Äärettömän äärelle

Making of Mahdottoman suuri puu

 

”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)

Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.

Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!

Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.

Syntyi pari oivallusta.

Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.

Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!

”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)

Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma

Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?

Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.

Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin. 

Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.

Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.

Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma

Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.

Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!

”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)

Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.

Elviksen kuulat

Keskellä karanteeenia iskee aivan järkyttävä makeanhimo.

Minä: HALUAN KARKKIA! Ensi kerralla, kun joudumme käymään kaupassa, pitää huolehtia karkkien huoltovarmuudesta!
Vaimo: Mutta sinähän ostit ison kasan suklaata.
Minä: Jos minä muka ostin suklaata, niin MIKSI MEILLÄ EI SITTEN OLE SUKLAATA?!
Vaimo ei sano mitään mutta luo minuun merkitsevän katseen.
Minä: Ai joo…

Auon ja suljen keittiön kaappeja, kunnes keksin. Nythän voin lopultakin kokeilla, mitä ystäväni Erikin joskus heittämän idean pohjalta voisi syntyä.

 

Elviksen kuulat

Ainekset:

Kypsä banaani
Maapähkinätahnaa
Kaurahiutaleita
(Paistettua pekonia)
Pintakäsittelyyn kaakaojauhetta

Työvaiheet:

Jauha kaurahiutaleet jauhoksi. Tämä ei liene välttämätöntä, vaan luultavasti kaurahiutaleet toimivat ihan sellaisinaankin. Muussaa banaani ja sekoita siihen maapähkinätahnaa ja kaurahiutalejauhoja, kunnes taikinan koostumus on sellainen, että siitä voisi kuvitella pyörittelevänsä palloja.

Pyörittele palloja. Jauhota kaakaojauheella. Säilytä kylmässä ja nauti kahvin kanssa.

Huomioita:

Maku – ihan hullun hyviä!
Suutuntuma jäi hieman ällötahmeaksi. Kauran osuus taikinassa kannattanee säätää aika isoksi.

Näppituntumalla improvisoitu resepti perustuu Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiin maaapähkinä-banaani-pekonivoileipiin. Tällä kertaa mentiin ilman pekonia. Jos joku päätyy vaikkapa koristelemaan pallerot kaakaojauheen sijaan rapeilla pekonimuruilla, niin kertokaa sitten minullekin, oliko hyvä idea.

 

 

Valkoinen valas

Kuva: I.W. Taber

Ensimmäinen muistikuvani Herman Melvillen Moby Dickistä liittyy lapsuuteeni. Olimme isovanhempieni mökillä Leivonmäellä, ja radiossa esitettiin kirjan pohjalta tehty kuunnelma. Esitys oli hyvin dramaattinen ja vaikuttava, ja muistan vieläkin hurjat tunnelmat ja näyttelijän äänen loppukohtauksessa, jossa valas hyökkää ja upottaa koko laivan. Internetin mukaan vuosi lienee ollut 1976, ja kuunnelmasovitus oli Paavo Rintalan käsialaa.

Kirjan luin noin kymmenvuotiaana. Siitä muistan lähinnä alkuasetelmia: kertoja-Ismaelin, hämärät majatalot ja oudon Queequegin. Ja sen, että kirja oli jotenkin pitkä ja raskas.

Moby Dickin lukeminen uudelleen on häälynyt kiehtovana mahdollisuutena koko aikuisikäni. Laukaisevana tekijänä toimi kirjoitustyöni: olen kirjoittamassa Hurmeen maulle jatkoa, edelleen romantiikan hengessä, tällä kertaa osin vanhan ajan seikkailukertomuksen hengessä. Mikä oiva tekosyy palata tällaisten klassikoiden pariin!

Pitkä ja raskas. Tämä muistikuvani osoittautui paikkansapitäväksi. Moby Dickin lukemiseen meni tällä kertaa miltei kaksi kuukautta (10-vuotiaana luin sen arvatenkin noin viikossa). Kaksi mieleenpainuvaa ja yllättävää kuukautta.

Kuva: A.B. Shute

Isoin yllätys oli, ettei Valkoinen valas ollutkaan tarinan ehdoilla etenevä, suoraviivainen seikkailukertomus tai lukuromaani kapteeni Ahabia riivaavasta pakkomielteestä. Nykybestsellereiden valtavirtaa vasten tarkasteltuna teos näyttää päin vastoin jopa kokeelliselta ja romaanimuotoa koettelevalta. Kerrontaa katkovat pitkät aiheeseen liittyvät esseet. Näiden aiheina ovat esimerkiksi valaat mytologiassa ja taiteissa, valkoisen värin symboliset merkitykset, eri valaslajit ja niiden anatomia, valaanpyynnin ja valastalouden käytännöt… Teoksen alkumetreille sijoittuu myös Joonan kirjaa käsittelevä kymmensivuinen saarna.

Nämä muodolliset koettelevuudet herättävät kysymyksen: Jos romaanit olivat wanhoina hywinä aicoina tällaisia, onko kirjallisuus 150 vuodessa latistunut ja yksinkertaistunut, hukannut mahdollisuuksiaan, muuttunut miellyttävämmäksi? Mieleen juolahtaa muutamia muitakin suuria klassikoita, joiden rinnalla 2000-luvun kehututkin romaanit näyttävät lähinnä miellyttämään pyrkivältä tarinoinnilta.

