Aleksanterin ylistysruno

Kirjoittaessani romaania Pyrrhonin elämästä en ihmeemmin ajatellut tarinani kytkentöjä nykyaikaan. Kyseessä on ennen kaikkea historiallinen romaani, jonka filosofiset teemat ovat ikuisia. Vasta nyt, kirjan ollessa jo taittovaiheessa, olen todella ymmärtänyt, miten ajankohtainen romaanista tuli.

Pyrrhon, yksi varhaisimmista skeptikoista, matkusti Aleksanteri Suuren armeijan mukana Intiaan ja opiskeli matkallaan sekä persialaisten maagien että intialaisten askeettien ohjaamana. Näin ainakin kerrotaan. Muuta hänen osallisuudestaan sotaretkeen ei historian kirjoituksissa sanotakaan. Yksi juonen rakentamisen kannalta olennainen kysymys olikin: mitä ihmettä päähenkilöni, keskinkertaiseksi taidemaalariksi mainittu mies, puuhasi Aleksanterin sotajoukoissa? Visainen pulma mietitytti minua viikkojen ajan.

Ratkaisun avain löytyi maininnoista, joiden mukaan Pyrrhon oli saanut mittavan rahapalkinnon Aleksanterille kirjoittamastaan ylistysrunosta. Se johti ajatukseni varsin luontevasti propagandistin tehtäviin. Mitä, jos ylistysrunojen laatimisesta muodostuikin Pyrrhonin varsinainen tehtävä?

Propaganda – vaikkei sanaa vielä tunnettukaan – oli yksi Aleksanteri Suuren keskeisistä aseista hänen maailmanvalloitusretkillään. Hän turvautui salaliittoteorioihin, uskontoon, ennusmerkkeihin ja historian uudelleentulkintoihin sekä kyllästi oman persoonansa myyttisellä aineksella saadakseen omat joukkonsa seuraamaan itseään ja vihollisen vapisemaan.

”Ilias ja Odysseus ovat aseitani”, Aleksanterin kerrotaan sanoneen. Tästä esimerkkinä mainittakoon, miten vallitsevaksi noussut Granikosjoen taistelun kuvaus sisältää monia rinnastuksia Troijan sotaan: uhkarohkea hyökkäys yhtaikaa vuolasta virtaa ja vihollista vastaan, vihollispäälliköiden kohtaaminen ja haavoittuminen… Tarina pönkitti Aleksanterin mainetta uutena hurjapäisenä  Akhilleuksena, mutta rinnalle jäi kuitenkin elämään toisenlainen, hieman tolkullisempikin taistelukuvaus.

Sotaretken edetessä hovissa alkoi tulla yhä tuulisempaa. Epäsuosioon joutuneet päälliköt saattoivat saada kuolemantuomioita perusteettomien salaliittoteorioiden perusteella, ja loppua kohden tyranniksi luisunut kuningas eli jo itsekin varsin vainoharhaisessa todellisuudessa.

Propagandistin toimi sopi Pyrrhonin filosofian perustukseksi mitä mainioimmin. Sillä kukapa olisi kaikkein epäileväisin, kuka kiistäisi kernaimmin kaiken tiedon, ellei se, joka on itse suurin valehtelija?

Mykistynyt mies ilmestyy 1.3. Aula & Co:n kustantamana. 

Hyvää lukuvuotta 2021!

Rakas lukupäiväkirjani,

Seuraa perinteinen vuosikatsaus.

Olen jo vuosikymmenet lukenut suunnilleen kirjan viikossa. Asiassa ei tullut tänäkään vuonna yllätyksiä. Luin vuoden 2020 aikana 54 kirjaa kannesta kanteen. Näistä suunnilleen 18on tietoa, 36 kaunoa – raja on hämärä. Kun en ole erityisesti muistanut skarpata, naisten osuus lukemistani kirjailijoista on päässyt romahtamaan: vain noin 13 kirjaa 54;stä on naisten kirjoittamia (tässäkin asiassa raja on hämärä; muutama lukemani kirja on monen kirjoittajan artikkelikokoelma). Kotimaisia 20, ulkomaisia 34.

Joitakin vuoden parhaista lukukokemuksista pitää kehua.

