End of the world as we know it

Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.

Illalla verannan lampun ympärillä räpisteli kaikenlaista siivekästä: vaaksiaisia ja kookkaita perhosia, paljon enemmän ötököitä kuin mitä olen viime vuosina tottunut näkemään. Mieleeni muistuivat tuttavien havainnot vähenneistä kimalaisista ja mehiläisistä, ja hälyttävät tiedeuutiset, joita olen lukenut. Saksassa hyönteisten määrä on luonnonsuojelualueillakin romahtanut, hyönteiskadon seurauksena koko Eurooppaa, Suomeakin, on seurannut pikkulintukantojen romahdus kaikkialla Euroopassa. Kaloja liikakalastetaan, nisäkkäiltä tuhotaan elinalueet… Eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenittäin lajeja kuolee – päivittäin.

Tajusin yllättäen joutuneeni vanhanaikaiseen maailmanloppukertomukseen, tiedättehän ne scifi-romaanit, joissa mies ja nainen vetäytyvät syrjään, luonnon keskelle paratiisillisiin oloihin, ja maailma tuhoutuu ympäriltä. Sillä, aivan, maailma todella tuhoutui. Me emme vain huomanneet sitä. Maailma sellaisena kuin me sen tunsimme.

Katukuvassa sairaanhoito

Mietin tänään mitellapolkujuostessani, että jos nyt sattuisin kompastumaan puunjuureen, kannattaisiko mieluummin kaatua vaurioituneelle vai ehjälle kädelle. Kumpi painaisi vaa’assa enemmän: olemassaolevan vaurion paheneminen vai toisenkin käden rikkoutuminen?

Tästä täysin hypoteettisesta kysymyksestä siirryin työasioihin. Kirjoitan antiikin aikoihin sijoittuvaa historiallista romaania. Sen maailmassa niin lääketiede kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työturvallisuus ovat omaan aikaamme verrattuna varsin alkeellisella tasolla. Tämän täytyy näkyä katukuvassa.

Jos en olisi saanut osakseni mitä hienostuneinta käsikirurgiaa, kun nuoruudessani kaaduin polkupyörällä, vasen käteni olisi jäänyt pysyvästi rujoksi ja ruhjoutuneeksi, tai ehkä se olisi tulehtunut ja jouduttu amputoimaan. Vielä alle sata vuotta sitten minulle olisi käynyt luultavasti juuri niin. Vielä alle sata vuotta sitten ihmisten joukossa on ollut nykyperspektiivistä katsottuna aivan hurjat määrät rampoja, raajansa menettäneitä, sokeita, hampaattomia, kaikin tavoin vammautuneita ihmisiä.

Millä tavoin tämä näkyy historiallisessa fiktiossa? Lukemani kirjallisuuden synnyttämien mielikuvien perusteella sanoisin: ei riittävästi. Oikeastaan mieleeni juolahtaa äkkisiltään vain muutama romaani, jotka avaavat nykyihmiselle menneiden aikojen ruhjotun todellisuuden. Tällaisia ovat esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti sekä Michel Faberin Veripunainen, lumivalkoinen. Paljon useammin kirjoitetaan kirjoja, joissa satojen tai tuhansien vuosien takaiset ihmiset ovat niin sielultaan kuin ruumiiltaankin 2000-luvun asukkaita – hieman vanhanaikaisissa vaatteissa ja museaalisissa kulisseissa tosin.

Otettakoon tämä työmuistiinpanona itselleni. On muisteltava muutaman vuoden takaista Marokon-matkaani ja siellä näkemiäni ihmisiä. Ruhjoutuneisuuden ajat eivät ole kaikkialla historiaa.

Uuden oppimisesta

Uusien taitojen opetteleminen on hienoa hommaa, niin itseisarvoisesti kuin välineellisestikin. Kun jotain juttua ei ensinkään osaa, tuntuu alkeiden oppiminen nopealta, suorastaan riemastuttavalta asiantilan muutokselta: puoli tuntia sitten en osannut ollenkaan, mutta nyt jo osaan! Kaksi erityisen hienoa kokemusta viime vuosien ajalta: pari surffireissua – parasta hommaa ikinä! – ja salsatuntien ottaminen. Välineellinen puoli: erityisesti salsatunneilla en voi olla huomaamatta, miten dementian puhkeaminen lykkääntyy yhä kauemmas – tai ainakin sen paheneminen hidastuu.

