Jukka Laajarinne

Sain ystävältäni Elisalta syntymäpäivälahjaksi Le Corbusier -teemaiset sukat. Ne jalassa pärjää lähiökerrostalossa, vaikka ulkona olisi kovakin pakkanen. Tällaisia funktionaalisia, hyvin toimivia rakennuksia Le Corbusier nimitti joskus koneiksi, joissa asutaan. 

Tällaisia asumiskoneita moni vierastaa. Tove Janssonin Muumitalo oli eräänlainen vastalause hengettömälle ja juurettomalle laatikkorakentamiselle. Heidegger jopa piti funktionalismia kodittomuutta ruokkivana suuntauksena.

Kiehtovia symbolisia merkityksiä ei-niin-viimeisen-päälle-toimivaan rakentamiseen on helppo liittää. Kun muumitalon ovea ei saa kunnolla kiinni, se falskaa. Sisäpuoli ja ulkopuoli pyörteilevät toisiinsa kuin yin ja yang. Juurevassa vanhassa schwartzwaldilaisessa maalaistalossa taas voi tunnelmoida olevansa osa ikiaikaista, sukupolvien jatkumoa maan ja taivaan välissä.

Ja kun nyt muistelen viime joulukuutani Mazzano Romanossa, tarjosi keskiaikainen kivitalo hyvät puitteet taiteilijaromantiikalle. Ikkunat olivat pienet ja asumus hämärä. Yksinkertaiset lasit eivät kuitenkään pitäneet lämpöä, joten kirjoitin romaaniani pipo päässä, joskus toppatakki ylläni. Asunnon somisteena olevia saviruukkuja siirtelin sen mukaan, mihin sadevesi kulloinkin tippui. Legs Corbusier -sukat eivät olisi riittäneet, vaan villasukat ja tohvelit olivat tarpeen. Niilläkään ei pitänyt tömistellä, sillä jos katto ei pitänyt sadetta, lattia ei pitänyt ääntä, ja alakerrassa asui eläkeläisiä, joita ei pitänyt syyttä suotta häiritä.

Romanttista? Kyllä! Täydelliseen kirjailijakokemukseen olisi tarvittu enää keuhkotauti. Riittävän etäisyyden päästä tarkasteltuna oikein viehättävä kokemus. Sitä paitsi, romanttinen tunne suuntautuu aina johonkin poissaolevaan, ei koskaan siihen, mikä on todella läsnä.

Kaikista muumitalomaisista piirteistään huolimatta paikka ei tuntunut kodilta. Se ei ollut lämmin, valoisa, yksityisyyttä tarjoava paikka, johon olisin voinut asettua ja jossa olisin todella osannut asua. Kalusteet, varusteet ja pohjaratkaisu – kaikki oli hieman väärin, unheimlich!

Aloin arvostaa hyvin voideltua asumiskonettamme ja kaikkea sitä teknologiaa, jonka varaan se on rakennettu. 

Asumiskoneet eivät edusta tieteellisen kylmää ajattelemattomuutta. Kysyessään asumisen mieltä Heideggerin kaltaiset runoilijat romantikot eivät ehkä vain osaa kysyä kaikkia tarpeellisia kysymyksiä. Kun asumiskoneen tai yhtä lailla savupirtin kasvatti herkistyy Aleksis Kiven sanoihin sävellettyä Oravan laulua kuunnellessaan, hän unelmoi lämmöstä ja turvasta, sillä hän on itsekin lämpöä ja turvaa kaipaava – eläin. Asumiskone nousee eläimen vaistosta ja eläimen tarpeista – jostakin paljon syvemmältä ihmisen perimästä ja biologisesta maaperästä kuin mikään menneiden aikojen temppelien, puuliesien ja lenkottavien saranoiden haikailu.

J.K. Älköön tätä kirjoitusta luettako valituksena. Olen oikein kiitollinen Väinö Tannerin säätiön tarjoamasta residenssipaikasta, joka toimi aivan erinomaisesti siinä tarkoituksessa, mihin sitä tarvitsinkin. Kirjallisen työskentelyn kannalta kodittomuus – irrottautuminen normaalista päiväjärjestyksestä – tarjoaa aivan erinomaiset olosuhteet.

Yksittäinen kirja ei useimmiten muuta lukijaansa kovin suuresti. Parhaimpienkin teosten vaikutus tuppaa olemaan pelkästään esteettinen, tai sitten kansien välistä tarttuu mietittäväksi ajatus tai pari, ja sen jälkeen kaikki jatkuu niin kuin ennenkin.