Herman Melville: Moby Dick

Matias Riikonen: Kiertorata
Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n kymmenennen fuugan rakennetta seuraileva kertomus kahdesta junasiivoojasta onnistuu sanomaan jotain aivan oleellista ihmisestä ja yhteiskunnasta. Kokeellisesta muodostaan huolimatta kerronta etenee vaivattomasti mutta hengästyttävällä tavalla, ehdottomasti yksi vuoden kaikkein mieleenpainuvimmista teoksista.

Kathy Davis: Dancing Tango; Passionate Encounters in a Globalizing World
Feministi ja sosiogi avaa argentiinalaisen tangon kulttuuria Buenos Airesissa ja Euroopassa: valta-asetelmia, ravintolakäyttäytymistä, identiteettejä ja sitä, miten tanssi voi kasvaa harrastuksesta yksilön elämää muuttavaksi voimaksi.

Ira Levin: Rosemaryn painajainen

Monica Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ei mikään hyvän mielen kirja traumatisoivasta väkivallasta ja sormien läpi katsomisesta.

Emanuele Coccia: Kasvien elämä; Sekoittumisen metafysiikkaa
Sokrateesta tai viimeistään Platonista asti filosofia on keskittynyt (aivan liikaa) inhimilliseen ajatteluun. Luodessaan uutta, runollista luonnonfilosofiaa Coccia käykin hakemassa vauhtia aina Herakleitokselta ja Anaksagoraalta asti. 

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Uraanilampun arvosteluissa painotettiin sitä, miten moni novelli perustui ja koko olemuksellaan viittasi teksteihin, joita en ollut lukenut. Voisinko siis ollenkaan ymmärtää Salmenniemeä tuntematta ensin lähtötekstejä? Uskalsin lähestyä kirjaa vasta pitkän empimisen jälkeen. Huoleni oli ollut turha. Novellit aukeavat ainakin riittävän hyvin ihan omillaan. Hervottomia, absurdeja tarinoita ja tyyppejä. Salmenniemi on mestarillinen liioittelija!

Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Norjalainen tietokirjailija ja lavakoomikko, joka viihtyy paremmin kaupungeissa ja baareissa kuin luonnossa, päättää ottaa selvää siitä, mikä ihmisiä oikein vetää vuorille vaeltelemaan. Ääneen naurattavia havaintoja ja vinksahtanutta huumoria. Suosittelen lämpimästi kaikille retkeilyihmisille.

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Surrealistisen viehättävä yhdistelmä karttakirjaa ja lyhytproosaa palauttaa niihin tunnelmiin, joita lapsina koin karttojen äärellä. Miltä missäkin etäisessä maailmankolkassa näyttää, ja mitä siellä tapahtuu? Schalansky luo ruman kuvan kolonialismista mutta jännittävän kuvan syrjäisistä paikoista ja niiden tutkimisesta.

Tuuve Aro: Kalasatama
Tuuve Aro onnistuu yllättämään aiempaa huomattavasti iskevämmällä ja dynaamisemmalla tyylillä. Lesbouden ja masennuksen teemoja ruotiva teos käyttää esseen, pamfletin ja autofiktion keinoja ja räiskyttelee mustaa huumoria ja pimeää ironiaa niin, että osuu ja uppoaa.

Nyt alkaa olla blogauksen mitta tulossa täyteen, mutta mainitaan vielä nopeasti muutama: Poika joka luki Paavo Haavikkoa on taattua Tommi Melenderiä. Jason Websterin flamenco-romaani Duende lietsoo lukijassa kuumia espanjalaisia tunteita, vaikka suomenkieliseen painokseen ei ole onnistuttu toistamaan aksentillista í:tä. Michael Pollanin Tuntematon mieli (ilmestyy keväällä Mika Pekkolan suomentamana) vie gonzoilevalle tutkimusmatkalle psykedeelien maailmaan.

Alkavalta lukuvuodelta odotan erityisesti, että ennätän seuraavien hyllyssäni jo odottavien teosten pariin:
Marisha Rasi-Koskinen: REC
David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Oscar Hijuelos: Mambo Kings.

Valoa kohti!

