Turun kirjamessut

On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.

Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:

klo 11:15-11:30 Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.

12:40-13:00 Kallas-lava.
Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.

15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.

16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).

Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:

 

Perjantai 4.10.
10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 
10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille
10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi?
11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa
12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit
12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen
13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään
14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat
14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen
15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein
15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio
16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri VeistinenMimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne
16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet
17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 
17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys

Lauantai 5.10.
10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti
10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan?
11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta
11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa
12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi
12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas
13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille
13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja
14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 
14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu
15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys
15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille
16.20 Maijaliisa Dieckmann: Muinainen Turku kirjoissani

Sunnuntai 6.10.
10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat
10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille!
11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin
11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet
12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti
12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä
13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja
13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma
14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi
14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille.
15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!

Tavataan Turussa!

 

 

 

Kirottu luoto

Saatteeksi.

Parahin Läns’-Wäylän päätoimittaja,

Toivon mitä hartaimmin, että tutustutte oheiseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on tarkka selonteko Louekarin-retkikuntaamme 24. heinäkuuta kohdanneesta hävityksestä. Lisäkseni ainoastaan yksi miehistön jäsen, lääkintähenkilökuntaan kuuluva Anna-Maija Lehtonen, selviytyi tuhosta hengissä. Käsitykseni on, että tämä kertomus on mitä pikimmiten saatettava yleisön tietoon, jotta vastaavilta menetyksiltä jatkossa säästyttäisiin.

Arvostavasti Teidän, Jukka Laajarinne

 

* * *

 

Retkikuntamme lähti liikkeelle Esbon Kaitvikenin Hyljelahdesta, joka on nimetty menneinä aikoina alueella harjoitetun hylkeenpyynnin mukaan. Sivistys on tosin jo kauan sitten saapunut seudulle, ja kalastajien verkkoja tuhoavat hylkeet on saatu seudulta lähes kokonaan hävitettyä, sekä niitten metsästäjät on ohjattu toisiin töihin. Hylkeenpyyntiin liittyy sekin, että paikalla sijaitsee erityinen meriseikkailijoiden klubi, jossa minulla on kunnia olla jäsenenä.

Tämän yhdistyksen jäsenet liikkuvat vesillä hivenen intiaanein kanootteja muistuttavilla venosilla, jollaisilla Grönlannin alkuasukkaat kulkevat hylkeitä metsästäessään. Näistä venosista käytetään eskimokielistä nimitystä qajaq. Tavallisesti ne valmistetaan hylkeennahasta, mutta, koska nuo eläimet ovat seudulta lähes hävitettyjä, kerhon – Esbon Eskimot, kuten me leikkisästi kutsumme klubimme täysvaltaisia jäseniä – venosiin on alettu soveltaa korvaavia materiaaleja kuten plastiikkia.

Pahaa-aavistamatta etenimme kohti Louekaria.

Tutkimusmatkamme päämääränä oli syvällä Helsingen hallintoalueella sijaitseva, virkistysalueeksi määrätty Louekarin saari. Päivä oli mitä erinomaisin quajaqilla melomiseen. Lähtiessämme vallitsi vain 2 beaufortin heikko etelätuuli, ja matka sujui enimmäkseen joutuisasti ja suunnitelmien mukaisesti.

Aivan vaaratonta quajaqeilla matkustaminen ei kuitenkaan ole. Aurinko paahtoi taivaalta kirkkaana ja kuumana, mistä syystä olimme jatkuvassa vaarassa sairastua lämpöhalvaantumiseen tai nahan palamiseen. Suurempi uhka piili kuitenkin meressä, joka muuttui matkan edetessä sameaksi, syanidin väriseksi ja kuvottavan hajuiseksi. Siitä ymmärsimme, miten kauas itään olimme kotisatamastamme tulleet. Olimme saapuneet Helsingen pilaantuneille aluevesille. Kyseessä mikroskooppisen pienten mutta runsaslukuisten Schizophyceae-eliöiden aiheuttama merenmyrkytys. Jos joku onneton ihminen joutuu veden varaan Schizophyceae-kukinnan aikaan, johtaa se ensin ihottumaan, päänsrkyyn ja kuumeeseen, sitten halvaantumiseen, maksan turpoamisen aiheuttamaan shokkiin ja lopulta kuolemaan.

Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.

 

Vain noin puolen meripeninkulman päässä Louekarista kulki suurten matkustaja-alusten väylä. Muistutin kumppaneitani tuollaisten laivojen Koirasaaren rantaan aiheuttamasta merenkäynnistä, ja nostimme quajaqimme kauas vesirajasta.

Esbolaisina olemme tottuneet hyvin hoidettuihin ulkoilusaariin. Matkustavaisten hengenpitimiksi on rakennettu pysyviä tulisijoja, katoksia, ja tietysti myös eriöitä, jotta tietyt ruumiintoiminnot voidaan suorittaa siveellisyyden tärkeimpiä vaatimuksia loukkaamatta. Eräillä Esbolaisilla saarilla toimii myös terveyskahviloita, joiden viihtyisissä tiloissa herrasmiehet voivat ginin ja tonic-veden sekoituksella torjua malariaa.