Mutta ei. Moby-Dick ei vahvista ajatusta kirjallisuuden löpsööntymisestä. Se oli omana aikanaan aivan yhtä omintakeinen romaani kuin nytkin eikä saanut osakseen lukevan yleisön suurta suosiota. Kirjasta tuli kaupallinen floppi, jota myytiin Melvillen eläessä kolmisen tuhatta kappaletta. Kirjailija itse kuoli lähes unohdettuna. Saman kohtalon toki kokevat edelleen monet, toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja hienommat teokset.

Vaikkeivät Moby Dickin sommittelu ja kerronnalliset ratkaisut olekaan kepeitä ja mielisteleviä, on teoksessa voimakkaat ja dramaattiset paikkansa, jotka kutkuttavat herkullisella patetiallaan. On esimerkiksi vaikea olla iloitsematta ihmisverellä ja Pyhän Elmon tulella karkaistusta harppuunasta, jolla kapteeni Ahab aikoo valaansa pyydystää. Tai alkupuolen kohtauksesta, jossa Ismael astuu ahavoituneen, barbaarisen, kaskelotinhampailla koristellun ”kannibaalilaivan” kannelle pestautuakseen sen miehistöön. Siellä hän keskustelee jäntevän, päivettyneen ja ryppyisen merikarhun kanssa:

”Onko minulla kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa?” kysyin päästyäni teltan oviaukolle.
”Ja entäpä jos sinulla olisi kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa – mitä haluaisit hänestä? kysyi mies vaativaan sävyyn.
”Ajattelin ottaa pestin.”
”Vai niin, vai ajattelit. Minä huomaan että sinä et olekaan nantucketilaisia – oletkos koskaan ollut pirstaleiksi lyödyssä veneessä?”
”En, en koskaan.”
”Et siis ilmeisesti tiedä yhtään mitään valaanpyynnistä – vai mitä?”
(suom. Seppo Virtanen)

Teos on sisällöltään ja teemoiltaan niin runsas, että jätän niiden analysoinnin suosiolla toisaalle. Sen sijaan haluan kehua romaanin tuoretta sarjakuvasovitusta.

Janne Torisevan mittava Valas on harvinaisen komea sarjakuvaromaani, jonka vahvasti ranskalaisvaikutteinen piirrostyyli ja huumori vetoavat minuun syvästi. Etsimättä mieleeni tulee sellaisia mestareita kuin Manu Larcenet ja Lewis Trondheim, joiden kanssa Toriseva painii nyt ihan samassa sarjassa.

Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!

 

Mahdottoman suuri puu

Tarina äärettömästä

Jukka Laajarinne & Mari Luoma


Kiivetkää Puuhun! Tutkikaa ja kartoittakaa kaikki sen oksat!

Kun Kuningatar käskee Kekomielen jäsenet tutkimusmatkalle, seikkailuun lähtee myös Riikkinen, pesän pienimmäinen. Yhdessä mittarimato Oukan kanssa se kohtaa ihmeitä, jotka saavat pään pyörälle ja vähän pelottavatkin.

Miksi mököjäkäräinen suree sukunsa pienenemistä? Keitä ovat mäihämainarit, jotka marssivat pesäkoloonsa loppumattomassa jonossa? Montako kertaa Puun runko haarautuu, ja miksi se tuntuisi joka mittauksella olevan eri paksuinen? Entä mikä on latvuksessa odottava kielletty Raja, jonka yli menneet eivät kuulemma koskaan ole palanneet takaisin?

Mahdottoman suuri puu nivoo matemaattisen ja filosofisen pohdiskelun äärettömästä osaksi riemastuttavaa seikkailukertomusta. Luovaan ja itsenäiseen ajatteluun kannustavaa teosta on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoiden kanssa. Upeasti kuvitettu teos on suunnattu 6–9-vuotiaille, mutta se tarjoaa pohdittavaa myös varttuneemmille lukijoille.

Gaudeamus 2020, ISBN 978-952-345-058-5

Kyberavaruuden katoamisesta

Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.

Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.

Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.

William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.

Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.

Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.

Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.

Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.

Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.

Lukuvuosi 2019

Olen tänäkin vuonna lukenut suunnilleen kirjan viikosssa, yhteensä 55 kirjaa kannesta kanteen. Tahti on ollut melko vakio koko aikuisikäni. Enemmänkin varmaan voisi, jos ei olisi niin paljon muuta tekemistä. Kirjallisuus on kuitenkin – onneksi – vain yksi tärkeä osa elämääni.

Mikä kirja milloinkin kolahtaa, riippuu elämäntilanteesta, kokemuksesta, kehitysvaiheesta. Kirjat, jotka olisivat ehkä joskus 25 vuotta sitten räjäyttäneet tajuntani, saattavat nykyään herättää väsyneen, kyllästyneen huokauksen: ”Tämä on jo niin nähty.” Teosten pintataso kuten fiktiivisten henkilöiden luonteenpiirteet tai juonenkuljetus itsessään ei yleensä enää riitä. Tarinaa tärkeämpää on, miten kiinnostavia keinoja kerronnassa on käytetty, ja mitä sen avulla on maailmasta avautuu. Tarjosiko teos minulle jotain, mitä minulla ei jo ollut? Joskus harvoin, kaikesta huolimatta edelleen, joku saattaa pelkillä kertojantaidoillaan huijata minut tarinansa sisään, uppoutumaan. Silloin tunnen olevani lukijana juurillani. Eläytyminen minut alun perin kirjallisuuden ääreen veti.

