Kirottu luoto

Saatteeksi.

Parahin Läns’-Wäylän päätoimittaja,

Toivon mitä hartaimmin, että tutustutte oheiseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on tarkka selonteko Louekarin-retkikuntaamme 24. heinäkuuta kohdanneesta hävityksestä. Lisäkseni ainoastaan yksi miehistön jäsen, lääkintähenkilökuntaan kuuluva Anna-Maija Lehtonen, selviytyi tuhosta hengissä. Käsitykseni on, että tämä kertomus on mitä pikimmiten saatettava yleisön tietoon, jotta vastaavilta menetyksiltä jatkossa säästyttäisiin.

Arvostavasti Teidän, Jukka Laajarinne

 

* * *

 

Retkikuntamme lähti liikkeelle Esbon Kaitvikenin Hyljelahdesta, joka on nimetty menneinä aikoina alueella harjoitetun hylkeenpyynnin mukaan. Sivistys on tosin jo kauan sitten saapunut seudulle, ja kalastajien verkkoja tuhoavat hylkeet on saatu seudulta lähes kokonaan hävitettyä, sekä niitten metsästäjät on ohjattu toisiin töihin. Hylkeenpyyntiin liittyy sekin, että paikalla sijaitsee erityinen meriseikkailijoiden klubi, jossa minulla on kunnia olla jäsenenä.

Tämän yhdistyksen jäsenet liikkuvat vesillä hivenen intiaanein kanootteja muistuttavilla venosilla, jollaisilla Grönlannin alkuasukkaat kulkevat hylkeitä metsästäessään. Näistä venosista käytetään eskimokielistä nimitystä qajaq. Tavallisesti ne valmistetaan hylkeennahasta, mutta, koska nuo eläimet ovat seudulta lähes hävitettyjä, kerhon – Esbon Eskimot, kuten me leikkisästi kutsumme klubimme täysvaltaisia jäseniä – venosiin on alettu soveltaa korvaavia materiaaleja kuten plastiikkia.

Pahaa-aavistamatta etenimme kohti Louekaria.

Tutkimusmatkamme päämääränä oli syvällä Helsingen hallintoalueella sijaitseva, virkistysalueeksi määrätty Louekarin saari. Päivä oli mitä erinomaisin quajaqilla melomiseen. Lähtiessämme vallitsi vain 2 beaufortin heikko etelätuuli, ja matka sujui enimmäkseen joutuisasti ja suunnitelmien mukaisesti.

Aivan vaaratonta quajaqeilla matkustaminen ei kuitenkaan ole. Aurinko paahtoi taivaalta kirkkaana ja kuumana, mistä syystä olimme jatkuvassa vaarassa sairastua lämpöhalvaantumiseen tai nahan palamiseen. Suurempi uhka piili kuitenkin meressä, joka muuttui matkan edetessä sameaksi, syanidin väriseksi ja kuvottavan hajuiseksi. Siitä ymmärsimme, miten kauas itään olimme kotisatamastamme tulleet. Olimme saapuneet Helsingen pilaantuneille aluevesille. Kyseessä mikroskooppisen pienten mutta runsaslukuisten Schizophyceae-eliöiden aiheuttama merenmyrkytys. Jos joku onneton ihminen joutuu veden varaan Schizophyceae-kukinnan aikaan, johtaa se ensin ihottumaan, päänsrkyyn ja kuumeeseen, sitten halvaantumiseen, maksan turpoamisen aiheuttamaan shokkiin ja lopulta kuolemaan.

Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.

 

Vain noin puolen meripeninkulman päässä Louekarista kulki suurten matkustaja-alusten väylä. Muistutin kumppaneitani tuollaisten laivojen Koirasaaren rantaan aiheuttamasta merenkäynnistä, ja nostimme quajaqimme kauas vesirajasta.

Esbolaisina olemme tottuneet hyvin hoidettuihin ulkoilusaariin. Matkustavaisten hengenpitimiksi on rakennettu pysyviä tulisijoja, katoksia, ja tietysti myös eriöitä, jotta tietyt ruumiintoiminnot voidaan suorittaa siveellisyyden tärkeimpiä vaatimuksia loukkaamatta. Eräillä Esbolaisilla saarilla toimii myös terveyskahviloita, joiden viihtyisissä tiloissa herrasmiehet voivat ginin ja tonic-veden sekoituksella torjua malariaa.