Jotta voisitte ymmärtää paremmin Louekarilla kohtaamiamme varsin toisenlaisia olosuhteita, on ehkä sanottava sananen Helsingen väestöstä.

Helsingen hallintokaupunki, Helsingefors, perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550. Paikalle pakkosiirrettiin muiden rannikkokaupunkien vastahakoista porvaristoa. Tämä väestö on sittemmin rappiollisesti sekoittunut paikalla entuudestaan asustaneiden itäisten rotujen kuten hämäläisten kanssa. Veren huononeminen näkyy helsingeläisille tyypillisenä laiskuutena, hitaana järjenjuoksuna sekä monina synnynnäisiä epämuodostumina.

Älköön kukaan kuitenkaan syyttäkö minua siitä, että ennakkoluulojen perusteella tuomitsisin ketään pelkästään kotipaikkansa perusteella. Myös Helsingessä saattaa varttua aivan kelpoa väkeä. Esimerkkinä mainittakoon, että myös arvoisan prof. Abraham van Helsingin sukujuuret juontavat Helsingeen, olkoonkin, että hänen isovanhempansa joutuivat aikoinaan pakenemaan sieltä Hollantiin.

Mainitsemani rappiolliset luonteenpiirteet lienevät joka tapauksessa syynä Louekarin hoitamattomaan, jopa luotaantyöntävään yleisilmeeseen. Kuin vastakohtana esbolaisten saarten vehreille puistoille ei tälle helsingeläis-luodolle ole istutettu ensimmäistäkään puuta, vaan kallioinen maaperä on piittaamattomasti jätetty luonnon valtaan. Kivenkoloissa ja syvänteissä kasvaa ainoastaan mitä lie takkuista ja piikikästä ruohoa, eikä villinä rehottava ruohosipuli yksipuolisuudessaan ole mitenkään verrattavissa monipuolisesti viljeltyyn hyötypuutarhan tai ryytimaan antimiin.

Kasvillisuuden puutteita silmiinpistävämpi piirre on Louekarin siisteyden laiminlyönti. Linnunjätökset peittävät luotoa lähes kauttaaltaan, eikä meidän maihin noustuamme ollut helppo löytää miellyttävää istumapaikkaa. Kävipä mielessäni, että mikäli saari olisi jonkin helsingeläisiä valistuneemman kansan hallinnassa, olisi sen guano-varannot varmasti hyödynnetty kehitystä edistämään: ruudin valmistukseen tai talonpoikien peltojen parannukseksi.

Kuljeskelimme siis saarella, kasvot inhosta vääristyneinä, ja etsimme paikkaa, johon voisimme asettua nauttimaan ansaittua lepohetkeä. Kiersimme vihreän liman peittämän, löyhkäävän lammensilmän kaukaa, ja tulimme puisen, hajoamaisillaan olevan ristin juurelle. Tuulten ja tyrskyjen runteleman ristin poikkipuu lenkotti miltei irrallaan.

Ristin alkuperästä kiertää verkkokalastajien suussa monenlaisia tarinoita. Huhutaan, että se on pystytetty saksalaisten lentäjien muistomerkiksi, jotka olivat sotien aikaan pudonneet kuolemaansa Louekarin lähettyvillä. Heidän lentokoneensa sanotaan makaavan edelleen meren pohjassa. Toiset taas sanovat, että kuolleet olivat laivaston merimiehiä. Sellaiseenkin väittämään olen törmännyt, että Kyseessä olivat meidän kaltaisemme melojat, jotka myrsky oli upottanut Louekarin läheisyydessä. Kuuleman mukaan ristin koristuksena on aiemmin ollut messinkilaatta, laatassa pahuuden valtojen symboli: haka-risti. Arvometallista tehdyn kilven ovat rantarosvot kumminkin vieneet, joten emme päässeet näkemään sitä omin silminemme.

Yllämme kaarteli kaksi suurta, mustaa korppia, kuin kuoleman varjoja, joita lokit vihoissansa pyrkivät ajamaan pois saareltansa. Nämä synkät linnut olivat omiaan vahvistamaan muutoinkin kovin matalaa tunnelmaamme.

Lopulta löysi Anna-Maija lepopaikaksemme kalliopaaden, joka oli miltei yhtä puhdas kuin meren huuhtomat rantakivet. Ihmettelimme mielessämme alustan siisteyttä. Miksi linnut eivät olleet siinä viettäneet aikaansa? Pelkäsivätkö nuo kirkuvat luontokappaleet jotakin, mitä me emme tienneet?

– Kenties merestä aika ajoin nousee jokin, mikä pyyhkii kallion puhtaaksi, ehdotin, mutta naurahdimme ajatukselle heti perään. Istumapaikkamme sijaitsi semminkin kahden ja puolen jaardin korkeudella merenpinnasta. Niin korkealle eivät matkustajalaivojen nostattamat mainingit varmaankaan yltäisi.