Kirjoittajaansa teokset luullakseni tekevät isomman vaikutuksen. Käsikirjoituksen, sen aiheen ja muodon parissahan joutuu viettämään pitkiäkin aikoja. Ja karkeistaen: mitä kunnianhimoisempi teos, sen enemmän sen kanssa saa tehdä töitä.

En sano, etteikö taustalla olisi muitakin vaikuttavia tekijöitä, mutta luulen, että Mykistyneen miehen kirjoittaminen on ollut iso syy siihen, että olen yhä vähemmän ilmaissut mielipiteitäni sosiaalisessa mediassa. Olen alkanut epäillä nettikirjoittelun mielekkyyttä: miksi esimerkiksi reagoida verkossa päivän tapahtumiin, jos tuhannet muut ovat jo hetkeä aiemmin kirjoittaneet suunnilleen sen näkemyksen, jonka itsekin esittäisin? Eiköhän se ajatus ole jo kuultu? Eikö se ajatus ole jo toiston myötä muuttunut itsestäänselvyydeksi?

Minulta on esimerkiksi kysytty, mitä mieltä olen Putinin sodasta Ukrainassa. En olisi halunnut vastata, sillä jouduin toistelemaan – ainakin omasta mielestäni – itsestäänselvyyksiä. Mitä lisäarvoa mielipiteeni maailmaan toi?  En tällä tietenkään tarkoita, etteikö Putinin hyökkäystä tulisi selväsanaisesti tuomita – vaan että se on jo tuomittu.

Huomaan myös alkaneeni pitää useimpia niistä, joilla on vahvoja mielipiteitä joka päivälle, jokseenkin typerinä. (Ainakin, jos he edustavat suunnilleen omaa ikäluokkaani. Nuorison kai kuuluukin pitää mekkalaa.) Useimmat mielipiteet kun näyttäisivät olevan tavattoman heikosti perusteltuja, ja niiden esittäjillä ei mitenkään lähtökohtaisesti näyttäisi olevan kykyä tai halua arvioida oman ajattelunsa perusteita. Säännöstä on toki poikkeuksensa, sellaisia kuin vaikkapa Tiina Raevaara, joka onnistuu tuottamaan hyvin harkittuja ja järkeviä näkemyksiä erilaisista asioista hämmästyttävän tiuhaan tahtiin. 

Luulen, että ”keskustelun” vähentäminen on henkilökohtaisella tasolla tuottanut hyvää tulosta. Kun en enää kovin usein ajaudu vääntämään asioista lukutaidottomien kanssa, voin aiempaa paremmin. Tunnen itseni levollisemmaksi.

Mutta nyt, katsellessani kulunutta vuotta, huomaan (tietyin varauksin) kaipaavani aikaa, jolloin olin uutterampi blogaaja. Tämä on vuoden 2022 kahdeksas blogaukseni, eikä näistä kahdeksastakaan läheskään jokainen ole erityisen merkityksellinen. Tämäkin kirjoitus on ollut tähän mennessä pelkkää oman navan kaivelua.

Mennään siis asiaan. On kirjoja, joista olen halunnut sanoa jotain, mutta kun olen riittävän pitkään viivytellyt, halu on laantunut. Onkin jäänyt kirjoittamatta. Ja sitten on jo päässyt unohtumaankin.

Tässä kuitenkin muutama vuoden parhaista lukukokemuksista. Lista ei ole kattava, mutta yö on jo pitkällä.

Johan Eklöf: Maailma ilman pimeää
Lue Säröön kirjoittamani arvio.

Don DeLillo: Hiljaisuus
Lue Tähtivaeltajaan kirjoittamani arvio.

Dickson D. Despommier: People, Parasites and Plowshares
Ällöttävän kiinnostava tietoteos ihmisen pitkäikäisistä loisista – ei siis mistään flunssapöpöistä vaan sellaisista, jotka asettuvat elimistöön vuosiksi. Trikiinejä, koukkumatoja, heisimatoja, suolinkaisia, ja niin edelleen. Anekdootteja, historiaa, seikkaperäisiä kuvauksia eliöiden lisääntymissykleistä ja siitä, miten ne manipuloivat isäntäänsä Homo sapiensia niin, että tämä ei pääse niistä eroon vaan jopa erityisesti auttaa niitä leviämään. Mutta voisimmeko oppia hyödyntämään loistemme konsteja itse? Pystyisikö piinaajiemme aseista takoa auroja? Loisto-opus!

Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Suomentanut Anu Partanen. Mainio kauhukertomus kaukaisesta hirviöiden piirittämästä saaresta ja sen majakanvartijoista. Lue Säröön kirjoittamani essee majakkasaarilla kohdattavasta hulluudesta.

John Fowles: Jumalten naamiot
Suomentanut Erkki Haglund. Tämä romaani teki minuun valtavan vaikutuksen 25 vuotta sitten. Pakkohan siihen oli lopulta palata. Silloin joskus eläydyin kertojaan ja monmimutkaisiin juonitteluihin, joiden kohteeksi hän joutuu. Nyt luen ulkopuolelta. Runsas teos manipuloinnista, valheista ja viettelemisestä rönsyilee sotien, hallusinogeenien, hypnoosin, luokkayhteiskunnan, Shakespearen ja Alesteir Crowleyn maisemissa. Ajankuvakin on kiinnostava: 60-luvun lopulla kirjoitetussa romaanissa kertoja voi näemmä antaa ärsyttäville naisille avokämmentä ilman, että asiaa tarvitsee mitenkään problematisoida. 

Frank Herbert: Dyyni
Suomentanut Anja Toivonen. Nyt tulee mielipide: Villeneuven elokuva oli enimmäkseen kauheaa paskaa. Minua pyydettiin erääseen paneelikeskusteluun toistamaan tämä ajatelma, ja minähän suostuin. Paneelikeskustelu peruuntui, mutta siitä oli se hyöty, että taustatöinä luin kirjan. Olin minä se joskus lukiolaisenakin lukenut, mutta ne muistikuvat eivät enää olleet luotettavia. Mutta kirjahan oli oikein viihdyttävä!

Philip K. Dick: Uneksivatko androidit sähkölampaista?
Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Scifi-klassikon uusi suomennos rullaa paremmin kuin vanha. Ja tälläkin kertaa kirja on moniulotteisempi ja syvällisempi kuin sen pohjalta tehty elokuva (Blade Runner). Romaanin robotit on kirjoitettu hienosti ”outoon laaksoon”, ja Dickin yhteiskunnalliset ideat hipovat kajahtaneisuudessaan nerokkuutta.

Tanja Tiekso: Fantasma
Kirjan mittaisessa esseessään Tiekso junailee ympäri Eurooppaa ja aukoo kasvien ja ihmisten välisiä suhteita. Matka alkaa Hildegardin kasvitutkimuksista ja etenee kohti yrttinoita Kirken salaisuutta, groteskia ja metamorfooseja. Matkakirjan maantieteellinen harhaileminen yhdistyy hienosti esseistiseen ajatuksen kuljeskeluun. Tunnelma: romanttinen.

Willy Kyrklund: Odysseuksen soutaja
Suomentanut Kristiina Drews. Kyrklundin pienoisromaani on lähisukua Mykistyneelle miehelleni. Kummassakin antiikkiin sijoittuvassa kirjassa eksyillään vuosien mittaisella sotaretkellä, ja kummassakin suuri ja maineikas sotapäällikkö nähdään sivuhenkilön silmin hieman vähemmän mairittelevassa valossa. Erityisen herkullisesti kirjailija kuvaa Odysseuksen kohtaamisia Kirken ja Polyfemoksen kanssa. Kyrklund kuuluu kestosuosikkeihini: hänen tekstinsä onnistuu olemaan yhtaikaa hyvin älyllistä ja hyvin lihallisen-elävää.

Uudenvuodenlupaukseni: Jatkossa kirjoitan tätä blogia huomattavasti aiempaa useammin.

Suomuorakkaiden syötävyydestä on monenlaisia käsityksiä, joista kaksi suosituinta näyttäisivät olevan:

1) Nuoret männynsuomuorakkaat (Sarcodon squamosus) ovat syötäviä mutta vanhat liian kitkeriä, kun taas kuusensuomuorakasta (Sarcodon imbricatus) ei voi syödä ollenkaan. Tätä – meillä miltei virallista – näkemystä tukevat esimerkiksi Luontoportin, Suomen Luonnon ja Wikipedian artikkelit.

2) Suomuorakkaat ovat yleisesti ottaen pahan makuisia ja soveltuvat lähinnä värjäämiseen.

Jälkimmäisen väitteen tyrmääminen on helppoa.

