, ja keskittyy artikkeleissaan kuvaamaan kasvimaailman ihmeitä sellaisina kuin ne ovat. Ratkaisu on hyvä. Kirja onnistuu hämmästyttämään monta kertaa.

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

Maksimalistinen kirjallisuus edustaa usein kirjailijan eräänlaista laiskuutta tai ehkä kyvyttömyyttä: ei osata tehdä valintoja meerkityksellisten je merkityksettömien asioiden välillä. Mitä kannattaa julkaista? Työ jätetään tällöin lukijoiden tehtäväksi.

Tähän syntiin Wallacekin jossain määrin syyllistyy. Hän onnistuu kuitenkin Päättymättömässä riemussaan tarjoilemaan riittävän paljon herkullisia ja kiinnostavia ideoita ja ajatuksenkulkuja, että kirjajötikkä jää plussan puolelle. Teoksen rakenne muistuttaa jossain määrin jatkuvajuonista televisiosarjaa: valmista ei ole varsinaisesti tarkoituskaan tulla.

Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua

Äskettäin kuolleen Bell Hooksin koskettava ja puhutteleva kuvaus tavoista, joilla patriarkaalinen yhteiskunta riistää miehiä. Miehet-vastaan-naiset-asettelun purku. Vahva suositus!

Matthew Walker: Miksi nukumme

Unitutkijan tukeva yhteenveto nukkumisesta; siitä mitä se on, ja mihin sitä tarvitaan. Muutamassa kohdassa johtopäätökset eivät ole täysin vakuuttavia, mutta enimmäkseen kirjan sisältö on painavaa tietoa siitä, miten tärkeää uni meille on, ja millaiset asiat sitä edistävät ja haittaavat. Loppupuolella kirja alkaa mennä melkeinpä pammfletin puolelle. Unenpuute häiritsee oppimiskykyä, fyysistä terveyttä, mielenterveyttä, vie ihmishenkiä liikenteessä ja sairaaloissa… Etukannen blurppi: ”Tämän jälkeen et enää halua tinkiä unestasi!” ei ole liioiteltu. 

Kirjailija messuilla

On taas se aika vuodesta. Kesän auringot on otettu ja syksyn sienet enimmäkseen kerätty. Voi vaikka mennä kirjamessuille kollegoja tapaamaan. Ja ehkä vähän esiintymäänkin.

Hakaniemi-lava torstaina 28.10.

Klo 11:30-12:00 Antiikin aika: Mykistynyt mies ja Jukka Heikkilä.
Jukka Laajarinteen ja Jukka Heikkilän romaaneissa tarkastellaan antiikin aikaa. Laajarinteen Mykistynyt mies -romaanin aiheena on antiikin ajan kaukoitä, filosofi Pyrrhon ja Aleksanteri Suuri.

Haastattelun jälkeen signeeraan Rosebudin osastolla.
Aula & Co:n ohjelma löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Töölö-lava lauantaina 30.10.

Klo 16:00–16:30 Kieli someajan kirjallisuudessa
Miten somessa käytettävä kieli näkyy kirjallisuudessa – miten kirjoittaa nuorille niin, että puhe kuulostaa autenttiselta nyt tai vuoden päästä? Tuleeko kirjallisuuden kielen imitoida todellisuutta? Keskustelemassa Tatu Kokko ja Marisha Rasi-Koskinen, haastattelijana Jukka Laajarinne.

Kirjailijaliiton ohjelma löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Vastaanotolla

Vaikka kirjan kirjoittaminen on yksinäisen sorttista puuhaa, se ei tapahdu eriössä. Lähimmät omaiset ja ystävät saattavat joutua kuuntelemaan tietyn teeman ääneen ajattelua vuosikaupalla. Kustannustoimittaja, tai tietokirjan tapauksessa jopa joukko asiantuntijoita pääsee tekemään ehdotuksiaan. Ja lopulta: kirjaa ei kirjoiteta pöytälaatikkoon. Sen lopullinen päämäärä on kommunikatiivinen. Tavoitteena on teoksen jakaminen maailman kanssa.