Italialais-tyyppinen kahvinkeitin on tarpeellinen varuste vaativissa olosuhteissa tahi tuntemattomilla seuduilla liikuttaessa.

Keitin rantakivellä kahvin. Tyrskyt löivät siihen lähelle, ja keittopaikkani oli vain yhden jaardin korkeudessa. Siihen asti erityisen isot aallot saattaisivat iskeäkin, joten heti juoman valmistuttua keräsin tavarani ja palasin ylemmäs kalliolle. Laskin kahvikupin maahan ja kaivoin pakkauksestani mustikkatäytteisen Wieniläis-leivän. Haukkasin siitä palan ja olin jo aikeissa siemaista seuraavaksi kahvia, kun kauhunhuudot aikoivat kuulua ympäriltäni.

Nostin katseeni, ja näin meren kurottautuvan leiriämme kohti. Hyppäsin jaloilleni. Järkytyksekseni jouduin todistamaan, miten vaahdot tarttuivat keveään kahvikuppiini. Kumarruin pelastamaan mukin käsiini, mutta liian myöhään. Juomani oli jo Schizophyceaen saastuttamaa! Lyhyen hetken kuvittelin kuohujen jo vetäytyvän, mutta päin vastoin, ne pyörteilivät yhä korkeammalle! Hyöky viskoi valokuvausvälineeni ympäriinsä miten sattui, huolettoman avoimet pakkaukseni pyörivät virtauksissa, muonitustarpeeni ja kahvinkeittimeni huuhtoutuivat sinne tänne.

Pelastelin tavaroitani miten parhaaksi kykenin: nostin kamerani suolavesilammikosta, objektiivin toisesta, ja nyt Anna-Maija jo juoksi saaren yli quajaqejamme pelastamaan.

Kohta meri taas rauhoittui. Tunnelmani oli ankea, olivathan valokuvaustarvikkeeni tuhoutuneet (pari valotettua levyä säästyi sentään), ja mikä pahempaa, kahvini oli pilalla.

Koska saarella ei ollut turvallista paikkaa auringolta suojassa, ja koska oli ilmeistä, että meri oli hyökännyt nimenomaisesti meidän kimppuumme – missään muualla hyöky ei ollut noussut juuri yhtä jaardia korkeammalle – emme viihtyneet luodolla kovin kauan.

Lähtöä valmistellessamme kiinnitti huomioni omituinen ääni. Aivan kuin jonkin laitteen säksätystä. Onnistuin paikantamaan sirkutuksen lähteen. Se kuului valokuvauslaitteestani. Laite oli kuitenkin asianmukaisesti sammutettu, joten en pysty löytämään tälle omituiselle ilmiölle luonnonmukaista selitystä.

Viidakkojen ja autiomaitten sivistymättömät villit uskovat, että valokuvauslaite vangitsee, ei ainoastaan valonsäteitä vaan myös kuvattavan ihmisen sielun. Olen aiemmin naureskellut moiselle taikauskolle, mutta en voi olla ajattelematta, että ehkä jotakin tällaista oli nyt tapahtunut. Mitä, jos kamerani sisään oli kuvatessani asettunut jonkinlainen aave? Hukkuneen sotilaan sielu tai jokin muu syvyyksissä vaaniva synkkä, vetinen henki…

Kammottava meteli vaikeni vasta, kun irrotin instrumentista virtalähteen.

Kahvin puutteessa muodostui paluumatkasta inhimillisen sietokyvyn rajoille vievä koettelemus. En muista siitä paljonkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin hikoillut, puhunut levottomia ja  menettänyt tajuntani useaan otteeseen. Mantereelle päästyämme minut vietiin meriseikkailijain kerhon tukikohdan lähettyvillä sijaitsevaan Cafe Gabrielaan, jossa terveydentilani oli saatiin jälleen vakautettua.

Kahvilasta muistan seuraavaa: olin juuri syönyt kanelipuustini ja juonut elvyttävän kahvini, kun lautanen, pahvimuki sekä lautasliinat yllättäen kuin näkymättömän räyhähengen paiskomina lennähtivät maahan. Pelkään, että Louekari ei jätä meitä rauhaan. Toimme sieltä mukanamme jotakin. Jotakin, mitä ei pitäisi.

Välttäkää, välttäkää sitä kirottua saarta!

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Kannen kuva: Seppo Polameri

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta –  johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

 

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

 

* * *

 

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Hurmeen maku: Toisten silmin

 

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Meri, meri

Julkkisohjaaja Charles Arrowby ostaa talon pikkukylän laitamilta meren rannasta ja jättää Lontoon teatteripiirit. Taroituksenaan hänellä on asettua eläkkeelle, rauhoittua ja ottaa etäisyyttä erinäisiin ihmissuhdesotkuihin. Muutamakin romanssi on jäänyt vähän avoimeksi, ja niitä voi yksinäisyydessä mietiskellä samalla kun kirjoittaa muistelmiaan tai päiväkirjaansa, tai kehkeytyisiköhän siitä omaelämäkerrallinen romaani. Ehkä hiljaisuudessa voi kasvaa ihmisenäkin.