Jotta voisitte ymmärtää paremmin Louekarilla kohtaamiamme varsin toisenlaisia olosuhteita, on ehkä sanottava sananen Helsingen väestöstä.

Helsingen hallintokaupunki, Helsingefors, perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550. Paikalle pakkosiirrettiin muiden rannikkokaupunkien vastahakoista porvaristoa. Tämä väestö on sittemmin rappiollisesti sekoittunut paikalla entuudestaan asustaneiden itäisten rotujen kuten hämäläisten kanssa. Veren huononeminen näkyy helsingeläisille tyypillisenä laiskuutena, hitaana järjenjuoksuna sekä monina synnynnäisiä epämuodostumina.

Älköön kukaan kuitenkaan syyttäkö minua siitä, että ennakkoluulojen perusteella tuomitsisin ketään pelkästään kotipaikkansa perusteella. Myös Helsingessä saattaa varttua aivan kelpoa väkeä. Esimerkkinä mainittakoon, että myös arvoisan prof. Abraham van Helsingin sukujuuret juontavat Helsingeen, olkoonkin, että hänen isovanhempansa joutuivat aikoinaan pakenemaan sieltä Hollantiin.

Mainitsemani rappiolliset luonteenpiirteet lienevät joka tapauksessa syynä Louekarin hoitamattomaan, jopa luotaantyöntävään yleisilmeeseen. Kuin vastakohtana esbolaisten saarten vehreille puistoille ei tälle helsingeläis-luodolle ole istutettu ensimmäistäkään puuta, vaan kallioinen maaperä on piittaamattomasti jätetty luonnon valtaan. Kivenkoloissa ja syvänteissä kasvaa ainoastaan mitä lie takkuista ja piikikästä ruohoa, eikä villinä rehottava ruohosipuli yksipuolisuudessaan ole mitenkään verrattavissa monipuolisesti viljeltyyn hyötypuutarhan tai ryytimaan antimiin.

Kasvillisuuden puutteita silmiinpistävämpi piirre on Louekarin siisteyden laiminlyönti. Linnunjätökset peittävät luotoa lähes kauttaaltaan, eikä meidän maihin noustuamme ollut helppo löytää miellyttävää istumapaikkaa. Kävipä mielessäni, että mikäli saari olisi jonkin helsingeläisiä valistuneemman kansan hallinnassa, olisi sen guano-varannot varmasti hyödynnetty kehitystä edistämään: ruudin valmistukseen tai talonpoikien peltojen parannukseksi.

Kuljeskelimme siis saarella, kasvot inhosta vääristyneinä, ja etsimme paikkaa, johon voisimme asettua nauttimaan ansaittua lepohetkeä. Kiersimme vihreän liman peittämän, löyhkäävän lammensilmän kaukaa, ja tulimme puisen, hajoamaisillaan olevan ristin juurelle. Tuulten ja tyrskyjen runteleman ristin poikkipuu lenkotti miltei irrallaan.

Ristin alkuperästä kiertää verkkokalastajien suussa monenlaisia tarinoita. Huhutaan, että se on pystytetty saksalaisten lentäjien muistomerkiksi, jotka olivat sotien aikaan pudonneet kuolemaansa Louekarin lähettyvillä. Heidän lentokoneensa sanotaan makaavan edelleen meren pohjassa. Toiset taas sanovat, että kuolleet olivat laivaston merimiehiä. Sellaiseenkin väittämään olen törmännyt, että Kyseessä olivat meidän kaltaisemme melojat, jotka myrsky oli upottanut Louekarin läheisyydessä. Kuuleman mukaan ristin koristuksena on aiemmin ollut messinkilaatta, laatassa pahuuden valtojen symboli: haka-risti. Arvometallista tehdyn kilven ovat rantarosvot kumminkin vieneet, joten emme päässeet näkemään sitä omin silminemme.

Yllämme kaarteli kaksi suurta, mustaa korppia, kuin kuoleman varjoja, joita lokit vihoissansa pyrkivät ajamaan pois saareltansa. Nämä synkät linnut olivat omiaan vahvistamaan muutoinkin kovin matalaa tunnelmaamme.