Oikeastaan heti ensimmäisestä surffailukokemuksestani lähtien muukin lautailu on alkanut kiinnostaa. Lonkkarin hankkimista ennätin harkita pari vuotta, kunnes lopulta tilasin laudan Tanskasta. Eilen pääsin aloittamaan uuden harrastuksen, joka tarjoaisi oppimisen haasteita, olisi hauska ja vieläpä tukisi lainelautailua. Laudan pohjassa olevat kalankuvatkin johdattelevat ajatuksia lämpimille merille!

Ei, kyseessä ei ole keski-iän kriisi, vaikka se siltä näyttäisikin, vaan luonteva osa jatkumoa elämässäni. Ei toki voi välttyä siltäkään ajatukselta, että sitten kun osaisi homman hyvin ja tyylillä, olisi tosi cool kruisailla pitkin rantabulevardeja, mutta suhteellisuudentajuisena ihmisenä tajuan tietenkin, että se päivä on vielä kaukana – ehkä vasta ensi viikolla.

No, ei muuta kun pihalle ja laudan päälle. Tasaisella pysyn pystyssä, saan potkaistua vähän vauhtia, käännyttyä, pienessä vauhdissa hypättyä kyydistäkin. Kotitalon edessä ei kehtaa kuitenkaan harjoitella näitä perusjuttuja kuin kaksi minuuttia, etteivät naapurit näe. Siispä pyörätielle.

Vaatimattomassakin alamäessä vauhti karkaa nopeasti lapasesta, eikä ensimmäisestä laudan päälle astumisestani ole kulunut varttiakaan, kun olen jo pannuttanut itselleni luunmurtuman. Tehokasta liikuntaa! Vamma tuntuu tosin ihan tavalliselta pikku kolhulta aluksi, niin että jatkan vielä, kunnes kaadun toistamiseen. Mieleen juolahtaa, että niin internet kuin ystäväkin ovat suositelleet kypärän ja muiden suojusten käyttämistä näin aluksi, ja päätän lopettaa tältä erää, kun olen vielä hengissä.

Illan mittaan kolhu alkaa tuntua murtumalta. Kyynärpää rutisee ja poksuu ja turpoaa, ja loppuillasta kädellä ei oikeastaan voi tehdä paljon mitään, ei edes syödä, koska se ei koukistu tarpeeksi.

Värttinäluun päässä on tosiaan murtuma, mutta osat ovat paikoillaan. Jos kaikki menee hyvin, niin levolla selvitään. Mutta silti harmittaa. Tämän kesän kiipeilyt ja melomiset taisivat olla nimittäin tässä. Eniten potuttaa, että vamma johtuu pelkästä tyhmyydestä: niistä suojuksista oli sanottu. Mutta kuten kaverini Jani kommentoi: Kovat jätkät eivät käytä suojuksia. Eivätkä kuuntele neuvoja.

Rakas nettipäiväkirjani

Viime aikoina – jopa vuosina – blogin pitäminen on jäänyt aika niukalle huomiolle. Hahmotan taustalla olevan seuraavanlaisia syitä:

1) Mitä vakavammin olen alkanut suhtautua kirjoittamiseen, sitä vaikeampaa siitä on tullut. Moni aikanaan hyvänä pitämäni konsti on lakannut toimimasta. Palaan näihin ehkä joskus myöhemmin tai sitten en. No, kun siis kaikki kirjoitusenergia menee suurisuuntaisiin, filosofian ja maailmankirjallisuuden mullistaviin hankkeisiin, ei työrupeaman jälkeen jaksa enää istua koneen ääressä. Vaan puhelimen. Mikä taas on huono juttu. Tai sitten sitä lähtee ulos leikkimään, mikä taas on hyvä juttu.

