Lapsena luin vessassa Aku Ankkoja. Aina sarjakuvaa ei malttanut jättää kesken, vaan ne pidättelivät minua istunnolla pidempään kuin tarpeen. Ehkä jollakulla muullakin oli asiaa vessaan, ja minua piti hoputella lopettamaan. Peloteltiin peräpukamilla tai jotain.
Luen edelleen kakalla käydessäni jokseenkin poikkeuksetta. Olen joskus ajatellut, että vessassa vietetty aika menisi muuten hukkaan. Ikään kuin ajankäytölliset tehokkuusvaatimukset pitäisi ulottaa kaikkein yksityisimpiinkin toimituksiin. Ikään kuin suolen tyhjentäminen ei itsessään olisi riittävän arvokasta ajankäyttöä. Yhtä hyvä perustelu voisi olla: Alhaisia ruumiintoimintoja on tasapainotettava samanaikaisesti nautittavalla hengen ravinnolla.
Harmittaa, etten putki-, kylppäri- ja vessaremontin aikana tajunnut, että vessan seinälle olisi samassa yhteydessä pitänyt saada kiinteä kirjahylly. Vaikka voihan sellaisen vieläkin asentaa.
Mutta millaisia teoksia toilettikirjastoon kannattaa hankkia? Perinteinen romaani ei istu pöntölle kovin hyvin, sillä väitetysti wc-käynnit on kuin onkin hyvä pitää lyhyinä. Fragmentaariseen muotoon kirjoitetut teokset sen sijaan sopivat huussiin aivan erityisen hyvin. Myös ei-niin-tarinallinen kirjallisuus – kuten suuntaansa haeskeleva esseistiikka – toimii usein loistavasti myös viiden minuutin pätkissä.
Moni vaikkapa pienoisnovelleista tai aforismeista koostuva kirjoituskokoelma on kuitenkin kerronnaltaan tai ajattelultaankin niin toisteinen, että edes sen päivittäinen lukeminen ei ole suositeltavaa. Vessassa olisikin hyvä olla useita teoksia, jotta yksittäinen teos ei alkaisi tympiä.
Viime vuosina olen lukenut esimerkiksi seuraavanlaista eriökirjallisuutta:
Joseph Joubert: Mitä ajattelen. Valikoinut ja suomentanut Martti Anhava. Otava 2007
1700-1800 luvuilla eläneen Joubertin ajatelmia filosofiasta ja vallankumouksen ajasta. Enimmäkseen ikävystyttävä, mutta kirjan ajatusten joukossa on monia helmiä.
Alan Lightman: Einsteinin unet. Suomentanut Hilkka Pekkanen. WSOY 1993.
Bernissä patenttitoimiston virkailijana työskentelevä Einstein uneksii rinnakkaismaailmoista, joissa aika kulkee toisin. Sadan vuoden takaisen Sveitsin kuvaus viehättää.
Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia. Suomentanut Pentti Salmenranta. Otava 1993.
Queneau kirjoittaa saman pikku tapahtumakuvauksen sadalla eri tyylillä. Vaikutusvaltainen ja ideoita synnyttävä teos. Osa kertomuksen versioinneista on mainioita, osan suomennoksiin en ole erityisen tyytyväinen. Ranskankielistä alkuperäistekstiä en ole lukenut, mutta käännöksen pohjalta syntyy vaikutelma, että sata oli kirjailijalle hieman liikaa. Oulipolaiseen ajatteluun vedoten tulee mieleen, että kaikkia potentiaalisia kirjoja ei välttämättä tarvitsisi kokonaisuudessaan aktualisoida. Lukulistalla: Lindstedt ja Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies.
Veronica Toumanova: Why Tango. Omakustanne 2015.
Pienoisesseitä tangon tanssimisesta, harjoittelusta ja psykologiasta. Monet kirjoituksista on luettavissa myös netissä, mutta ajatukset ovat niin hyvin muotoiltuja, että kirjaksi painaminen on ollut perusteltua.
Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä. Valikoinut ja suomentanut Aki Salmela. Siltala & Sanavalinta, 2021
Lyhimmillään muutaman virkkeen mittaiset novellit tavoittavat parhaimmillaan ihmiselon absurditeetteja hyvin. Hienoja kuvauksia esimerkiksi (ihmissuhteiden) neuroottisesta yliajattelemisesta. Oikein mainiosti kirjoittavalla Davisilla on valitettavasti myös maneereja, joiden vuoksi hivenen suppeampi valikoima olisi kenties ollut vielä nykyistäkin upeampi.
Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus. Suomentanut Heikki Nyman. WSOY 1997.
Hierarkisesti jäsennelty esitys siitä, miten logiikan, kielen ja maailman suhteista. En niin yleensä suostu vain kevyesti silmäilemään ja harppomaan aloittamiani kirjoja alusta loppuun, vaan jokaisen virkkeen on saatava osansa huomiostani. Olen siis hieman neuroottinen, vai pitäisikö anaalinen lukija. Tractatuksen lukeminen ei siis mennyt aivan kevyesti, ja onkin kysyttävä, oliko tekstin läpi ähkiminen kaiken vaivan arvoista. Ainakin kirja syvensi hieman käsitystäni Wittgensteinin varhaisen vaiheen ajattelusta.
Per Faxneld: Uhripuu. Suomentanut Satu Grönroos. Haamu, 2022.
Pohjois-Ruotsiin sijoittuvia kummitusjuttua. Kertomusten rakenteet muistuttavat läheisesti esimerkiksi Samuli Paulaharjun novelleja kokoelmassa Tunturien yöpuolta. Saamelaisvaikutteita? Suhde kansantarinoihin on kuitenkin päinvastainen: Kun kansanperinteen kerääjä Paulaharju yritti kääntää folklorea novelleiksi, uskontotieteilijä Faxneld yrittää puolestaan saada novellinsa näyttämään kansantaruilta.
Pauliina Haasjoki: Planeetta. Otava, 2016.
Haasjoen runot levittäytyvät merten rannoille ja kaikkialle, missä on elämää. Hyvää rytmiä ja kiinnostavia sanakuvia. Mutta pitäisikö tätä lisäksi yrittää tulkita? Mitä tekstin takana on, mitä en tajua?
Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia, 2021.
Viidentoista esseen kokoelma hahmottelee elämää ja olemista kehon asentojen, asenteiden ja eleiden kautta. Vallin tyylikkäitä ajatuksenkulkuja ja kielenkäyttöä on mukava seurailla. Haahuilevaa mutta selkeää. Ja onpa kokoelmassa oikea ulostamistekstikin: Kyykky.
Yritin lukea vessassa myös Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa. Fragmentaarisesta ulkoasustaan huolimatta Finlandia-voittaja on niin mukaansatempaava, ettei se mahdu pieneen eriöön vaan houkuttelee lukemaan pidempiä jaksoja yhteen menoon. Nyt minulla onkin ongelma: mitä ottaisin Viikilän tilalle, kun seuraavan kerran tulee hätä?
Jukka Laajarinne 