Lääketokkurassa kohti uutta elämää

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Eletään vuotta 2000. Nuori newyorkilainen nainen päättää koteloitua vuodeksi eroon ahdistuksen ja masennuksen aiheistaan. Minäkertojan takana on epätasapainoinen parisuhde, jossa nainen on ollut lähinnä hyväksikäytettynä. Vanhemmat eivät koskaan osanneet osoittaa kiintymystä; nyt molemmat ovat kuolleet. Perintörahat mahdollistavat vetäytymisen niin työstä kuin tunteistakin: tarkoituksena on lääkityksen voimin lähinnä nukkua.

Kelvoton ja vastuuton psykiatri kirjoittelee reseptejä, ja nainen onnistuukin pysymään tiedottomana suurimman osan aikaa. Valveilla ollessaan hän on sumuisessa sekakäyttötokkurassa  ja tavallistakin kykenemättömämpi läheisiin ihmiskontakteihin.

Kuluttamisen ja seksikkyyden vaatimukset ovat kuitenkin menneet syvemmälle kuin naisen valvetietoisuus. Luullessaan nukkuvansa hänen tiedoton puolensa tekee, mitä on ennenkin tehnyt: tilailee nettikaupasta pitsialushousuja, varailee hemmotteluhoitoja ja sokerointeja. Romaanin edetessä lukijalle avautuu kroonisen irrallisuuden pitkä, esineellistävä ja syrjäyttävä historia.

Kaiken yllä roikkuu tietoisuus ajankohdasta: WTC:n isku lähestyy vääjäämättä.

Aiheesta voisi helposti kirjoittaa synkän ja raskaan romaanin, mutta Moshfeghin valinta on kertoa tarinansa kevyehköön ja viihdyttävään tyyliin, mustaa huumoria säästelemättä. Etäännyttävä kepeys osuu hyvin yhteen kertojan turran mielentilan kanssa mutta vaikeuttaa lukuasennon löytämistä: onko tämä nyt viihdettä vaiko oikeaa kirjallisuutta? Täräyttävä lopetus ei jätä epäilykselle sijaa: oikeaa on – ja kunnollista.

Alkuperäisteos: My Year of Rest and Relaxation, 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2020

Tulossa: Kadonneen madon jäljillä

Eikö ole omituista? Yleensä kunttamatoon törmää metsässä aina, mutta nyt… Ei jälkeäkään!”

Ötökkäystävykset Riikkinen ja Oukka etsivät kunttamato Änkyrää, joka ei eräänä päivänä ilmestykään jätehuoltohommiin. Missä mato oikein luuraa? Ja mitä tapahtuu metsälle, jos tätä tärkeää hajottajaa ei löydetä?

Etsintäretki vie kaksikon kangasmetsästä kuusikkoon, suolta pellonreunaan ja merenrannasta pihanurmikolle. Matkalla ne kohtaavat monenkirjavia eliöitä ja huomaavat, että luonnossa jokaisella on oma paikkansa. Vaaroiltakaan ei vältytä: tuleeko Riikkisestä sisiliskon välipala?

Kadonneen madon jäljillä on seikkailu, joka tutustuttaa lukijan luonnon monimuotoisuuteen. Upeasti kuvitetusta teoksesta selviää, miksi lajirunsaus on elintärkeää niin ihmisille kuin maapallollekin – ja miten omalle pihalle voi houkutella mahdollisimman monenlaisia mönkijöitä.

Kirja on Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen kanssa ideoidun sarjan toinen, itsenäinen osa. Ensimmäinen osa Mahdottoman suuri puu tutustutti lapset matemaattiseen ja filosofiseen ajatteluun. Teos on suunnattu erityisesti 6–9-vuotiaille.

Teksti: Jukka Laajarinne, Kuvitus: Mari luoma
Ilmestymisajankohta: Helmikuu 2021

Osta kirja suoraan kustantajalta!

Tuu-tikin mielenrauha: vielä kerran muumifilosofiaa

Taikatalvi-kirjassa maailma on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi, eikä mikään ole enää ennallaan. Muumipeikko löytäää kuitenkin hahmon, joka opastaa hänet elämään talvesssa: Tuu-tikin. Heidän ensimmäinen keskustelunsa alkaa seuraavasti:

– Mikä laulu tuo on? kysyi Muumipeikko.
– Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn. Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita.
– Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen.
– Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Viimeistä, jokseenkin paradoksaalista  lausetta siteerataan mielellään. Se herättää jonkinlaista turvalisuudentunnetta kaoottisessa maailmassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten epävarmuus voi olla levollisuuden lähde? Eikö epävarmuus päin vastoin tuota vain stressiä ja ahdistusta? 