Julkaiseminen on usein koko prosessin raskain vaihe. Oma osuus työstä on tehty, mutta jäljelle jää kauhunsekainen odotus: otetaanko työn tulos vastaan? Jos otetaan, niin millä tavoin?

Suomessa julkaistaan valtavat määrät kaiken tasoista kirjallisuutta, jonka olemassaolosta kukaan ei ole koskaan kuullut. Teoksia, joiden arviot eivät mahdu lehtien sivuille. Teoksia, joiden kohtalo on hautautua unohduksen maaperään. Päälle kasaantuu yhä uusien kuolemaan syntyneiden teosten karikekerroksia. Sellaisessa tapauksessa kirjailija voi lohduttautua ajatuksella, että ehkä joku jossain on lukenut kirjan. Usein näin todella on. Ehkä joku on ymmärtänytkin, saanut lukemastaan jotakin suurta. Usein näin todella on! Mieltä jää kuitenkin kaihertamaan kysymys: pystyykö laatu korvaamaan määrän? Harvoin kirjaa on painettu suuria määriä tarkoituksena marginaaliin jääminen.

Joskus teos nähdään. Kritiikki ilmestyy isossa lehdessä, mutta kriitikko on ollut kirjalle väärä, ei ole jaksanut lukea huolella tai ei ehkä ole ymmärtänyt lukemaansa. Itselleni käy lukijana näin alinomaa. Samakin kirja voi avautua ihan eri tavoin, jos sen lukee eri aikaan, eri ikäisenä – tai kokonaan eri ihminen. Tietenkin negatiivisen tai haalean kritiikin syy voi voi olla kirjassakin.

On joka tapauksessa suuri mahdollisuus, että hyväkin teos syystä tai toisesta hukkuu. Tämä vastaanoton satunnaisuus ja epävarmuus lienee yksi kirjailijan työn kuormittavimmista piirteistä ja kyseenalaistaa aika ajoin koko tekemisen mielekkyyden.

Keväällä minulta julkaistiin kaksi kirjaa: Mykistynyt mies, romaani hellenistisen filosofian syntyajoista, sekä Kadonneen madon jäljillä, tarinallinen lasten tietokirja luonnon monimuotoisuudesta. Vastaanotto on ollut positiivinen. Monta vuotta kirjoittamani romaanikin on ymmärretty hyvin ja kehuttu.

Kun näin pääsee käymään, saa olla vähän aikaa tyytyväinen ja hyvillä mielillä. Aikanaan saa sitten taas pelätä seuraavan teoksen puolesta.

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut parhaan romaaninsa, joka tosin esittää olevansa käännös antiikin Kreikasta.” (Vesa Rantama, Helsingin Sanomat

”[…] herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.” (Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti)

”Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” (Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti

”Länsimaisen ajattelun suurmiehiä vilisevä Jukka Laajarinteen ´Mykistynyt mies´ herättää villejä ajatuksia. Romaani on kiinnostava ja vetävä, sujuva ja erikoinen.” (Kalle Keränen, Skeptikko)

”Jos saa urallaan kirjoitettua yhdenkin Mykistyneen miehen kaltaisen teoksen, se riittää.” (Marko Hautala)

”Kuvittaja Mari Luoman täyteläiset värit ja moni-ilmeiset muodot imaisevat lukijan matojen maailmaan, sammalmättäiden, karikkeen ja maaperän kerrosten immersioon. Kuvitus on riittävän realistinen ja lajivalikoima ylenpalttisen runsas.[…] Taitava kirjailija Laajarinne valuttaa lapsiin monimuotoisuuden lumon ja pitää aikuisia pihdeissään merkitysten kerrostumilla.” (Ilta-Kanerva Kankaanrinta, Agricola

”Kokonaisuuden kruunaa Mari Luoman herkullinen kuvitus […] Kirjassa käsitellään monimuotoisuutta monelta kannalta. Aikuinenkin pääsee poimimaan uusia tiedonsiruja. Lapselle sulateltavaa riittää useammaksi kerraksi, vaikka hän olisi ahkerastikin katsonut Avaraa luontoa.” (Minna Yli-Karjanmaa, Savon Sanomat