Söin ensimmäiset suomuorakkaani Sveitsissä asuessani. Siellä sientä myytiin kuivattuna, eikä maussa ollut mitään vikaa. Löysin sientä myös runsaasti Jura-vuorilta, korkeudelta, jossa ei lainkaan kasvanut mäntyjä vaan ainoastaan kuusia. Myös nämä itse poimitut suomuorakkaat olivat oikein mainioita ruokasieniä.

Mutta miten meidän tulisi suhtautua ensimmäiseen väitteeseen, siihen että vain männynsuomuorakkaat ovat kelvollisia ruokasieniä?

Puusto viittaisi siihen, että vuorilta poimimani sienet olivat… hyvänmakuisia kuusensuomuorakkaita. Mutta eipä edetä liian nopeasti.

Pelkästään Suomessa kasvaa neljää eri suomuorakasta (Sarcodon): männyn- ja kuusensuomuorakkaita, roso-orakkaita (S. scabrosus) ja silo-orakkaita (S. leucopus). Näistä silo-orakasta ei tosin helposti sekoita muihin mainittuihin. Maailmalla suomuorakkaita tunnetaan ainakin 37 tai jopa 49 lajia luokittelusta riippuen. Usein lajien varmaan erotteluun tarvitaan mikroskooppia, joten tarkkaa lajimäärittelyä en keräämilleni sienille voi noin vain tehdä.

Ranskankielinen Wikipedia kertoo kuitenkin, että kuusensuomuorakas (S. imbricatus) on väkevän makuinen, sveitsissä erittäin suosittu ruokasieni, jota käytetään esimerkiksi etikkasäilöttynä racletten kanssa tai jauhettuna maustesienenä. Purevaan makuun viittaa maininta, että sienijauhetta olisi sodan aikana käytetty pippurin korvikkeena.

Ristiriidat kuusensuomuorakkaan syötävyystiedoissa on usein selitetty sillä, että eurooppalaisessa kirjallisuudessa männyn- ja kuusensuomuorakkaita on pidetty samana lajina, jotka on opittu erottamaan toisistaan vasta 90-luvulla. Tämä selitys ei ole aukoton, eikä etenkään täsmää kuusensuomuorakkaan kansainvälisen arvostuksen kanssa.

Pelle Holmbergin ja Hans Marklundin Sieniopas (Suomen oloihin soveltaen suomentanut Maija Rantala, Otava, 1999) erottaa nämä kaksi lajia toisistaan mutta pitää niitä molempia syötävinä: ”Huom! Suomuorakasta on kaksi, ulkonäöltä toisiaan muistuttavaa muotoa, ruokasienenä samanarvoista lajia. Yllä oleva lajikuvaus koskee muotoa, joka on kuusen seuralainen.” Sienen alhaista arvostusta meillä päin selitetään historiallisilla syillä: ”Toisen maailmansodan aikana suomuorakkaan käyttö ruokasienenä lisääntyi. Kun oli paljon säännöstelyä, oli pakko käyttää mielikuvitusta ja tehdä niin kuin sanonta kuului: ’Otetaan sitä mitä on.’ […] Suositeltiin varmoja sieniä kuten suomuorakasta. Suomuorakkaan etuihin kuuluu suuri koko, maltoisuus ja hyvä säilyvyys tuoreena. Lisäksi se on helppo tuntea. Sodanajan leima on kuitenkin jättänyt jälkensä suomuorakkaaseen. Useimmissa sodan jälkeen ilmestyneissä sienikirjoissa se saa harvoin arvostusta ruokasienenä. Tämän kirjan tekijäin mielestä suomuorakas on käyttökelpoinen ruokasieni hyviin aterioihin, jos se poimitaan riittävän nuorena ja valmistetaan oikealla tavalla.”

Samoilla linjoilla ollaan jokseenkin kaikkialla muuallakin maailmassa: niin männyn- kuin kuusensuomuorakaskin ovat syötäviä, niilläkin sivustoilla, joilla lajit erotetaan toisistaan.

Englanninkielisen Wikipedian mukaan kuusensuomuorakas on syötävä, joidenkin raporttien mukaan kitkerä mutta toisten mukaan herkullinen. Artikkelissa esitetään epäilys, että kitkerät yksilöt ovatkin olleet joitakin muita sieniä. Myöhemmin todetaan, että vanhojen yksilöiden kitkeryydestä pääsee eroon ryöppäämällä.

California Fungi-sivustolla esitetään, että kasvupaikallakin on väliä: vuoristossa kuusensuomuorakkaasta kasvaa maittavampia kuin rannikolla.