Charles ui kesäisen valtameren aalloissa mielellään. Mahtavassa, voimakkaassa elementissä on virkistävää käydä uimassa, vaikka kuiville nouseminen onkin kallioisessa jyrkässä rannassa vaikeaa, eivätkä mainingit tahdo päästää otteestaan. Niin kuin eivät päästä rakkaudetkaan. Ja jossakin siellä suolaveden syvyyksissä elää hirviöitä.

Iris Murdochin romaani The Sea, The Sea käynnistyy realistisen oloisena joskin ironisena kertomuksena Charlesin romanttisesta ajattelusta ja omaelämäkerrallisesta kaunistelusta. Kun ilmenee, että samassa rannikkokylässä sattuukin asumaan eräs Hartley, Charlesin nuoruudenrakastettu, hänen vuosikymmeniä sydämessään vaalimansa, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkautensa – vieläpä onnettomassa avioliitossa, josta tämä on ehdottomasti pelastettava takaisin alkuperäisen ja oikean rakastajansa kainaloon! – ja kun Lontoon-draamatkin tunkeutuvat kutsumatta vierailulle, kääntyy tyylilaji absurdiksi teatteriksi.

Prosperomaisesti lähimmäisiään hallitseva Shakespeare-ohjaaja välineellistää lähipiirinsä ihmiset oman unelmansa ja rakkaustarinansa näyttelijöiksi ja työkaluiksi. Mutta kuka on sitä, mitä esittää olevansa? Eivät ainakaan näyttelijät! JKaikkein eniten sumuttaa tarinansa minäkertoja, etenkin itseään. Tässä romaanissa kaikki on teatraalista ja dramaattista. Juonenkulkua sen enempää paljastamatta on todettava, että Murdoch on onnistunut kirjoittamaan kirjan sivuille mitä viihdyttävimmän ja samalla epäuskottavuudessaan mielipuolisimman sosiaalisen asetelman – asetelman, jollaisen voi helposti kuvitella näkevänsä näyttämöllä, mutta jollainen on romaanin sivuilla jokseenkin ällistyttävä. Olen näkevinäni monet teoksen kerrontaratkaisuista ei ainoastaan ironisina vaan suorastaan parodisina.

Murdoch rakentelee jännitteitä alleviivaillen, lukijalle silmää vinkkaillen. Tiedättehän: jos kertomuksen alkusivuilla esitellään ”pistooli”, etenkin jos se esitellään erityisen suurin elkein, voi olla varma, että sitä käytetään myöhemmin. Lukijan jännitettäväksi jää, millaisissa olosuhteissa ja miksi pistooli laukaistaan. Päähenkilön häikäilemätön, pimeä käytös saa paikoin suorastaan haukkomaan henkeä. Ei! Ei! Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?!

Romaanin loppupuolen yliluonnolliset elementit ovat myös mitä nautinnollisinta luettavaa – etenkin ne, jotka kertojalta itseltään menevät ohi.

Murdochin tunne-elämää, päätöksentekoa ja motivaatioita valottavat tarkat oivallukset kruunaavat kokonaisuuden: The Sea, The Sea on yksi viime aikojen piristävimmistä lukukokemuksistani. Ensimmäinen kosketukseni Iris Murdochin tuotantoon teki ison vaikutuksen. Lisää tällaista!

Toisten lukukokemuksia:

Luettua elämää
PS Rakastan kirjoja
Luetut, lukemattomat

Oudon poetiikka

Jouduin taannoin erästä esiintymistä varten miettimään poetiikkani lähtökohtia ja henkilökohtaista kirjallista juonenkaartani. Aloitin lapsuudestani, niistä väristyksistä, siitä ihmetyksestä, joita tähtitaivaan katseleminen tuotti. Maailmankaikkeuden lumo! Oli kirjoja, jotka tuottivat hieman samansuuntaisia tuntemuksia: tieteisfiktio. Scifin ohella moni muukin eksoottisiin ympäristöihin sijoittuva seikkailukertomus antoi samanlaisia jännityksen ja uuden löytämisen kokemuksia. Jostakin kaukaa – tutkimusmatkalta – voi löytyä jotakin todella kummallista.

Kaavaksi redusoituna:

eksploraatio -> sense of wonder

Tämä on lapsen kokemus maailmasta noin ylipäätään. Lapsuus ja nuoruus ovat horisontin laajentamisen, maailman ihmeiden paljastumisen aikaa.

Mitä enemmän käytännölliset huolet valtaavat mieltä, sitä vähemmän ihmisellä lienee tarmoa ja aikaa tutkiskella ja etsiä uutta. Lisäksi, kun maailmassa on kovin paljon tuttua, vierauden kokeminen saattaa muuttua yhtä työläämmäksi. Ehkä joistakin tällaisista syistä ihmeen tuntu muuttuu iän myötä yhä harvinaisemmaksi kokemukseksi. Moneen kertaan nähdyt helpot konstit eivät enää hämmästytä. Perinteisin genrekirjallisuus, joka oli aiemmin viihdyttänyt ja innostanut, ei enää kyennyt tarjoamaan 25-vuotiaalle minulle sitä, minkä vuoksi olin sen pariin alkujani päätynyt.