Ja höpön löpön. Puhe on pidetty. Nyt itse palkintojen jakoon. Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukseni, aakkosjärjestyksessä, ovat tässä:

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Älykäs historiaa, muistia ja vastuuta tutkiva romaani. Rakenne ja metaforat kohdillaan, henkilökuvaus sumeudessaan oivaltavaa. Barnesin kaunis ja selkeä tyyli herättää suorastaan kateutta.

Malcolm Bradbury: Vaihtokurssit
Kielitieteilijä, professori Petworth, on luentomatkalla kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa. Brittiläinen pidättyväisyys ja Petworthin tahdottomuus kohtaavat kohtaavat aivan toisenlaisen kulttuurin, joka on paraikaa käymässä läpi vallankumouksellista kieliuudistusta. Väärinkäsitykset, huonosti puhuttu englanti ja itäsaksalaistyylinen paranoia luovat vaivaantuneen tunnelman ja paljon kiusallisia tilanteita. Nauraa tyrskähtelin lukiessani enemmän kuin pitkään aikaan. Bradbury venyttää kirjansa puskafarssia vaarallisesti lähestyvän vireen äärimmilleen – ja saa kuin saakin sen kantamaan koko 400 sivun mitan loppuun asti.

Kuva: Kauko Allén

Marguerite Duras: Rakastaja
Autofiktiivinen pienoisromaani kirjailijan nuoruuden rakkaudesta on yhdellä kertaa väkevän romanttinen ja tylyn realistinen. Ulkoisesti kuvatut tunteet ovat suuria mutta jäävät kokijalleen käsittämättömiksi. Lukijalle ne avautuvat ehkä paremminkin. Miltei behavioristisesta tyylistään huolimatta helposti, lukemistani Durasin kirjoista jopa helpoiten lähestyttävä. Sivumääräänsä suurempi teos.

Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus
19 tavallisen ihmisen kohtalot ensimmäisestä maailmansodasta. Synteesiä tavoittelematon, rivimiesten ja sairaanhoitajien kokemuksia välittävä kerronta tavoittaa sodan konkreettisen todellisuuden paremmin kuin yksikään suurten linjojen yhteenveto. Englund ei selittele. Näyttää sitäkin enemmän, kirjoittaa kuin parhain romaanikirjailija. Mitä on mennä Verduniin, kun jo valmiiksi tietää, että 2/3 menijöistä kuolee? Ja voi hyvä tavaton, miten tehokas, kauhuelokuvamainen lopetus!

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Melkoinen yllätys, jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Älkää uskoko juttuja, joiden mukaan kirja tapahtuu kokonaisuudessaan yhdessä salissa. Eeppinen viritelmä kertoo parkkilaivaosakeyhtiön perustamisesta, saaristolaisyhteisön hierarkioista, salakuljetuksesta, agraariyhteisön kääntymisestä kohti globaalia kauppaa, piippua polttavista ja rommia juovista merikarhuista, ja on parhaimmillaan hyvinkin tiheätunnelmainen ja toisinaan aivan hillittömän hauska. Työläs luettava, kyllä, mutta Kilpi kyllä palkitsee vaivannäön.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Iris Murdoch: The Sea, The Sea
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.

Kuva: Johan L. Pii

Antti Salminen: Mir
Salminen jatkaa pitkälti Lomonosovin moottorissa luomansa poetiikan parissa. Sienten ja kasvien välisestä ikiaikaisesta sodasta kertova fragmentaarinen romaani(?), taukoamatonta absurdien scifi-ideoiden ilotulitusta. 

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput
Dialoginen esseeteos romaanien lopettamisesta sisältää ainakin pari itselleni ammatillisesti tärkeää ajatusta. Erityisen avartava oli muistaakseni Vuolan havainto romaanien (sopii myös runokokoelmiin) saturaatiopisteestä, käännekohdasta, jolloin kirjailija on käyttänyt teoksen mahdollisuuksia avaavat pelimerkkinsä ja alkaa sulkea tekstiään kohti perinteisen kerronnan vaatimaa loppua.

Natalian pauloissa

Kuva: Elise Watteauville a.k.a. Jussi Karjalainen

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia kuuluu vuoden kiehtovimpien lukukokemusteni joukkoon. Romaanista riittäisi paljonkin puhuttavaa, mutta ajallisista syistä joudun tyytymään vain muutamaan huomioon.

Kyseessä on parisataasivuinen fiktiivinen tapauskertomus Sivistyneestä ”Nataliasta” (nimi muutettu), joka hakeutuu terapeutin sohvalle valittamaan vaivaansa: päässään myllääviä rakastajiaan.

”He ovat poissa, mutta he ovat päässäni […]. He ovat perustavalla tavalla poissa, vaikka olisivat kanssani. Vaikka olisivat sisälläni! Mitä enemmän suutelen heitä, sitä vähemmän he ovat siinä. Ja sitten he ovat taas poissa. He kävelevät ovesta ulos […]. Minun aivoni alkavat loihtia esiin erilaisia ajatuksia, joihin heitä ripustan. […] Minä olen aina siellä mukana, keskellä, minuun työnnytään kaikista aukoista ja minä täytyn, mutta se ei lopu koskaan, ja minun pääni tulee kipeäksi. Eikä minuun mahdu yhtään järjellistä, edistyksellistä ajatusta, koska pääni on täynnä näitä rakastettuja. Jotka ovat poissa.”