Tuu-tikin paradoksaalisen mielenliikkeen jäljille on mahdollista päästä, kun huomataan sen edustavan antiikin skeptisismiä tai pyrrhonistista perinnettä.

Filosofi Pyrrhonin kerrotaan matkustaneen Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana maailman ääriin, ja matkalla ottaneen oppia niin persialaisilta maageilta kuin intialaisilta alastomilta viisailtakin. Kreikkaan palattuaan hänet tunnettiin järkkymättömän tyynenä opettajana, jonka filosofia tunnetaan käytännössä yhden, hänen oppilaansa kautta välittyneen fragmentin kautta. Fragmentin sisältö on seuraavanlainen (siteeraan ulkomuistista):

Tullakseen onnelliseksi, on kysyttävä, millaisia asiat ovat. Seuraavaksi on kysyttävä miten niihin tulisi suhtautua, ja mitä siitä sitten seuraa.

Asiat ovat mittaamattomia, määrittämättömiä ja erottamattomia.

Tästä johtuen on luovuttava käsityksistä. Jokaisesta asiasta on sanottava, ettei se sen enempää ole jotenkin sen kuin on olematta, eikä se joko ole tai ole olematta, eikä että se sekä on että ei ole jollakin tavalla. 

Tämän ymmärtäminen johtaa ensin puhumattomuuteen ja lopulta mielentyyneyteen.

– Tämä on minun isäni uimahuone, huomautti Muumipeikko.
Tuu-tikki katsahti häneen vakavasti. – Sinä voit olla oikeassa ja voit olla väärässä, hän sanoi.

Olen pohtinyt Pyrrhonia, hänen elämäänsä ja ajatteluaan viime vuosina paljon, sillä olen kirjoittanut hänestä romaania. Työ on nyt loppusuoralla, ja Mykistynyt mies ilmestyy maaliskuussa Aula & Co:n julkaisemana.

Mutta edelleen: Mikä on se käänne, joka johtaa maailman käsittämättömyydestä mielenrauhaan? Miten uskomuksista luopuminen tapahtuu, ja miten se tyynnyttää mielen?

Ajattele tilanteita, joissa olet ärsyyntynyt, tai mielenrauhasi on häiriintynyt. Arvaan, että useimmat niistä liittyvät tavalla tai toisella muihin ihmisiin. On ollut erimielisyyksiä. Joku ei ole toiminut, niin kuin pitäisi. Joku on toiminut, niin kuin ei pitäisi. Useat tilanteet liittyvät ehkä itseesi: Et ole toiminut, niin kuin mielestäsi olisi pitänyt toimia.

Tällaisia harmin aiheita yhdistävät mielipiteet, käsitykset ja uskomukset. Kiistatilanteissa tämä on kaikkein ilmeisintä. Sama pätee myös kokemuksiin siitä, etteivät asiat ole niin kuin niiden pitäisi olla. Se, että asioiden tulisi olla tietyllä tavalla, on nimittäin vain käsitys.

Mutta kuinka mielipiteistä luovutaan? Pyrrhonin meille välittämä opetus näyttäisi ehdottavan tekniikaksi tietynlaista puheenpartta. Asioista on sanottava tietyllä tavalla – ei juuta eikä jaata. Tätä seuraa aikanaan puhumattomuus, afasia. Mutta mitä hyötyä tästä on?

Ei voi liikaa painottaa sitä, että sanat ovat tekoja. Toimillamme me teemme itsemme maailmassa. Tietyssä mielessä olemme yhtä tekojemme kanssa: se, joka murhaa, on murhaaja. Se, joka rakentaa taloja, on talonrakentaja. Sanojen kohdalla asia toimii esimerkiksi näin: se, joka sanoo alttarilla: ”Tahdon”, on aviopuoliso. Se, joka allekirjoittaa velkakirjan, on velallinen. Mielipiteen esittäminen tekee ihmisestä sellaisen, jolla on tällainen ja tällainen mielipide. Avioliitosta, velasta tai mielipiteestä voi toki pyristellä irti, tilannetta niiden suhteen voi muuttaa, mutta yleisesti ottaen sanoistaan joutuu vastaamaan, ja lausumiensa takana joutuu seisomaan.