Sense of wonder oli muuttunut minulle – yllättäen erityisesti scifin puitteissa – harvinaiseksi kokemukseksi. Sen sijaan sain parhaat väristykset jossakin muualla: siellä, missä taustatyöt oli tehty kunnolla, ja missä todellisuuden ja kuvitelman rajaa hämärrettiin. Umberto Econ Foucaultin heiluri on tässä suhteessa ollut yksi suurimmista esikuvistani. Myös puhdas tietokirjallisuus on onnistunut hämmästyttämään. Oikea biologia on ollut paljon kiehtovampaa kuin Gigerin Alien, ja Nikola Teslan todelliset projektit ovat ällistyttäneet aivan toisella tasolla kuin hänen innoittamiensa steampunk-kirjailijoiden sepitteet.

Ihmeen tuntu nousee minulle edelleen ennen kaikkea maailman outouden paljastumisesta, ei niinkään mielikuvituksellisten elementtien lisäämisestä maailman päälle. ”Tällaista on todella olemassa!” ”Ihmiset todella toimivat näin!” ”Jotkut todella ajattelevat näin!”

Kirjoittaessani teen järkyttävät määrät taustatyötä, jotta löytäisin sen, mikä on ihmeellistä. Nähdäkseni sen, mikä maailmassa ja ihmisissä on hämmästyttävää, vinksahtanutta. Pitääkseni kiinni lumouksesta.

Kaavaksi redusoituna:

taustatutkimus -> lumouksen palauttaminen maailmaan

Kun vertaan kaavoja toisiinsa, huomaan, että mikään olennainen ei oikeastaan ole muuttunut.

Oudon läpimeno

Se, minkä tietää, ja minkä ymmärtää, ovat eri asioita. Olen esimerkiksi tiennyt ihmisen irrationaalisuudesta aina, mutta olenko todella ymmärtänyt sitä? Joissakin yhteyksissä kyllä, mutta useammisssa en.

Joskus lukioikäisenä oman mieleni ymmärtäminen oli suunnilleen seuraavanlaisella tasolla: Tunteet määrittävät, mitä haluamme ja mitä välttelemme, ja järki on apuväline, jonka avulla tavoittelemisessa ja välttelemisessä joko onnistutaan tai sitten ei. Tunne-elämä rakentuu toki monimutkaisten kehitysprosessien kautta, joista olemme osin tietämättömiä, mutta siitä eteenpäin ihmisen käytös oli pääpiirteissään melko selitettävää ja yksinkertaista.

Luin nuoruudessani paljon yksioikoista genrekirjallisuutta, ja sellaista myös kirjoittelin. Siinä päähenkilö tahtoo jotakin, kohtaa enemmän tai vähemmän ulkoisia vastuksia ja yrittää ratkoa eteen tulevia ongelmia. Suosin hahmoa, joka oli ongelmiensa suhteen tyhmä, väärässä jostakin olennaisesta asiasta. Eräs minuun tuolloin vaikuttanut teos oli Iain M. Banksin Muista Flebasta, jossa päähenkilö muistaakseni taisteli väärissä joukoissa, kunnes lopulta tajusi jotakin olennaista. Paljon muuta kirjasta en muistakaan – mutta tämän blogaukseni kontekstissa teoksen ajatuskäänne on aivan erityisen osuva.

Kaikesta elämän tarjoamasta todistusaineistosta huolimatta ajattelin kauan hieman Platonin tapaan, että ihminen enimmäkseen toimii jotenkin fiksusti, ja että vahingollinen toiminta on ennen kaikkea kognitiivinen ongelma: tyhmä ihminen ei vain tiedä, miten hänen kannattaisi toimia. Jos ihminen saa valita hyvän ja pahan (tai hyvän ja huonon) välillä, hän valitsee tietenkin paremman vaihtoehdon, mikäli lainkaan hahmottaa, mitä on valitsemassa.

Käsitykseni enimmäkseen järkevästä ihmisestä oli myös pitkään vaalimani anarkismin taustalla, joka taas oli Leikkiminen kielletty -pamflettini keskeisintä käyttövoimaa. Ihmisten tulisi antaa toimia mahdollisimman vapaasti, sillä kukapa heidän tilanteensa tuntisi paremmin kuin he itse.

Mutta kaikki ei ole ollut kohdallaan. Dissonanssi johti minut karnevalisoimaan absurdia, puhumaan ihmisenä olemisen perustattomuudesta, tutkimaan järjetöntä ja järjettömyyttä. Tiesin toki ihmisen irrationaalisuudesta… Mutta riittääkö tietäminen? Saako esimerkiksi tieto ilmastomuutoksesta meidät tekemään riittäviä liikkeitä katastrofin torjumiseksi? Yhtä vähän tieto irrationaalisuudesta saa suhtautumaan järjettömyyteen vakavasti.

Jotta asia menisi todella perille, sen on myös tunnuttava jossakin.