Alkaa monivaiheinen, ensisijaisesti psykoanalyysiin tukeutuva terapiasuhde, jossa – freudilaisten odotusten mukaisesti – peitellään ja harhautetaan vähintään yhtä paljon kuin puhutaan asioista niinä itsenään. Sen paremmin tapauskertomuksen kirjoittanut kertoja kuin hänen aiakkaansa ei vaikuta kertojana erityisen luotettavalta. Symboliikka on rönsyilevää ja monin paikoin hämärää, ja lukija joutuu kirjan suhteen samankaltaiseen asemaan, kuin missä kirjan psykoanalyytikko on suhteessaan asiakkaaseen: tulkitsijan rooliin. 

Kirjan humoristisimpia ja hauskimpia piirteitä on terapeuttikertojan kujalla-oleminen (In-der-Gasse-Sein). Hän nielee asiakkaansa tarjoilemat syötit ja pyörittelee teoreettisia pohdintojaan niin, ettei aina näe ilmeistä. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että loppua kohden päästään kuitenkin lähemmäs ydintä: sitä, mikä on ollut aavistettavissa jo alusta asti.

On tietenkin tunnustettava, että mustetahratestin tapaan kirjan tulkinta kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin kirjasta itsestään. Tämä pätee myös minuun.

Olen joka tapauksessa ymmärtävinäni teoksen kuvauksena siitä, miten patriarkaaliset valtarakenteet estävät ihmisten välisen yhteyden, kohtaamisen, kokonaisina. Terapeutti, itse asiassa koko psykoanalyysin hanke, edustaa itse näitä valtarakenteita. Teoreettinen sanasto, kieli, on hänen turvapaikkansa, älyllistävä defenssi paljasta todellisuutta vastaan. Natalian sanoin: ”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta.”

Kritiikeissä Natalia on nimetty seksihulluksi, vielä useammin nymfomaaniksi. En muista kumpaakaan sanaa mainitun teoksen sivuilla, mutta vastaanotto kertoo siitä, että Ystäväni Natalia on hämmästyttävänkin ajankohtainen teos, vaikka naisten seksuaalisten halujen kuvittelisi olleen hyväksyttyjä jo… aika pitkään. Mikään tapauskertomuksen sivuilla ei nimittäin viittaa todelliseen hyperseksuaalisuuteen. Hänellä on suhteita: pidempiä, lyhyempiä ja irrallisia. Tekeekö tämä hänestä nymfomaanin? Jos miehellä on koko ajan pillu mielessä, hän on – mies. Nymfomaani-leiman lyöminen Natalian otsaan näyttää lähinnä kurinpidolliselta toimelta.

Tähän seikkaan huomio kiinnittyy myös Natalian kertomuksessa siitä, kuinka hän on lapsena kaatunut polkupyörällä:

Ja minä huudahdin isälleni: ’Katso, isä, minä ajan sinun rinnallasi!’ Minulla ei ollut enää apupyöriä, ne oli poistettu kesän alussa, osasin ajaa ja niinpä ajoin isäni rinnalla, kuten juuri sanoin. Mutta juuri kun olin sanonut nuo sanat, kun olin sanonut ajan sinun rinnallasi, vauhtini kiihtyi, koska halusin myös pysyä isän rinnalla, ja minä annoin mennä, en jarrutellut, ja sitten, yhtäkkiä, ohjaustankoni pyörähti ympäri.

Verinen onnettomuus kääritään freudilaiseen sumutukseen, höpinään isän ja äidin rinnoista, maitorauhasista, sanallisesta rikkomuksesta, vaikka todellinen virhe oli ollut yhtä lujaa ajaminen kuin isä.

Rajojen ylittäminen, valta-asetelmien koetteleminen läpäisee koko teoksen. Terapian puitteet alkavat rikkoutua jo ensimmäisellä vastaanotolla. Natalia ei istu asiakkaan paikalle vaan ottaa tilan haltuunsa. Toisella käynnillä tämä jo ärsyttää terapeuttia, jonka valta-asemaa tämä horjuttaa. 

Kertoja-terapeutti hahmottelee rajojaan esimerkiksi näin: ”[…] ne 45 maksettua minuuttia, jotka luovat terapiaistunnolle turvalliset kehykset.” Kuitenkin hän rikkoo nämä rajat heti ensimmäisen tapaamisen päätteeksi.

Sovimme seuraavan tapaamisen, […] josta, tavoistani poiketen, päätin olla laskuttamatta. En minä Nataliaa pienituloiseksi epäillyt, mutta halusin luoda mahdollisimman paineettoman tilan, ja raha synnyttää aina jännitteitä […].

Laskuttaminen on kuitenkin olennainen osa ainakin psykoanalyyttistä terapiaa. Se määrittää kontekstin: kyseessä on asiakassuhde, ei ystävyyssuhde. Erään Amerikassa tehdyn kyselyn perusteella psykoanalyytikot pitävät rahan ottamatta jättämistä jopa vakavampana rikkomuksena kuin seksuaalisuhdetta asiakkaan kanssa.

Rajoja ylitetään kirjassa lisääkin: on vääränlaista koskettamista. On laitonta urkintaa, jonka terapeutti-kertoja kuittaa, kuin siinä ei olisi mitään kummallista.

Tarinan lisäksi Natalia oli ensimmäisen kerran todistettavasti valehdellut minulle. Kirjeensä lopussa hän väitti olleensa sairaalahoidossa, minkä pystyin helposti selvittämään. Asia oli, niin kuin olin epäillytkin: Natalia ei ollut viettänyt päivääkään psykiatrian osastolla.