Lopulta löysi Anna-Maija lepopaikaksemme kalliopaaden, joka oli miltei yhtä puhdas kuin meren huuhtomat rantakivet. Ihmettelimme mielessämme alustan siisteyttä. Miksi linnut eivät olleet siinä viettäneet aikaansa? Pelkäsivätkö nuo kirkuvat luontokappaleet jotakin, mitä me emme tienneet?

– Kenties merestä aika ajoin nousee jokin, mikä pyyhkii kallion puhtaaksi, ehdotin, mutta naurahdimme ajatukselle heti perään. Istumapaikkamme sijaitsi semminkin kahden ja puolen jaardin korkeudella merenpinnasta. Niin korkealle eivät matkustajalaivojen nostattamat mainingit varmaankaan yltäisi.

Italialais-tyyppinen kahvinkeitin on tarpeellinen varuste vaativissa olosuhteissa tahi tuntemattomilla seuduilla liikuttaessa.

Keitin rantakivellä kahvin. Tyrskyt löivät siihen lähelle, ja keittopaikkani oli vain yhden jaardin korkeudessa. Siihen asti erityisen isot aallot saattaisivat iskeäkin, joten heti juoman valmistuttua keräsin tavarani ja palasin ylemmäs kalliolle. Laskin kahvikupin maahan ja kaivoin pakkauksestani mustikkatäytteisen Wieniläis-leivän. Haukkasin siitä palan ja olin jo aikeissa siemaista seuraavaksi kahvia, kun kauhunhuudot aikoivat kuulua ympäriltäni.

Nostin katseeni, ja näin meren kurottautuvan leiriämme kohti. Hyppäsin jaloilleni. Järkytyksekseni jouduin todistamaan, miten vaahdot tarttuivat keveään kahvikuppiini. Kumarruin pelastamaan mukin käsiini, mutta liian myöhään. Juomani oli jo Schizophyceaen saastuttamaa! Lyhyen hetken kuvittelin kuohujen jo vetäytyvän, mutta päin vastoin, ne pyörteilivät yhä korkeammalle! Hyöky viskoi valokuvausvälineeni ympäriinsä miten sattui, huolettoman avoimet pakkaukseni pyörivät virtauksissa, muonitustarpeeni ja kahvinkeittimeni huuhtoutuivat sinne tänne.

Pelastelin tavaroitani miten parhaaksi kykenin: nostin kamerani suolavesilammikosta, objektiivin toisesta, ja nyt Anna-Maija jo juoksi saaren yli quajaqejamme pelastamaan.

Kohta meri taas rauhoittui. Tunnelmani oli ankea, olivathan valokuvaustarvikkeeni tuhoutuneet (pari valotettua levyä säästyi sentään), ja mikä pahempaa, kahvini oli pilalla.

Koska saarella ei ollut turvallista paikkaa auringolta suojassa, ja koska oli ilmeistä, että meri oli hyökännyt nimenomaisesti meidän kimppuumme – missään muualla hyöky ei ollut noussut juuri yhtä jaardia korkeammalle – emme viihtyneet luodolla kovin kauan.

Lähtöä valmistellessamme kiinnitti huomioni omituinen ääni. Aivan kuin jonkin laitteen säksätystä. Onnistuin paikantamaan sirkutuksen lähteen. Se kuului valokuvauslaitteestani. Laite oli kuitenkin asianmukaisesti sammutettu, joten en pysty löytämään tälle omituiselle ilmiölle luonnonmukaista selitystä.

Viidakkojen ja autiomaitten sivistymättömät villit uskovat, että valokuvauslaite vangitsee, ei ainoastaan valonsäteitä vaan myös kuvattavan ihmisen sielun. Olen aiemmin naureskellut moiselle taikauskolle, mutta en voi olla ajattelematta, että ehkä jotakin tällaista oli nyt tapahtunut. Mitä, jos kamerani sisään oli kuvatessani asettunut jonkinlainen aave? Hukkuneen sotilaan sielu tai jokin muu syvyyksissä vaaniva synkkä, vetinen henki…

Kammottava meteli vaikeni vasta, kun irrotin instrumentista virtalähteen.