Ajan myötä näin on käynyt. Olen riittävän usein saanut katsoa ihmistä riittävän läheltä, niin että Dostojevskin aikoinaan etäiseksi ja käsittämättömäksi jäänyt Kellariloukon kertojakin on muuttunut tutuksi ja todelliseksi. Emme me läheskään aina valitse sitä, minkä parhaaksi ymmärrämme. Tottumukset, tunnekuohut, tunteiden puuttuminen, riippuvuudet, mielenterveydelliset ongelmat, kiire, sisäeritys, intohimot… Tilannerarvion, tavoitteiden ja toimintatapojen valinnan ja lopulta myös toiminnan aikana järjen voi ohittaa moni seikka. Ja tietenkin nämä myös siihen, miten ulkoisen maailman hahmotamme. Irrationaalisuus läpäisee olemassaolomme joka tasolla ja paljon syvällisemmin kuin olin nuorempana uskaltanut myöntää. Meissä ja meille vallitsee outous.

Tästäkö syystä huomaan viime vuosina suuntautuneeni kohti kauhukirjallisuutta?

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

 

Vuoden parhaat

Perinteisen lukuvuosipäivityksen paikka. Vaiko aika?

Lukutahtini on ollut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan aika vakio: vähän päälle kirja viikossa, 50-70 kirjaa vuodessa. Sillä on menty nytkin: vuoden 2018 mittaan olen lukenut 55 oikeaa kirjaa (”Oikean” kirjan ja muun kirjankaltaisen painotuotteen välinen raja on häilyvä ja mielivaltainen. Ei siitä sen enempää.).

Onko määrällä mitään väliä? Erään facebook-tuttuni paheksui joidenkin ihmisten sadan kirjan vuositavoitteita, jonka jälkeen asiasta keskusteltiin hänen seinällään jonkin verran. Silloin argumentit olivat toiset (laatu vs. määrä, viihtyminen vs. tarkka, ymmärtävä lukeminen, itseisarvot vs. päämäärät), mutta jatkan tässä vielä aiheen liepeiltä.

Omasta lukemisestani valtaosa on hyvin hidasta erityisaiheiden tutkimista, opiskelua ja yksityiskohtien metsästämistä. Kirjoitustöideni myötä erikoistun tilapäisesti johonkin osaamisalueeseen. Se on antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaa laajentavaa tutkimusmatkailua, joka johtaa aika ajoin melkoisiin älyllisiin aivo-orgasmeihin.

En kuitenkaan ylenkatso määrällistä lukemista. Yleissivistys on ihan kelpo, tavoittelemisen arvoinen porvarillinen hyve, jota ei saavuteta lukemalla huolellisesti viisi tai edes kymmenen runokokoelmaa tai filosofian klassikkoa. Yleissivistykselle sukua on ”lukeneisuus”, joka ei myöskään synny kourallisesta teoksia. Laadun ohella myös määrällä ja tekemisen laveudella on väliä. Ainakin jossakin, ainakin joillekin: myös minulle.

Tällaisten, toisia ihmisiä vahingoittamattomien äärellä olen enimmäkseen arvorelativisti. Mielestäni on ihan oikeutettua olla kapea-alainen spesialisti. On myös ihan oikeutettua olla yleissivistynyt ilman minkäänlaista erikoisalaa. Myös täydellinen oppimattomuus on aivan mukiinmenevänä elämänmuoto, mikäli ihminen ei ole moukka tai paskapää (näissä häiriötiloissa sivistämistä ja opettamista voi ainakin yrittää, vaikkei niiden tehosta persoonan parantajina voikaan antaa takeita).

Onnekkainta lienee, jos ihmisessä yhdistyvät hyvä persoona, hyvä yleissivistys ja vielä erityinen osaaminenkin. Mutta ajauduin jo aiheestani etäälle. Tarkoitukseni oli kuitenkin kertoa vuoden parhaista lukukokemuksistani. Ohitan tässä ne erityiset tajunnanräjäytystyömaat, joiden mahtavuus on niiiin kiinni omissa tutkimisen tavoitteissani ja siinä, miten teosten yksityiskohdat keskustelevat muiden samaan projektiin liittyvien teosten kanssa.

Tässä siis ihan itsessään hyviä kirjoja.

* * *

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2004

Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva mammuttiromaani kuvaa ajan sosiaalisia ongelmia ja elämää eri yhteiskuntaluokissa. Humoristinen mutta syvällisemmässä mielessä asiat vakavasti ottava kerrontaratkaisu kuvailee raadolliset kauheudet kuin yhteiskunnan arvojen vinksahtaneisuudenkin. Elävää ja eläytymään houkuttelevaa draamaa. Erinomainen, maailmaa avaava lukuromaani!

* * *

Samanta Schweblin: Houreuni. Suom. Einari Aaltonen. Like 2018

Ekokauhua Etelä-Amerikan maaseudulta, sieltä, missä ruoantuotanto tappaa. Ei ihan helppo pienoisromaani, jonka jouduin itse lukemaan kahdesti, ennen kuin pääsin kunnolla jyvälle. Tankkaaminen kannatti, paranormaali tragedia jäi päähän kummittelemaan. Suomenkieliseen laitokseen on jäänyt pari ymmärtämistä hankaloittavaa painovirhettä, mutta niistä on mahdollista päästä yli.