Ja niin edelleen. Natalian terapiakäynnit ovat alusta asti olleet jotakin muuta kuin terapiaa. Ne ovat olleet aidon yhteyden etsimistä.

Vaikka rajoja loukataan, niitä ei sittenkään todella rikota. Enimmäkseen terapeutti toimii, kuten psykoanalyytikon odotetaankin toimivan. Analyysin menetelmä on esittää hyväksyvää, olla kuin asiakas kelpaisi syvimpine kaikkineen. Puheeen tasolla psykoanalyytikko hyväksyy naisen ruumiillisuuden, mutta ruumiillisella tasolla tämä kielletään; lopulta asiakkaasta otetaan vastaan ainoastaan sanallistettu ja symbolisoitu. Kertomuksen terapeutti ei juuri poikkea Natalian poissaolevista rakastajista, jotka poimivat rusinat pullasta. Hän vain poimii eri rusinoita kuin nämä.

Natalia on jälleen petetty.

Lukijaa ei.

Maalaa jo kasvos, pue narrin kaapu ylles

Hyvää mielenterveyspäivää. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Joker.

Jokeri on ollut Lepakkomiehen arkkivihollinen jo vuodesta 1940, ensimmäisestä Batman-sarjakuvalehdestä alkaen. Psykopaattinen, vihreätukkainen ilveilijä on superkonnista merkittävin, jopa niin, että Batman ilman Jokeria olisi puutteellinen eikä kovinkaan kiinnostava tyyppi. Erityisesti viime vuosikymmenien Batman-filmatisoinneissa Jokeri on tupannut jättämään nahkasiipisen sankarin varjoonsa. Mielipuoli pelle on antanut osan esittäjälle enemmän mahdollisuuksia irrotella kuin synkkä ja yksitotinen yön ritari. Vuoden 1989 Batman-elokuvasta en enää paljon muuta muistakaan kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksen.

Christopher Nolanin Dark Knightissa koomikkojen rikolliskuningas kohosi jo aivan toiselle tasolle. Heath Ledgerin väkevästi tulkitsema Jokeri ei ollut enää pelkkä rikollinen vaan myös symbolinen hahmo: absurdin ja kaaoksen henkilöitymä, ruumiiksi tullut järjettömyys. Sellaisena hän oli läheistä sukua Grant Morrisonin käsikirjoittaman ja Dave McKeanin kuvittaman Arkham Asylum -sarjakuvan Jokerille. Tässä mestarillisessa sarjakuva-albumissa psykoterapeutti kuvailee häntä seuraavasti:

”He may be beyond treatment. In fact, we’re not even sure if he can be properly defined as insane. […] It’s quite possible we may actually be looking at some kind of super-sanity here. […] He has no real personality. He creates himself each day. He sees himself as the lord of misrule, and the world as a theatre of the absurd.”

Kuvaus lie saanut innoitusta Jokeri-pelikortista, jolla ei useissa korttipeleissä ole kiinteää arvoa, vaan joka voi olla mitä tahansa. Luonnehdinta muistuu mieleen myös uuden Joker-elokuvan erästä kohtausta katsoessa, jossa psyykkisesti sairas koomikko sanoo sosiaalityöntekijälleen jotakin seuraavaa (lainaus muistinvarainen ja epävarma): ”Minusta on tuntunut, kuin en olisi edes olemassa.”

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama, Joaquin Phoenixin mestarillisesti näyttelemä Jokeri ylittää kaikki aiemmat tulkinnat Gothamin vaarallisimmasta mielipuolesta, jopa kaikkein pimeimmät sarjakuvaversiot.

Elokuvassa tutustutaan klovniohjelmatoimistossa työskentelevään Arthur ”Happy” Fleckiin, jonka toiveena on tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua. Psyyken ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre kuitenkin jyräävät miehen, vievät merkityksen elämästä. Takaisku toisensa jälkeen painaa miestä syvemmälle toivottomuuteen. Elokuvassa kuullaan Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -albumiin viittaava repliikki: ”I had a bad day.” Hulluuden tuolle puolen ei kuitenkaan sysää yksi huono päivä vaan totaalinen, viimeistään lapsuudesta alkanut merkityskato, jonka kruunaa ymmärrys siitä, että kaikki hyvä Arthur Fleckin elämässä on ollut harhaista toiveunta.

On huomionarvoista, ettei hullua koomikkoa käsittelevä elokuva naurata kertaakaan, ei ainoassakaan kohtauksessaan. Slapstick-komiikkaa on lainattu Chaplinilta (oveen törmäily, junakohtaus, jossa Jokeri vie yhdeltä mieheltä naamarin ja tönäisee toista selkään ja saa nämä tappelemaan keskenään), ja hyvätkin vitsit on kerrottu nerokkaasti siten, ettei katsojaa edes hymyilytä. Jokerissa huumori ei ole naurun asia.

Gotham City esitetään enimmäkseen betonibrutalismin hallitsemana ympäristönä. (Goottilainen) romantiikka, jota sata vuotta vuotta vanhat pilvenpiirtäjät ja kirkontornit gargoileineen ovat kaupunkiin aiemmin tuoneet, on riisuttu. Arkhamin hoitokoti ei enää ole erikoisvartioitu Lapinlahden sairaala vaan massiivinen harmaa laatikko, jonka rinnalla Meilahden kolossi kutistuu kauhusta. Gothamiin ihminen katoaa, ainakin jos kuuluu yhteiskunnan vähäosaisiin, joista menestyjien ei tarvitse piitata.