2) Pidättäytyminen. Ajatukseni ovat askarrelleet ennen kaikkea edellä mainittujen suurisuuntaisuuksien parissa, enkä ole halunnut tuhlata niitä pirstaleina nettiin. En halua, että kirjani on koluttu loppuun jo ennen kuin sitä on kirjoitettu. Vielä enemmän ajatukseni ovat olleet kiinni sellaisissa inhimillisissä tragedioissa, joita en katso voivani jakaa tässä. Paljon muu ei olekaan kiinnostanut. En ole pitkään aikaan jaksanut provosoitua edes politiikasta.

3) Olen ehkä tulossa vanhaksi. Kokenut jonkinlaisen introvertin käänteen. Ihmiset noin enimmäkseen tuntuvat enemmän väsyttäviltä kuin jännittäviltä. Ystäviä lukuunottamatta, tietenkin. Joten miksi minunkaan pitäisi olla internetissä läsnä koko ajan. Facebookissakaan en enää jaksa keskustella; jaan vain jonkun valokuvan joskus. Facebook on myös muuttunut aiempaa ikävämmäksi, kun yhtiö on muuttanut algoritmeja, jotka määrittävät silmilleni tulevaa syötettä. Söpöt eläinvideot ovat vähentyneet – ja juuri ne ovat olleet alustan tärkeintä antia! Antakaa minulle päivittäiset pomppivat ja toisten lajien edustajia ruokkivat eläinlapseni!

Muistan kuitenkin ajat, jolloin päivittäinen bloggaaminen tuntui antoisalta. Silloin, kun en ottanut kaikkea kirjoittamista niin vakavasti. Olisiko siihen palaaminen? Ainakin elämäntilanne tuntuu nyt siinä määrin tasaisemmalta, että energiaa saattaisi taas olla tännekin jaettavaksi. Mutta miksi? Ja onko minulla sittenkään mitään yleisesti kiinnostavaa sanottavaa, paitsi tietenkin se, mikä menee kirjojen kansiin?

Luetun kommunikoinnista

houreuni

Eräs teos, joka olisi jäänyt kovin hämäräksi, jos olisin lukenut vain itselleni

Arvioin kirjoja Tähtivaeltajaan. Kirjasta kirjoittaminen on usein osoittautunut erityisen hedelmälliseksi lukuprosessin vaiheeksi, joka jäisi liian helposti tekemättä ilman etukäteen sitoutumista.

Kun joutuu arvioimaan ja analysoimaan teosta julkisesti, on – mikäli lainkaan piittaa maineestaan ja kunniastaan – mietittävä tarkkaan mitä sanoo. Ei voi jättäytyä pelkän fiiliksen varaan tai kaikkein keveimmälle pintatasolle. Ei voi sanoa: ”Käsittämätön”, jos ei ole tosissan edes yrittänyt ymmärtää, eikä voi sanoa: ”Huono”, jos ei ole ensin löytänyt sitä, minkä vuoksi joku on pitänyt teosta kirjoittamisen ja joku toinen julkaisemisen arvoisena.

Vasta kun on hahmottanut, mikä on kirjan juttu, sen voi arvioida jotenkin säädyllisesti. Moni teos olisi jäänyt ymmärtämättä, jos en arvioijana olisi ollut pakotettu hoitamaan lukemista loppuun asti, toisin sanoen analysoimaan lukemaani. En voi sanoa, mitä arvoa kritiikeilläni on ollut lukijoilleni, mutta itselleni ne ovat olleet arvokkaita, teoksia avaavia tekstejä.

Itsensäpaljastajan kulunut vuosi

Vuodenvaihde onperinteinen ajankohta tehdä kaikenlaisia tilinpäätöksiä, kirjoittaa listoja ja tilastoja. Miltä näyttikään kulunut vuosi?

1. Lukeminen

Luin vuoden kuluessa 64 kirjaa, joista 42 fiktiota ja runoutta, 21 ei-fiktiota, ja yksi kirja on nyt hukkunut tässä kuviossa johonkin, mutta en kyllä jaksa etsiä virhettä. Miesten kirjoittamia joukosta on 36, naisten kirjoittamia 25. Loput sekakoosteisia.