* * *

Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Atena 2016

Vuosi 1919. Brittien laivasto käy Suomen maaperältä ja aluevesiltä käsin epävirallista sotaa bolsevikkejä vastaan. Valtapolitiikkaa unohtamatta Ylikangas menee yksittäisten mainio_pikku_sotasotilaiden havaintojen tasolle. Kehoon ja fysiikkaan menevät kuvaukset Sopwith Camelilla lentämisen todellisuudesta saavat karvat järkytyksestä ja ällistyksestä pystyyn. Ensimmäisiin kuulentoihin verrattavaa hulluutta! Luin kirjan maaliskuussa, mutta olen vieläkin ihan täpinöissäni, kun alan muistella lukemaani.

* * *

Peter Watts: Sokeanäkö. Suom. J. Pekka Mäkelä. Gummerus, 2013

Meribiologi Wattsin avaruusmatka vie mielenfilosofian ja vampyyrien evoluution syövereihin. Lähes kaikilla tasoilla toimiva romaani palautti nuoruudenuskoni siihen, että kovimmallakin hardcore-scifillä voi edelleen olla minulle jotain annettavaa.

* * *

Maggie Nelson: Argonautit. Suom. Kaijamari Sivill.

S & S 2018

Kirjan innoittama aiempi blogaukseni.

* * *

Johannes Ojansuu: Lankeemus. WSOY 2008

Ilmeisen virheellisistä ja toistuessaan ärsyttävistä atroposetrismeistään huolimatta Ojansuun fenomenologinen esitys inhimillisestä lankeemuksesta tavoittaa jotakin aivan olennaista ja auttaa yleishahmottamaan niitä inhimillisiä katastrofeja, joihin useimmat meistä joskus kompastuvat.

* * *

Nick Hornby: Skeittari. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Wsoy 2009

Nuortenromaanissaan Hornby on aivan hauskimmillaan. Vastuuta tunnistamattoman teini-ikäisen ajatuksenjuoksu on hervotonta, ääneennaurattavaa, vanhemman näkökulmasta jopa terapeuttista luettavaa.

* * *

Ei kai tässä nyt sitten muuta. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Sivuhuomautuksia elämään, kuolemaan ja merkitykseen

Saavun Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas yhdeksänteen lukuun Kuolevaisuus, pahuus ja muisti.

Pihlström pohtii kuoleman merkitystä sekä sitä, miten kaiken katoavuus uhkaa viedä myös elämältä merkityksen.

”Syvemmällä tasolla kuolevaisuuden riistävän ihmiseltä paitsi erityisiä hyvänä pidettäviä asioita, kuten hyviä kokemuksia, jotka jäävät kokematta […], myös yleisemmin elämän merkityksellisyyden itsensä tai jopa tuollaisen merkityksellisyyden mahdollisuuden. Tämä huoli avautuu nimenomaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Koska kaikki projektimme, kuinka merkityksellisenä ne subjektiivisesti koemmekin, lopulta päättyvät kuolemaan, voidaan kysyä, oliko niillä oikeastaan mitään merkitystä alun pitäenkään. Se, että kuolemme, näyttää tekevän kaikesta merkityksen kokemisesta harhaa. Tämä illuusion menettämisen kokemus voidaan laajentaa […] koko ihmiskuntaan […]. Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen.” (s. 157)

On totta, että kuoleman edessä useat elämän ongelmat näyttävät menettävän merkityksensä. Monen väitetään kuoleman lähestyessä sanoneen jotakin sen suuntaista, kuin että ei olisi kannattanut ottaa pikkuasioista niin isoa murhetta, ja olisi pitänyt elää aidosti ja tavoitella unelmiaan sen sijaan, että yritti olla muiden silmissä hyvä tyyppi.

Tällaisissa kuolemanläheisyyden kertomuksissa osa ennen tärkeinä pidetyistä toimintatavoista näyttää todella menettäneen merkityksensä. On myös ilmeistä että kuolinvuoteella monetkin asiat todella muuttuvat merkityksettömiksi: jos tiedän kuolevani kahden viikon kuluttua, tuskin suunnittelen enää uranvaihtoa, lasten hankkimista tai talon rakentamista.

Tämä palauttaa mieleen kirjan johdantoluvun, jonka sivuilta löytyy hieno muistutus elämän traagisuudesta:

”Jos kuolema vie meiltä pois hyviä asioita ja kokemuksia, niin samoin totisesti tekee elämä itse. Jokainen hetki elämää riistää meiltä äärettömän määrän vaihtoehtoisia hetkiä […] Elämän hintana ovat lukemattomat elämättä jääneet elämät.” (s. 18)

Aivan toisella tavalla mutta mahdollisuuksien rinnalla elämä riistää meiltä myös merkityksiä. Se on elämisen hinta. En enää osaa lumoutua samoista asioista, joista lumouduin viisivuotiaana, en toisaalta myöskään pelkää samoja asioita. En pidä kovin tärkeänä monia tavoitteita, joiden eteen hikoilin ja joiden vuoksi olin jopa epätoivoinen nuoruudessani. Kirjat, jotka olivat järisyttävän hyviä, kun luin ne untuvikkona, näyttäytyvät nyt silmissäni keskinkertaisina, jopa huonoina. Niiden sisältö on menettänyt merkityksensä. Tähän ei tarvita kuolemaa: riittävän pitkä elämä riittää.