Arthur Fleck löytää olemassaolonsa vasta astuessaan väkivallan tielle. Vasta tappajana hänet nähdään.

Fleckiin kohdistunut myötätunto sekoittuu suruun, kun yleisön pilkattavaksi televisiostudioon tuotu Fleck saa jälleen yhden naurukohtauksistaan. Vaikka hän on jo moninkertainen murhaaja, istuu katsojien edessä kuitenkin ensisijaisesti sääliä herättävä ihmisraunio. Kohta hän pitää puheensa siitä, miten häntä on poljettu, tekee perinteistä hovinarrin suoraanpuhumisen työtä – ja tappaa ohjelman isännän suorassa lähetyksessä.

Kohtaus, jossa Jokeri tanssii pellenaamioisten mellakoitsijoiden juhlimana auton katolla – karnevalistinen väärän kuninkaan päivä! – ja maalaa omasta verestään hymyn kasvoilleen on kaikessa makaaberiudessaan elokuvan kenties surullisin. Viimeinenkin toivo on lopulta heitetty. Arthur Fleck, on luovuttanut, häntä ei enää ole. On vain Jokeri.

Kohtaamme Jokerin vielä mielisairaalassa keskustelemassa psykiatrin kanssa. Hän nauraa mieleensä tulleelle vitsille. Psykiatri pyytää häntä kertomaan vitsin. ”Sinä et ymmärtäisi sitä”, vastaa Jokeri. Hän on lopullisesti irtaantunut inhimillisestä todellisuudesta. Hän ei enää ole ymmärrettävissä. Virnistyksen alla ei ole enää ketään, vaan jotakin muuta. Jokerista on tullut se absoluuttisen ja absurdin, väkivaltaisen nihilismin ilmentymä, jollaisena hänet on joissakin aiemmissakin tulkinnoissa näytetty.

Eksistentiaalista kauhua tyhjimmillään.

Turun kirjamessut

On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.

Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:

klo 11:15-11:30 Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.

12:40-13:00 Kallas-lava.
Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.

15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.

16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).

Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:

 

Perjantai 4.10.
10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 
10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille
10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi?
11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa
12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit
12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen
13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään
14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat
14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen
15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein
15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio
16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri VeistinenMimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne
16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet
17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 
17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys

Lauantai 5.10.
10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti
10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan?
11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta
11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa
12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi
12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas
13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille
13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja
14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 
14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu
15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys
15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille
16.20 Maijaliisa Dieckmann: Muinainen Turku kirjoissani

Sunnuntai 6.10.
10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat
10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille!
11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin
11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet
12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti
12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä
13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja
13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma
14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi
14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille.
15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!

Tavataan Turussa!

 

 

 

Kirottu luoto

Saatteeksi.

Parahin Läns’-Wäylän päätoimittaja,

Toivon mitä hartaimmin, että tutustutte oheiseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on tarkka selonteko Louekarin-retkikuntaamme 24. heinäkuuta kohdanneesta hävityksestä. Lisäkseni ainoastaan yksi miehistön jäsen, lääkintähenkilökuntaan kuuluva Anna-Maija Lehtonen, selviytyi tuhosta hengissä. Käsitykseni on, että tämä kertomus on mitä pikimmiten saatettava yleisön tietoon, jotta vastaavilta menetyksiltä jatkossa säästyttäisiin.

Arvostavasti Teidän, Jukka Laajarinne

 

* * *

 

Retkikuntamme lähti liikkeelle Esbon Kaitvikenin Hyljelahdesta, joka on nimetty menneinä aikoina alueella harjoitetun hylkeenpyynnin mukaan. Sivistys on tosin jo kauan sitten saapunut seudulle, ja kalastajien verkkoja tuhoavat hylkeet on saatu seudulta lähes kokonaan hävitettyä, sekä niitten metsästäjät on ohjattu toisiin töihin. Hylkeenpyyntiin liittyy sekin, että paikalla sijaitsee erityinen meriseikkailijoiden klubi, jossa minulla on kunnia olla jäsenenä.

Tämän yhdistyksen jäsenet liikkuvat vesillä hivenen intiaanein kanootteja muistuttavilla venosilla, jollaisilla Grönlannin alkuasukkaat kulkevat hylkeitä metsästäessään. Näistä venosista käytetään eskimokielistä nimitystä qajaq. Tavallisesti ne valmistetaan hylkeennahasta, mutta, koska nuo eläimet ovat seudulta lähes hävitettyjä, kerhon – Esbon Eskimot, kuten me leikkisästi kutsumme klubimme täysvaltaisia jäseniä – venosiin on alettu soveltaa korvaavia materiaaleja kuten plastiikkia.

Pahaa-aavistamatta etenimme kohti Louekaria.

Tutkimusmatkamme päämääränä oli syvällä Helsingen hallintoalueella sijaitseva, virkistysalueeksi määrätty Louekarin saari. Päivä oli mitä erinomaisin quajaqilla melomiseen. Lähtiessämme vallitsi vain 2 beaufortin heikko etelätuuli, ja matka sujui enimmäkseen joutuisasti ja suunnitelmien mukaisesti.