Parhaimmiksi esitän seuraavia:

Marianna Kurtto: Tristania.

Laura Gustafsson: Pohja. Kirjallisia tyylikeinoja monipuolisesti käyttävää, itsesäälimättömän räväkällä kielellä kirjoitettua autofiktiota. Jos olisin lukenut tämän kirjan ennen kuin kirjoitin uusimmassa Särössä julkaistun esseeni, olisi esseestä saattanut tulla toisen näköinen.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 6. Osien 2-5 kuluessa yhä turhemmaksi muuttunut Taisteluni-sarja saa hienon, metafiktiivisen päätöksen, joka tekee tavallaan edellisistäkin osista jotenkin hyviä.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Kirjaa lukiessani kerroin Facebookissa seuraavaa: ”Kun luen fiktiota, en juuri koskaan kiinnostu sen henkilöistä henkilöinä. Hehän ovat silkkaa mielikuvituksen tuotetta. Sen sijaan olen kiinnostunut heistä kerronnallisina ratkaisuina ja siitä, miten ja millaisiksi heidät on kirjoitettu, ja millaista ihmiskäsitystä he kenties ilmentävät ja niin edelleen. Mutta en ole kiinnostunut heistä henkilöinä. He eivät elä vaan ovat konstruktioita. Joskus, äärimmäisen harvoin, ehkä muutaman vuoden välein tapahtuu kuitenkin jotain muuta. Fiktiivinen hahmo alkaakin elää, ja huomaan kiinnostuvani hänestä henkilönä, melkein kuin hän olisi oikea ihminen. En oikein osaa analysoida, mikä tähän johtaa. Ihme ja sanojen taikaa. Tämä nyt tuli mieleeni Pauliina Vanhatalon Pitkää valotusaikaa lukiessani.”

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva.

E.T.A. Hoffmann: Yökappaleita. Goottilaisen romantiikan klassikoita. Elämää suurempia tunteita, mesmerismiä, rakkauden riivauksia ja romahtaneita linnoja. Sitä itseään, siis. Hieman epätasainen kokoelma, mutta muutama kertomus onnistui koskettamaan aika vahvasti.

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Kieron mustalla huumorilla maalattuja raadollisuuden avauksia.

Hannah Arendt: Adolf Eichmann Jerusalemissa. Eichmannin oikeudenkäynnistä kertova reportaasi on monin paikoin ällistyttävää luettavaa. Se ei esittele ainoastaan vähälahjaista sotarikollista, vaan nostaa esille kaikenlaisia itsepetoksia, joiden varassa niin natsit kuin juutalaisetkin elivät niin sodan aikana kuin vielä sen jälkeenkin. Absurdit yksityiskohdat saavat pyörittelemään päätä.

Roland Barthes: Rakastuneen kielellä. Fragmentaarinen teos rakastumisen kauhuista. Monia oikein osuvia havaintoja.

Daphne du Maurier: Serkkuni Raakel. Tämän luin jo vuonna -16, mutta koska olin jo silloin julkaissut edellisen listani, laitetaan tämä nyt tähän vielä.

Tähän loppuu blogaukseni yleishyödyllinen osuus. Alkaa minäminä-orientoitunut navankaivelu.

2. Terveys ja elämäntavat

Vaikken ketään muuta kiinnostakaan, laitetaan tähän nyt tämmöisiäkin, koska nykyään kaikki kuuluu laittaa someen. Suolta minulta ei ole kuitenkaan tähystetty, joten jääköön tämä uudenvuodenkooste ilman kuvitusta.

Puhelimeni mukaan olen kävellyt päivittäin keskimäärin 6,8 km ja noussut 26 kerrosta. Aktiivirannekkeella saisin varmaan isompia lukemia, koska se olisi aina mukana, mutta riittäköön tämä tarkkuus. Se, että puhelin kuitenkin mittää näitä asioita, on ollut merkittävä aktivoija elämässäni. Siitä lähtien, kun muutama vuosi sitten huomasin ominaisuuden, en ole esimerkiksi käyttänyt hissiä oikeastaan koskaan. On kiva saada aiempaa parempia tuloksia.