Helppo esimerkki: Ryhdyn väittelemään sosiaalisessa mediassa. Asia oli ennen väittelyyn ryhtymistä vähäpätöinen. Sillä ei ollut minulle juuri minkäänlaista merkitystä. Mutta kun ilmaisen mielipiteeni, niistä tulee osa itseäni enkä osaa laskea niistä irti. Kohta turhaudun verenpainetta kohottavassa, päättymättömässä kinastelussa, jonka muut osapuolet ovat enemmän tai vähemmän idiootteja, ja muistuttelen itseäni: Älä koskaan osallistu nettiväittelyyn. Kuulostaako tutulta? 

Ääneen lausumaton mielipide on kevyempi. Se ei sido sinua. Onko näkymättömiä ja kuulumattomia asioita, kuten muotoilematta jätettyjä käsityksiä, täydessä merkityksessä edes olemassa? Lausumaton mielipide ei tee sinusta tietynlaista. Siitä ei tarvitse vastata eikä sitä tarvitse puolustaa. Sen suhteen olet vapaampi. Se ei ole osa persoonaasi. Ja ylipäätään: mitä vähemmän sinulla on persoonaa, sen kevyemmin liikut maailmassa.

Myöhemmät pyrrhonistit puhuivat itsestään skeptikkoina, tutkiskelijoina. He pidättäytyivät kannanotoista – toistaiseksi. Tällaista asennetta kutsuttiin nimellä epokhe, ja sen ylläpitämiseksi skeptikot kehittivät erilaisia argumentaation muotoja, joilla väitteet ja vastaväitteet saatiin tasapainotettua ratkaisemattomiksi. Kun Tuu-tikki kertoo Muumipeikolle lumesta, ovat hänen sanansa tyypillistä myöhäispyrrhonistista puhetta:

– Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.
– En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon,on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Pyrrhonisti elää vaikutelmien maailmassa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ilmenevät, mutta niiden lopullista totuutta ei ole syytä yrittää selvittää. Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää ja vatvoa sitä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, vaan voin vaikkapa hakea häneen etäisyyttä, läheisyyttä tai muuta suhtautumistapaa paljon välittömämpien kokemusten pohjalta.

Lautasellinen kalakeittoa liukui varovasti ilmassa ja asettui pöydälle Muumipeikon eteen.
– Miten sinun päästäisesi ovat oppineet lentämään? hän kysyi.
– Nojaa, sanoi Tuu-tikki. Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa säilyttää rauhassa salaisuutensa. Älä huolehdi niistä, äläkä lumestakaan.

Taikatalven suomennos: Laila Järvinen

Muumifilosofiaa

Olette varmaan huomanneet, että jälleen kerran vietetään Tove Jansson -aiheista juhlavuotta: Muumit ovat sinnitelleet peräti 75 vuoden kypsään ikään! Kansallismuseossa kannattaa vierailla lapsiystävällisessä muuminäyttelyssä, ja elokuvissa pyörii hienosti onnistunut Tove-elokuva.

Omat korteni keossa näyttävät tältä:
Haastatteluni Juhannuksen suuressa muumitapahtumassa Helsingissä: peruutettu koronan vuoksi.
Joensuun kirjallisuustapahtuman esiintyminen: peruutettu koronan vuoksi.
Muumifilosofinen keskustelutilaisuus Vuosaaren kirjastossa tiistaina 27.10. klo 18-19:30. EI PERUUTETTU!

Mitä tekemistä muumeilla, Nuuskamuikkusella ja Vilijonkalla on Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren kanssa?

Muumipappa pakenee arjen tuttuutta hattivattien pariin, Nuuskamuikkunen vaeltaa Yksinäisille vuorille, Muumipeikko muuttuu taikurin hatussa toisenlaiseksi ja joutuu pohdiskelemaan identiteettiään. Muumilaakson päällä roikkuu kysymyksiä: Kuka minä oikeastaan olen? Mikä on minun paikkani täällä?