Kahvin puutteessa muodostui paluumatkasta inhimillisen sietokyvyn rajoille vievä koettelemus. En muista siitä paljonkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin hikoillut, puhunut levottomia ja  menettänyt tajuntani useaan otteeseen. Mantereelle päästyämme minut vietiin meriseikkailijain kerhon tukikohdan lähettyvillä sijaitsevaan Cafe Gabrielaan, jossa terveydentilani oli saatiin jälleen vakautettua.

Kahvilasta muistan seuraavaa: olin juuri syönyt kanelipuustini ja juonut elvyttävän kahvini, kun lautanen, pahvimuki sekä lautasliinat yllättäen kuin näkymättömän räyhähengen paiskomina lennähtivät maahan. Pelkään, että Louekari ei jätä meitä rauhaan. Toimme sieltä mukanamme jotakin. Jotakin, mitä ei pitäisi.

Välttäkää, välttäkää sitä kirottua saarta!

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Kannen kuva: Seppo Polameri

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta –  johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

 

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

 

* * *

 

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Hurmeen maku: Toisten silmin

 

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Meri, meri

Julkkisohjaaja Charles Arrowby ostaa talon pikkukylän laitamilta meren rannasta ja jättää Lontoon teatteripiirit. Taroituksenaan hänellä on asettua eläkkeelle, rauhoittua ja ottaa etäisyyttä erinäisiin ihmissuhdesotkuihin. Muutamakin romanssi on jäänyt vähän avoimeksi, ja niitä voi yksinäisyydessä mietiskellä samalla kun kirjoittaa muistelmiaan tai päiväkirjaansa, tai kehkeytyisiköhän siitä omaelämäkerrallinen romaani. Ehkä hiljaisuudessa voi kasvaa ihmisenäkin.

Charles ui kesäisen valtameren aalloissa mielellään. Mahtavassa, voimakkaassa elementissä on virkistävää käydä uimassa, vaikka kuiville nouseminen onkin kallioisessa jyrkässä rannassa vaikeaa, eivätkä mainingit tahdo päästää otteestaan. Niin kuin eivät päästä rakkaudetkaan. Ja jossakin siellä suolaveden syvyyksissä elää hirviöitä.

Iris Murdochin romaani The Sea, The Sea käynnistyy realistisen oloisena joskin ironisena kertomuksena Charlesin romanttisesta ajattelusta ja omaelämäkerrallisesta kaunistelusta. Kun ilmenee, että samassa rannikkokylässä sattuukin asumaan eräs Hartley, Charlesin nuoruudenrakastettu, hänen vuosikymmeniä sydämessään vaalimansa, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkautensa – vieläpä onnettomassa avioliitossa, josta tämä on ehdottomasti pelastettava takaisin alkuperäisen ja oikean rakastajansa kainaloon! – ja kun Lontoon-draamatkin tunkeutuvat kutsumatta vierailulle, kääntyy tyylilaji absurdiksi teatteriksi.

Prosperomaisesti lähimmäisiään hallitseva Shakespeare-ohjaaja välineellistää lähipiirinsä ihmiset oman unelmansa ja rakkaustarinansa näyttelijöiksi ja työkaluiksi. Mutta kuka on sitä, mitä esittää olevansa? Eivät ainakaan näyttelijät! JKaikkein eniten sumuttaa tarinansa minäkertoja, etenkin itseään. Tässä romaanissa kaikki on teatraalista ja dramaattista. Juonenkulkua sen enempää paljastamatta on todettava, että Murdoch on onnistunut kirjoittamaan kirjan sivuille mitä viihdyttävimmän ja samalla epäuskottavuudessaan mielipuolisimman sosiaalisen asetelman – asetelman, jollaisen voi helposti kuvitella näkevänsä näyttämöllä, mutta jollainen on romaanin sivuilla jokseenkin ällistyttävä. Olen näkevinäni monet teoksen kerrontaratkaisuista ei ainoastaan ironisina vaan suorastaan parodisina.

Murdoch rakentelee jännitteitä alleviivaillen, lukijalle silmää vinkkaillen. Tiedättehän: jos kertomuksen alkusivuilla esitellään ”pistooli”, etenkin jos se esitellään erityisen suurin elkein, voi olla varma, että sitä käytetään myöhemmin. Lukijan jännitettäväksi jää, millaisissa olosuhteissa ja miksi pistooli laukaistaan. Päähenkilön häikäilemätön, pimeä käytös saa paikoin suorastaan haukkomaan henkeä. Ei! Ei! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!