Aivan vaaratonta quajaqeilla matkustaminen ei kuitenkaan ole. Aurinko paahtoi taivaalta kirkkaana ja kuumana, mistä syystä olimme jatkuvassa vaarassa sairastua lämpöhalvaantumiseen tai nahan palamiseen. Suurempi uhka piili kuitenkin meressä, joka muuttui matkan edetessä sameaksi, syanidin väriseksi ja kuvottavan hajuiseksi. Siitä ymmärsimme, miten kauas itään olimme kotisatamastamme tulleet. Olimme saapuneet Helsingen pilaantuneille aluevesille. Kyseessä mikroskooppisen pienten mutta runsaslukuisten Schizophyceae-eliöiden aiheuttama merenmyrkytys. Jos joku onneton ihminen joutuu veden varaan Schizophyceae-kukinnan aikaan, johtaa se ensin ihottumaan, päänsrkyyn ja kuumeeseen, sitten halvaantumiseen, maksan turpoamisen aiheuttamaan shokkiin ja lopulta kuolemaan.

Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.

 

Vain noin puolen meripeninkulman päässä Louekarista kulki suurten matkustaja-alusten väylä. Muistutin kumppaneitani tuollaisten laivojen Koirasaaren rantaan aiheuttamasta merenkäynnistä, ja nostimme quajaqimme kauas vesirajasta.

Esbolaisina olemme tottuneet hyvin hoidettuihin ulkoilusaariin. Matkustavaisten hengenpitimiksi on rakennettu pysyviä tulisijoja, katoksia, ja tietysti myös eriöitä, jotta tietyt ruumiintoiminnot voidaan suorittaa siveellisyyden tärkeimpiä vaatimuksia loukkaamatta. Eräillä Esbolaisilla saarilla toimii myös terveyskahviloita, joiden viihtyisissä tiloissa herrasmiehet voivat ginin ja tonic-veden sekoituksella torjua malariaa.

Jotta voisitte ymmärtää paremmin Louekarilla kohtaamiamme varsin toisenlaisia olosuhteita, on ehkä sanottava sananen Helsingen väestöstä.

Helsingen hallintokaupunki, Helsingefors, perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550. Paikalle pakkosiirrettiin muiden rannikkokaupunkien vastahakoista porvaristoa. Tämä väestö on sittemmin rappiollisesti sekoittunut paikalla entuudestaan asustaneiden itäisten rotujen kuten hämäläisten kanssa. Veren huononeminen näkyy helsingeläisille tyypillisenä laiskuutena, hitaana järjenjuoksuna sekä monina synnynnäisiä epämuodostumina.

Älköön kukaan kuitenkaan syyttäkö minua siitä, että ennakkoluulojen perusteella tuomitsisin ketään pelkästään kotipaikkansa perusteella. Myös Helsingessä saattaa varttua aivan kelpoa väkeä. Esimerkkinä mainittakoon, että myös arvoisan prof. Abraham van Helsingin sukujuuret juontavat Helsingeen, olkoonkin, että hänen isovanhempansa joutuivat aikoinaan pakenemaan sieltä Hollantiin.

Mainitsemani rappiolliset luonteenpiirteet lienevät joka tapauksessa syynä Louekarin hoitamattomaan, jopa luotaantyöntävään yleisilmeeseen. Kuin vastakohtana esbolaisten saarten vehreille puistoille ei tälle helsingeläis-luodolle ole istutettu ensimmäistäkään puuta, vaan kallioinen maaperä on piittaamattomasti jätetty luonnon valtaan. Kivenkoloissa ja syvänteissä kasvaa ainoastaan mitä lie takkuista ja piikikästä ruohoa, eikä villinä rehottava ruohosipuli yksipuolisuudessaan ole mitenkään verrattavissa monipuolisesti viljeltyyn hyötypuutarhan tai ryytimaan antimiin.

Kasvillisuuden puutteita silmiinpistävämpi piirre on Louekarin siisteyden laiminlyönti. Linnunjätökset peittävät luotoa lähes kauttaaltaan, eikä meidän maihin noustuamme ollut helppo löytää miellyttävää istumapaikkaa. Kävipä mielessäni, että mikäli saari olisi jonkin helsingeläisiä valistuneemman kansan hallinnassa, olisi sen guano-varannot varmasti hyödynnetty kehitystä edistämään: ruudin valmistukseen tai talonpoikien peltojen parannukseksi.

Kuljeskelimme siis saarella, kasvot inhosta vääristyneinä, ja etsimme paikkaa, johon voisimme asettua nauttimaan ansaittua lepohetkeä. Kiersimme vihreän liman peittämän, löyhkäävän lammensilmän kaukaa, ja tulimme puisen, hajoamaisillaan olevan ristin juurelle. Tuulten ja tyrskyjen runteleman ristin poikkipuu lenkotti miltei irrallaan.

Ristin alkuperästä kiertää verkkokalastajien suussa monenlaisia tarinoita. Huhutaan, että se on pystytetty saksalaisten lentäjien muistomerkiksi, jotka olivat sotien aikaan pudonneet kuolemaansa Louekarin lähettyvillä. Heidän lentokoneensa sanotaan makaavan edelleen meren pohjassa. Toiset taas sanovat, että kuolleet olivat laivaston merimiehiä. Sellaiseenkin väittämään olen törmännyt, että Kyseessä olivat meidän kaltaisemme melojat, jotka myrsky oli upottanut Louekarin läheisyydessä. Kuuleman mukaan ristin koristuksena on aiemmin ollut messinkilaatta, laatassa pahuuden valtojen symboli: haka-risti. Arvometallista tehdyn kilven ovat rantarosvot kumminkin vieneet, joten emme päässeet näkemään sitä omin silminemme.