Kirjailija Jukka Laajarinne saapuu Vuosaaren kirjaston Stagelle tiistaina 27. lokakuuta keskustelemaan muumikirjojen filosofisista ulottuvuuksista. Laajarinne on tutkinut muumien filosofiaa ja kirjoittanut aiheesta myös suositun kirjan Muumit ja olemisen arvoitus. Laajarinteen kanssa keskustelemassa on kirjastonhoitaja Jussi Nevalainen. Myös yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Ensimmäisen muumikirjan, Småtrollen och den stora översvämningen, julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Keskustelutilaisuus järjestetään osana Vuotalon gallerian Tove Jansson -aiheisen näyttelyn ohjelmaa. Näyttely on esillä 24.9. – 31.10.2020.

Kerrottakoon lopuksi ilouutinen kaikille niille, jotka ovat etsiskelleet kirjaani Muumit ja olemisen arvoitus. Nyt sitä on taas hyvin varustelluissa kirjakaupoissa!

Kaksi poikaa vuoren laella

Kansi: Helen Korpak ja Christina Lax

Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?

Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.

He seisoivat vuorella –

Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.

He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.

Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta.  Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.

Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…

Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.

Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.

Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.

Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.

Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:

Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.

Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.

Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.

Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.

Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.

Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.

Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.

Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.

Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.

Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.

Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.

Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.

Muut lähtevät, mutta Gusten ei.

ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!

Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.

Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.

Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.

 

***

 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi
Teos, 2019

Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 2: Rosemaryn painajainen

Kun kauan sitten näin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen, se ei ollenkaan vastannut odotuksiini siitä, mitä on kauhuelokuva. Olin ehkä hieman epäkypsä ymmärtämään psykologista kauhua. Elokuvassahan ei tapahtunut oikein mitään: ei moottorisahaa heiluttavia mielipuolia, ei säpsäytyskohtauksia, ei ektoplasmaa tai avaruuslimaa, ei verta ja suolenpätkiä eikä hillitöntä kiljumista pimeissä, suljetuissa tiloissa. Ei vaikutusta.

Muistan vain ruskean-haalean väriskaalan, Mia Farrow’n habituksen ja suunnilleen sen, mistä elokuva kertoo. Hiljattain missasin elokuvan, kun se olisi ollut Yle Areenassa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olisin varmaan saanut siitä jo vähän enemmän irti.

Ira Levinin romaani tuli kuitenkin vastaani hiljattain, tarttui matkaan ja tuli luetuksi.

Tarinan alussa meille esitellään asuntoa etsivä nuori pariskunta: Rosemary ja Guy Woodhouse. Guy on sivuosia esittävä näyttelijä, Rosemary hänen pyykkäävä, siivoileva ja ruokaa laittava kotirouvansa.

Uraansa vasta rakenteleva Guy ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia, mutta Rosemary unelmoi äitiydestä. Hän on kasvanut katolisessa perheessä ja suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn.

Niinpä Rosemary yritti tulla raskaaksi ´vahingossa´; pillereistä hän sai päänsärkyä, niin hän sanoi, ja kumia hän inhosi. Guy väitti, että hän oli vielä kunnon katolilainen, ja Rosemary intti vastaan niin kiivaasti, että Guy sai siitä lisää tukea väitteelleen. Guy tutki uutterasti kalenteria ja vältti ´vaarallisia päiviä´.

Rosemaryn katolista taustaa alleviivataan toistuvasti; ja siihen liittyen hänen sisartensa ja veljiensä jo valtavia lapsikatraita. Suurperheen perustaminen on ollut hänen suvussaan odotusarvo. Tämä on teoksen tematiikan kannalta olennainen seikka. Jos kirja olisi kirjoitettu Suomessa, Rosemary olisi lestadiolainen.

Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.

Pahaenteiset vihjailut kirjan alkupuolella ennen kaikkea hymyilyttävät: alleviivatun merkkejä piisaa, ja Rosemary osoittaa ilahduttavan naiivia herkkäuskoisuutta ajautuessaan yhä syvemmälle hyväksikäytön painajaiseen. Höpsöytensä vuoksi mieleni tekee luokitella kertomus kauhukomediaksi. Jolla on kuitenkin vakava aihe.

Rosemary ja Guy tutustuvat naapurin eksentrisiin, hössöttäviin vanhuksiin, joihin erityisesti Guy mielistyy.