Romaanin loppupuolen yliluonnolliset elementit ovat myös mitä nautinnollisinta luettavaa – etenkin ne, jotka kertojalta itseltään menevät ohi.

Murdochin tunne-elämää, päätöksentekoa ja motivaatioita valottavat tarkat oivallukset kruunaavat kokonaisuuden: The Sea, The Sea on yksi viime aikojen piristävimmistä lukukokemuksistani. Ensimmäinen kosketukseni Iris Murdochin tuotantoon teki ison vaikutuksen. Lisää tällaista!

Toisten lukukokemuksia:

Luettua elämää
PS Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat

Oudon poetiikka

Jouduin taannoin erästä esiintymistä varten miettimään poetiikkani lähtökohtia ja henkilökohtaista kirjallista juonenkaartani. Aloitin lapsuudestani, niistä väristyksistä, siitä ihmetyksestä, joita tähtitaivaan katseleminen tuotti. Maailmankaikkeuden lumo! Oli kirjoja, jotka tuottivat hieman samansuuntaisia tuntemuksia: tieteisfiktio. Scifin ohella moni muukin eksoottisiin ympäristöihin sijoittuva seikkailukertomus antoi samanlaisia jännityksen ja uuden löytämisen kokemuksia. Jostakin kaukaa – tutkimusmatkalta – voi löytyä jotakin todella kummallista.

Kaavaksi redusoituna:

eksploraatio -> sense of wonder

Tämä on lapsen kokemus maailmasta noin ylipäätään. Lapsuus ja nuoruus ovat horisontin laajentamisen, maailman ihmeiden paljastumisen aikaa.

Mitä enemmän käytännölliset huolet valtaavat mieltä, sitä vähemmän ihmisellä lienee tarmoa ja aikaa tutkiskella ja etsiä uutta. Lisäksi, kun maailmassa on kovin paljon tuttua, vierauden kokeminen saattaa muuttua yhtä työläämmäksi. Ehkä joistakin tällaisista syistä ihmeen tuntu muuttuu iän myötä yhä harvinaisemmaksi kokemukseksi. Moneen kertaan nähdyt helpot konstit eivät enää hämmästytä. Perinteisin genrekirjallisuus, joka oli aiemmin viihdyttänyt ja innostanut, ei enää kyennyt tarjoamaan 25-vuotiaalle minulle sitä, minkä vuoksi olin sen pariin alkujani päätynyt.

Sense of wonder oli muuttunut minulle – yllättäen erityisesti scifin puitteissa – harvinaiseksi kokemukseksi. Sen sijaan sain parhaat väristykset jossakin muualla: siellä, missä taustatyöt oli tehty kunnolla, ja missä todellisuuden ja kuvitelman rajaa hämärrettiin. Umberto Econ Foucaultin heiluri on tässä suhteessa ollut yksi suurimmista esikuvistani. Myös puhdas tietokirjallisuus on onnistunut hämmästyttämään. Oikea biologia on ollut paljon kiehtovampaa kuin Gigerin Alien, ja Nikola Teslan todelliset projektit ovat ällistyttäneet aivan toisella tasolla kuin hänen innoittamiensa steampunk-kirjailijoiden sepitteet.

Ihmeen tuntu nousee minulle edelleen ennen kaikkea maailman outouden paljastumisesta, ei niinkään mielikuvituksellisten elementtien lisäämisestä maailman päälle. ”Tällaista on todella olemassa!” ”Ihmiset todella toimivat näin!” ”Jotkut todella ajattelevat näin!”

Kirjoittaessani teen järkyttävät määrät taustatyötä, jotta löytäisin sen, mikä on ihmeellistä. Nähdäkseni sen, mikä maailmassa ja ihmisissä on hämmästyttävää, vinksahtanutta. Pitääkseni kiinni lumouksesta.

Kaavaksi redusoituna:

taustatutkimus -> lumouksen palauttaminen maailmaan

Kun vertaan kaavoja toisiinsa, huomaan, että mikään olennainen ei oikeastaan ole muuttunut.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!