Olisi mielestäni kuitenkin virhe väittää, ettei mikään koskaan ollutkaan merkityksellistä. Se olisi eletyn todellisuuden ja kokemattoman sielun kärsimysten, toiveiden ja unelmien vähättelyä. Vaikka merkitykset ovat katoavaisia ja muuttuvia – tarkoittaako se, että ne olisivat illuusioita?

Kun Pihlström ryhtyy erittelemään kuoleman merkitystä, hän erittelee tätä merkitystä englannin kielen sanojen meaning ja significance kautta. Näiden sanojen äärellä on helppo huomata, mikä yhdistää tarkoitusta ja meaningiä, merkitystä ja signifikaatiota. Ne kaikki viittaavat jonnekin muualle. Niissä kaikissa on sisäänrakennettu dikotomia merkitsijän ja merkityksen välille, sen mikä tarkoittaa ja sen mitä se tarkoittaa välille.

Jos merkitys on jotakin, mikä väistämättä osoittaa jonnekin muualle, voidaan tosiaan ajautua nihilistiseen umpikujaan: elämän päättyväisyys tarkoittaa että tie, jota kyltti ”Ikuinen kaupunki Pariisi” merkitsi, onkin poikki. Virheellisellä kyltillä (sign, merkki) ei olekaan todellista merkitystä. ”Ikuinen kaupunki Pariisi” osoittautuukin harhaksi.

Mutta tiellä merkitys on, umpikujallakin. Merkitty polku johtaa merkillisiin paikkoihin; ei tosin ikuiseen kaupunkiin, vaikka matkailija niin kuvitteli. Meininki voi olla hyvä, meaning jotain muuta kuin odotukset.

Kuoleman umpikujaan luhistuvien odotusten virheellisyys on ikuisuudessa. Inhimilliset sanat ja asiat tarkoittavat tai merkitsevät jotakin vain inhimillisessä kontekstissa. Meillä ei ole kosmista, jumalallista tai yliajallista näkökulmaa todellisuuteen, ja väitän ettei sitä voi ollakaan. Kontekstit, joissa toiminnalla ja tavoitteilla on todellisia merkityksiä ja tarkoituksia, ovat elämän sisäisiä. Elämällä ei sikäli voi olla (inhimillistä) tarkoitusta. Elämässä voi.

Tarkastellaan väitettä logoterapian näkökulmasta. Viktor E. Franklin mukaan ihmisyys suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ja elämällä on kuin onkin tarkoitus. Juutalaisena keskitysleirivankina Frankl joutui testaamaan ajatustaan äärimmäisissä kenttäolosuhteissa. Hänen mukaansa hengissä jaksoivat pysytellä ne, joilla oli elämälleen tarkoitus. Tarkoitus, joka oli jossakin oman itsen ulkopuolella, tyyliin: ”Tahdon vielä nähdä ja auttaa lapsenlapsiani heidän nuoruudessaan.” ”Minä vielä kostan tämän.”

Tämäntapaiset tarkoitukset ”nähdä ja auttaa lapsiani” tai ”kostaa” sijaitsevat kuitenkin elämän sisäpuolella, eivät inhimillisyyden tuolla puoden. Ja se, mille ne antavat tarkoituksen keskitysleirillä, on päivittäinen kamppailu hengissäpysymiseksi, ne teot, joilla selviydytään, ei elämä itsessään. Tämän kamppailun teot merkitsevät jotakin nimenomaan toisten, tulevaisuuden tekojen, inhimillisen elämän kontekstissa.

Millaisissa tilanteissaihminen sitten lakkaa kamppailemasta ja tekee esimerkiksi itsemurhan? Harvemmin varmaan kosmisen mitättömyyden edessä. Useammin silloin, kun uupuneena ajattelee, ettei elämässä itsessään ole odotettavissa hyviä asioita.

Ikuiset ideat, liikkumaton liikuttaja ja pysyvät totuudet ovat – John Deweytä seuraillen – aiheita, joista länsimainen filosofia on ennen kaikkea kärsinyt. Kosmisen näkökulman tavoittelu on virhe, joka johtaa – kuten Pihlström luultavasti ymmärtää – tosiaankin illuusioiden rakenteluun. Ne, oppimattomatkin, jotka pitävät filosofiaa merkityksettömänä puuhasteluna, ovat tähtiin tuijottavan metafysiikan osalta oikeassa. Elämä on merkityksiä täynnä: mutta ne on nähdäkseni elettävä tämänpuoleisessa, ei teoretisoitava ikuisuuksia tavoitteleviin oppirakenteisiin.