Yllämme kaarteli kaksi suurta, mustaa korppia, kuin kuoleman varjoja, joita lokit vihoissansa pyrkivät ajamaan pois saareltansa. Nämä synkät linnut olivat omiaan vahvistamaan muutoinkin kovin matalaa tunnelmaamme.

Lopulta löysi Anna-Maija lepopaikaksemme kalliopaaden, joka oli miltei yhtä puhdas kuin meren huuhtomat rantakivet. Ihmettelimme mielessämme alustan siisteyttä. Miksi linnut eivät olleet siinä viettäneet aikaansa? Pelkäsivätkö nuo kirkuvat luontokappaleet jotakin, mitä me emme tienneet?

– Kenties merestä aika ajoin nousee jokin, mikä pyyhkii kallion puhtaaksi, ehdotin, mutta naurahdimme ajatukselle heti perään. Istumapaikkamme sijaitsi semminkin kahden ja puolen jaardin korkeudella merenpinnasta. Niin korkealle eivät matkustajalaivojen nostattamat mainingit varmaankaan yltäisi.

Italialais-tyyppinen kahvinkeitin on tarpeellinen varuste vaativissa olosuhteissa tahi tuntemattomilla seuduilla liikuttaessa.

Keitin rantakivellä kahvin. Tyrskyt löivät siihen lähelle, ja keittopaikkani oli vain yhden jaardin korkeudessa. Siihen asti erityisen isot aallot saattaisivat iskeäkin, joten heti juoman valmistuttua keräsin tavarani ja palasin ylemmäs kalliolle. Laskin kahvikupin maahan ja kaivoin pakkauksestani mustikkatäytteisen Wieniläis-leivän. Haukkasin siitä palan ja olin jo aikeissa siemaista seuraavaksi kahvia, kun kauhunhuudot aikoivat kuulua ympäriltäni.

Nostin katseeni, ja näin meren kurottautuvan leiriämme kohti. Hyppäsin jaloilleni. Järkytyksekseni jouduin todistamaan, miten vaahdot tarttuivat keveään kahvikuppiini. Kumarruin pelastamaan mukin käsiini, mutta liian myöhään. Juomani oli jo Schizophyceaen saastuttamaa! Lyhyen hetken kuvittelin kuohujen jo vetäytyvän, mutta päin vastoin, ne pyörteilivät yhä korkeammalle! Hyöky viskoi valokuvausvälineeni ympäriinsä miten sattui, huolettoman avoimet pakkaukseni pyörivät virtauksissa, muonitustarpeeni ja kahvinkeittimeni huuhtoutuivat sinne tänne.

Pelastelin tavaroitani miten parhaaksi kykenin: nostin kamerani suolavesilammikosta, objektiivin toisesta, ja nyt Anna-Maija jo juoksi saaren yli quajaqejamme pelastamaan.

Kohta meri taas rauhoittui. Tunnelmani oli ankea, olivathan valokuvaustarvikkeeni tuhoutuneet (pari valotettua levyä säästyi sentään), ja mikä pahempaa, kahvini oli pilalla.

Koska saarella ei ollut turvallista paikkaa auringolta suojassa, ja koska oli ilmeistä, että meri oli hyökännyt nimenomaisesti meidän kimppuumme – missään muualla hyöky ei ollut noussut juuri yhtä jaardia korkeammalle – emme viihtyneet luodolla kovin kauan.

Lähtöä valmistellessamme kiinnitti huomioni omituinen ääni. Aivan kuin jonkin laitteen säksätystä. Onnistuin paikantamaan sirkutuksen lähteen. Se kuului valokuvauslaitteestani. Laite oli kuitenkin asianmukaisesti sammutettu, joten en pysty löytämään tälle omituiselle ilmiölle luonnonmukaista selitystä.

Viidakkojen ja autiomaitten sivistymättömät villit uskovat, että valokuvauslaite vangitsee, ei ainoastaan valonsäteitä vaan myös kuvattavan ihmisen sielun. Olen aiemmin naureskellut moiselle taikauskolle, mutta en voi olla ajattelematta, että ehkä jotakin tällaista oli nyt tapahtunut. Mitä, jos kamerani sisään oli kuvatessani asettunut jonkinlainen aave? Hukkuneen sotilaan sielu tai jokin muu syvyyksissä vaaniva synkkä, vetinen henki…

Kammottava meteli vaikeni vasta, kun irrotin instrumentista virtalähteen.

Kahvin puutteessa muodostui paluumatkasta inhimillisen sietokyvyn rajoille vievä koettelemus. En muista siitä paljonkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin hikoillut, puhunut levottomia ja  menettänyt tajuntani useaan otteeseen. Mantereelle päästyämme minut vietiin meriseikkailijain kerhon tukikohdan lähettyvillä sijaitsevaan Cafe Gabrielaan, jossa terveydentilani oli saatiin jälleen vakautettua.

Kahvilasta muistan seuraavaa: olin juuri syönyt kanelipuustini ja juonut elvyttävän kahvini, kun lautanen, pahvimuki sekä lautasliinat yllättäen kuin näkymättömän räyhähengen paiskomina lennähtivät maahan. Pelkään, että Louekari ei jätä meitä rauhaan. Toimme sieltä mukanamme jotakin. Jotakin, mitä ei pitäisi.

Välttäkää, välttäkää sitä kirottua saarta!