Olen viimeisten viidentoista vuoden aikana kerännyt suomuorakkaita niin mäntyjen kuin kuustenkin juurelta. 20 cm läpimittaiset itiöemät olen vielä poiminut matkaan. Sieni on useimmiten aivan toukaton ja puhdas ja suutuntuma miellyttävä. Todettakoon, että olen Suomessa muistaakseni aina säilönyt sienet kuivaamalla ja liottamisen jälkeen olen puristanut liiat vedet pois. En tiedä, mutten pidä mahdottomana, että tämä käsittely olisi jotenkin yhteydessä siihen, etten koskaan, ikinä milloinkaan ole saanut suuhuni kitkerää suomuorakasta. Maku on kyllä voimakas, ja parhaiten sieni sopii mielestäni esimerkiksi pataruokiin ja pizzoihin.

Viimeistä edellisessä päivityksessä esittelemäni Mansikkamysteeri on nyt tullut painosta ja saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista. Niin on myös uusi nuortenromaanini Isien paluu!

Kolme vuotta sitten julkaistu goottilainen romanssini Hurmeen maku sai lopulta jatkoa. Vaikka molemmat kirjat sijoittuvat nykyaikaan, niiden kerronta sitoutuu monin tavoin romantiikan ajan kirjallisuuteen. Hurmeen maku oli tarina nuoresta tytöstä, sukusalaisuuksista, hautausmaista ja riipivän suurista tunteista. Itsenäinen jatko-osa Isien paluu jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jäi, mutta tällä kertaa heittäydytään seikkailukertomuksen perinteisiin. On vieraita maita, ihmissyöjäpetoja, kovaksi keitettyjä roistoja – ja kauhuelementtejä. Tätä oli hauska kirjoittaa!

Hurmeen maku on myös kuultavissa useimmissa äänikirjapalveluissa Marja Valkaman lukemana.

Yhdeksäs luokka on päättymässä ja elämä edessä. Emmalle ja hänen ystävilleen se merkitsee paitsi vapautta myös tutun ja turvallisen loppua.

Koulun kevätnäytelmän roolijaossa Emmasta tulee pahaenteisen velhokuninkaan alamainen. Keltatakkista hallitsijaa esittää Karim, joka ottaa roolinsa pelottavan tosissaan. Pian näytelmä kurkottaa lonkeroitaan harjoitussalin ulkopuolelle.

Samaan aikaan toisella puolella maailmaa vankileiriltä pakenee mies. Hän matkaa myrskyävien merten ja mystisten vaarojen läpi kohti pohjoista. Miehellä on mukanaan mittaamattoman arvokas aarre, jonka salaisuuden tuntee vain hän itse.

Ihmiskohtalot punoutuvat yhteen, naamiot riisutaan ja totuus paljastuu.

Isien paluu on itsenäinen jatko-osa Hurmeen maku -romaanille. Perinteikkääseen tyyliin kerrottu tarina on kunnianosoitus goottilaiselle kauhulle ja romantiikan ajan seikkailukertomuksille.

Osta kirjasi täältä!

Uusimmassa Parnassossa Ville-Juhani Sutinen kommentoi eräitä väitteitä, joihin kirjallisuuden harrastajat ja ammattilaiset eivät voi olla toisinaan törmäämättä: Ennen tehtiin ja parempaa ja painavampaa kirjallisuutta, ja lukijat halusivat sivistää itseään, kun taas viime vuosikymmeninä kirjallisuus on yhä enemmän muuttunut markkinavetoiseksi kertakäyttöviihteeksi.

Sutinen luettelee esimerkkejä siitä, miten markkinat ovat ennenkin ohjailleet kirjaiijoita: Dostojevski on venyttänyt tarinoitaan rahan vuoksi, nyyhkyromantiikka on ollut tavattoman suosittua jo 1800-luvulla, kirjojen mitta ja formaatti ovat olleet kaupallisuuden säätelemiä.

En ota kantaa siihen, onko viihteellistyminen ollut nykyaikana todellinen vai kuviteltu ilmiö. Omakohtainen tunnelmointi asian äärellä ei riitä perusteluksi: suuren osan siitä, mikä teininä oli tajuntani räjäyttävää kirjallisuutta, luokittelisisin epäilemättä nyt kepoisan viihteen kategoriaan. Olen myös lukenut ainakin 1800-luvulla raapusteltuja aikalaisvalitelmia siitä, miten kirjakaupan ikkunassa myydään nykyään pelkkää roskaa, kun taas vakavaa, oikeaa kirjallisuutta ei enää juuri lainkaan kustanneta, koska sitä ei luetakaan.