Yllättäen Guy muuttaa mieltään. Rosemary saa, mitä haluaa: tulee raskaaksi. Tämä tapahtuu tosin varsin makaaberilla tavalla: Hänet raiskataan huumattuna. Vaikka tapahtumaan liittyvät saatanalliset näyt ovat outoja, ei Rosemarya ilahduta Guyn ”normaalimpi” selitys: mies kertoo itse maanneensa liian monesta drinkistä sammuneen vaimonsa.

Nyt onkin jo päästy varsinaiseen asiaan. Guy ja naapurit eristävät Rosemaryn ulkopuolisilta vaikutteilta ja alkavat kontrolloida hänen elämäänsä. Naapurin ylihuolehtiva täti tuo asuntoon mustia kynttilöitä ja outoja yrttejä. Hössöttävään huolenpitoon sisältyvät myös päivittäiset vihersmoothiet, ja Guy varmistaa, että Rosemary todella juo ne. Samoja vihersmoothieita suosittelee näiden Rosemarylle valitsema huippuluokan gynekologi, joka eksplisiittisesti kieltää Rosemarya vertailemasta vointiaan toisten raskauksiin, lukemasta lukemasta lääketieteellistä kirjallisuutta ja ottamasta asioista selvää. Samainen gynekologi väittää Rosemaryn epänormaaleja kipuja normaaleiksi, ja Guy ja naapurin rouva estävät Rosemarya hankkimasta toisen lääkärin mielipidettä.

Rosemaryn manipulointi naamioidaan huolehtimiseksi, ja siihen alistuminen saadaan tuntumaan vapaaehtoisilta valinnoilta. Rosmaryn muusta maailmasta eristävä informaatiopimento alistaa nuoren naisen salaliittolaisten valtaan. Ympäröivien ihmisten antama hoiva on aina paremmin tietävää, hänen oman kokemuksensa ja huolensa sivuuttavaa. Hänestä on nyt, kätketyistä uskonnollisista syistä tehty sellainen synnytyskone, kuin millaiseksi häntä on jo kotonakin kasvatettu. Hänen oma terveytensä ja kärsimyksensä ovat raskauden rinnalla täysin toissijaisia. Tässä on romaanin kriittinen ydin: se näyttää naisen synnyttäjäksi esineellistettynä. Ja tietenkin asetelma tukee ja edistää aviomiehen uraa ja mainetta. Yllätyinkin melkoisesti, kun juuri äsken tätä kirjoittaessani huomasin näin feministisen teoksen yli 50 vuotta sitten kirjoittaneen Ira Levinin olevan mies.

Synnytyksen lähestyessä Rosemarylle alkaa valjeta. Guy ja naapurit ja kaikki hänen ympärillään ovatkin saatananpalvojia. Niitä samoja vauvantappajia, joita talossa on joskus ennenkin asunut!

Vauva potki kuin pikkupaholainen.

Korni loppuyllätys ei tietenkään ole kenellekään enää mikään yllätys. Rosemary on joutunut Jeesuksen syntymäkertomuksen negatiivikuvaan: nyt vietetään mustaa joulua. 

Vaikka kirjan lopetus on kököhkö, näyttää sitä edeltävä kerronta, missä on kauhukirjallisuuden erikoisvahvuusalue: metaforan ja reaalisen yläpuolelle asettuvassa, niiden suhdetta toisiinsa kuvittavassa aiheiden pataforisessa käsittelyssä. Vaikea tästä on olla pitämättä.

 

Ira Levin: Rosemaryn painajainen
(Rosemary’s baby, 1967).
Suomentanut Kaija Kauppi.
Gummerus 1968

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 1: Ajojahti – First Blood

Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.

Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David Morrellin Ajojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.

Kuva: Matti Louhi

”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.

Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.

Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.

Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.

Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.

Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.

Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.

Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.

Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.

Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.

Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.

Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.

Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.

Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.

Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.

Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.

Tulossa: Rosemaryn painajainen!

Äärettömän äärelle

Making of Mahdottoman suuri puu

 

”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)

Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.

Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!

Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.

Syntyi pari oivallusta.

Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.

Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!

”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)

Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma

Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?

Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.

Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin. 

Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.

Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.

Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma

Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.

Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!

”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)

Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.