Vastaavista motivointisyistä asensin kännykkääni juopottelunseurantaohjelman nimeltä OttoMitta. Erään käyttöjärjestelmäpäivityksen yhteydessä ohjelma lakkasi toimimasta täydellisesti ja käytöstä tuli vähän aiempaa vaivalloisempaa, mutta hyvä ohjelma se on kuitenkin. Suosittelen. Alkoholia on vuoden mittaan kulunut 566 annosta eli runsaat puolitoista annosta päivässä. Se on vähemmän kuin keskivertosuomalaisella ja selvästi vähemmän kuin vuonna 2016, mutta tavoittelen ensi vuodeksi taas pienempää lukemaa.

Kiipeilykertoja kertyi 109 kpl, joista suurin osa sisällä, koska se on ajankäytöllisesti tehokkainta. Muita liikuntasuorituksia näytän kirjanneeni 146; nämä koostuvat enimmäkseen melonnasta, murtsikasta, juoksulenkeistä, salsatunneista ynnä selkää avaavasta sauvakävelystä eli dementiahiihdosta.

Ai niin. Pari kuukautta sitten asensin puhelimeeni ohjelman, joka mittaa kännykkässä viettämääni aikaa. Huh huh. 3-4 tuntia menee helposti päivässä, eikä yksi ohjelma lisää ole auttanut asiaa paljonkaan.

 

Surujen saari

Marianna Kurtto: Tristania

Tristan da Cunha on eteläisestä Atlantin valtamerestä kohoava tulivuori, maailman syrjäisin asuttu saari. Vuonna 1961, aikana johon Marianna Kurton romaani sijoittuu, saarella asui 264 asukasta, jotka kaikki jouduttiin evakuoimaan tulivuoren purkautuessa. Tristania kertoo tiiviistä, eristyneestä ihmisyhteisöstä, jonka jokainen yksilö tuntee pienen maailmansa kaikki muut asukkaat henkilökohtaisesti. Saarelta muutetaan pois tai sinne tullaan aniharvoin.

Kirjaa voi helposti lähestyä hyvänä ns. lukuromaanina: Siinä on selkeä juoni, kiinnostava elävä miljöö, uskottavaa ihmiskuvausta ja henkilöitä, joihin on helppo eläytyä. Tähän teoksen ansiot eivät kuitenkaan jää. Kurton tausta runoilijana tai kenties vain taito ja vahva esteettinen näkemys tekevät Tristaniasta jotakin erityisempää.

Ensinnäkin kieli. Kurton lauseet on kuin hieno sää: kuulaita ja kauniita. Rytmi on hyvä. Kieli ei pönötä tukkeena maailman edessä vaan lainehtii vaivattomasti eteenpäin. Sitä on helppo lukea. Samalla se on kuitenkin luovaa ja oivaltavaa, osuu hyvin valituilla sanoilla tarkasti oikeisiin kohtiin. Helppolukuisuudestaan huolimatta Tristanian kieli kiertää latteudet kaukaa.

Toiseksi kompositio. Kun rakenne on yhtä tematiikan kanssa, tunnen lukijana kiitollisuutta.

Tristania on kertomus etäisyydestä. Kaukaisella saarella ollaan lähekkäin, ihmisten kohtalot ovat tiukassa yhteydessä toisiinsa. Yksikään ihminen ei ole saari, kuten John Donne aikoinaan kirjoitti. Paitsi että Tristaniassa jokainen on saari. Kaikilla on salaisuutensa. Kaikkein lähimmätkin ihmiset peittelevät toisiltaan menetyksiään, pilaantuneita unelmiaan ja pahoja tekojaan, surevat salaa ja pitävät kaikessa hiljaisuudessa etäisyyttä, koska eivät muuta osaa. Joskus kuoren alla mylläävät voimat ovat liikaa, ja silloin, niin, joskus saaret myös räjähtelevät.

Lukekaa!