Todellisten kehityssuuntien arvioimiseksi pitäisi lisäksi olla paljon omaani laajempi ymmärrys siitä, mitä ennen todella julkaistiin – ei ainoastaan niistä teoksista, jotka ovat jääneet klassikoina elämään.

Jotain klassikoidenkin perusteella voidaan silti sanoa. Mainitusta Dostojevskista olen ennenkin todennut, että vaikka hänen teostensa eksistentiaalinen sisältö oli syvää ja oivaltavaa, ovat ne usein toteutukseltaan vaillinaisia. Sutisen mainitseman kerronnan paisuttelun lisäksi Dostojevski teki työtään usein tavattoman tiukassa aikataulussa: jos tuhti tiiliskivi ei olisi valmistunut tiettyyn päivään mennessä, ihmissielun suuri näkijä olisi joutunut maksamaan kalliisti siitä, ettei pysynyt tekemissään sopimuksissa. Tämä kaikki näkyy useissa hänen teoksissaan eräänlaisena keskeneräisyytenä: on kerronnallisia maneereja, on tyhjäkäyntiä, on kankeutta.

Dostojevski on vain esimerkki. Menneiden aikojen vaikutusvaltaisimmatkaan klassikot ovat vain harvoin edes lähellä täydellistä. Ne ovat ainoastaan tai korkeintaan parasta, mihin olosuhteet ovat kulloinkin antaneet myöten. Varsin usein vanhaa kirjallisuutta lukiessa tulee mieleeni: nykyään tämä tehtäisiin paremmin. Kustannustoimittaja käskisi kirjoittaa uusiksi. Sen jälkeen olisi vielä edessä editointikierros jos toinenkin.

Olisiko mahdollista, että kirjallisuus onkin tosiasiassa parantunut, kehittynyt ja mennyt eteenpäin – hieman samaan tapaan kuin vaikkapa tiede?

Lähietäisyydeltä teoksen kestävää arvoa on vaikea tunnistaa. Tiedämme tapauksia, joissa klassikot ovat nousseet klassikoiksi jo postuumisti, ja tunnemme tapauksia, joissanerot on huomattu neroiksi jo omana aikanaan. Enemmän lienee omana aikanaan ylistettyjä teoksia, joita ei enää jälkikäteen muistella. Riivaajien kertoja sanoo seuraavasti: ”Yleensä ottaen, jos minä nyt rohkenen lausua mielipiteeni näin arkaluonteisesta asiasta, kaikki meidän keskinkertaisen kyvykkäät herramme, joita heidän eläessään pidetään miltei neroina, eivät kuoltuaan vain katoa jäljettömiin, vaan voi käydä niinkin että he jo eläessään, kun uusi sukupolvi on varttunut ja anastanut paikan jossa he ovat vaikuttaneet, joutuvat unholaan ja heitä aletaan hyljeksiä käsittämättömän nopeasti.” (suom. Lea Pyykkö)

Helpompi on arvioida tekemisen reunaehtoja.

Erityisesti estetiikkaa määrittävät teknologiset puitteet ovat kohentuneet: tekstin muovaaminen ja paranteleminen on muuttunut helpommaksi, ja lauseita todennäköisesti viilataan, muutellaan, sanajärjestyksiä ja kerronnan rakenteita maistellaan ja muotoilllaan… kirjoitusta testataan enemmän, ennen kuin se päätyy painoon. Julkaistut teokset ovat valmiimpia ja hiotumpia kuin mustekynä- tai Remington-aikakausilla. Ehkäpä muodoltaan lähempänä täydellistä?

On myös aiempaa enemmän ihmisiä, joilla on aikaa ajatella ja muotoilla ajatuksistaan kirjoitusta: parhaimmat teokset kohoavat paljon suuremmasta massasta, paljon laajemmasta aineistosta. Enkä näe mitään erityistä syytä, miksi ennen vanhaan olisi oltu syvällisempiä ajattelijoita kuin nyt. Päin vastoin. Kuten Newton näki kauemmas, koska seisoi häntä edeltäneiden jättiläisten harteilla, saavat nykykirjailijat jatkaa siitä, mihin aikaisemmat ovat jääneet.

Eikö meillä olisi hyvät syyt olettaa, että nykyään kirjoitetaan enemmän parempia kirjoja kuin sata vuotta sitten?