Uusimmassa Parnassossa Ville-Juhani Sutinen kommentoi eräitä väitteitä, joihin kirjallisuuden harrastajat ja ammattilaiset eivät voi olla toisinaan törmäämättä: Ennen tehtiin ja parempaa ja painavampaa kirjallisuutta, ja lukijat halusivat sivistää itseään, kun taas viime vuosikymmeninä kirjallisuus on yhä enemmän muuttunut markkinavetoiseksi kertakäyttöviihteeksi.
Sutinen luettelee esimerkkejä siitä, miten markkinat ovat ennenkin ohjailleet kirjaiijoita: Dostojevski on venyttänyt tarinoitaan rahan vuoksi, nyyhkyromantiikka on ollut tavattoman suosittua jo 1800-luvulla, kirjojen mitta ja formaatti ovat olleet kaupallisuuden säätelemiä.
En ota kantaa siihen, onko viihteellistyminen ollut nykyaikana todellinen vai kuviteltu ilmiö. Omakohtainen tunnelmointi asian äärellä ei riitä perusteluksi: suuren osan siitä, mikä teininä oli tajuntani räjäyttävää kirjallisuutta, luokittelisisin epäilemättä nyt kepoisan viihteen kategoriaan. Olen myös lukenut ainakin 1800-luvulla raapusteltuja aikalaisvalitelmia siitä, miten kirjakaupan ikkunassa myydään nykyään pelkkää roskaa, kun taas vakavaa, oikeaa kirjallisuutta ei enää juuri lainkaan kustanneta, koska sitä ei luetakaan.
Todellisten kehityssuuntien arvioimiseksi pitäisi lisäksi olla paljon omaani laajempi ymmärrys siitä, mitä ennen todella julkaistiin – ei ainoastaan niistä teoksista, jotka ovat jääneet klassikoina elämään.
Jotain klassikoidenkin perusteella voidaan silti sanoa. Mainitusta Dostojevskista olen ennenkin todennut, että vaikka hänen teostensa eksistentiaalinen sisältö oli syvää ja oivaltavaa, ovat ne usein toteutukseltaan vaillinaisia. Sutisen mainitseman kerronnan paisuttelun lisäksi Dostojevski teki työtään usein tavattoman tiukassa aikataulussa: jos tuhti tiiliskivi ei olisi valmistunut tiettyyn päivään mennessä, ihmissielun suuri näkijä olisi joutunut maksamaan kalliisti siitä, ettei pysynyt tekemissään sopimuksissa. Tämä kaikki näkyy useissa hänen teoksissaan eräänlaisena keskeneräisyytenä: on kerronnallisia maneereja, on tyhjäkäyntiä, on kankeutta.
Dostojevski on vain esimerkki. Menneiden aikojen vaikutusvaltaisimmatkaan klassikot ovat vain harvoin edes lähellä täydellistä. Ne ovat ainoastaan tai korkeintaan parasta, mihin olosuhteet ovat kulloinkin antaneet myöten. Varsin usein vanhaa kirjallisuutta lukiessa tulee mieleeni: nykyään tämä tehtäisiin paremmin. Kustannustoimittaja käskisi kirjoittaa uusiksi. Sen jälkeen olisi vielä edessä editointikierros jos toinenkin.
Olisiko mahdollista, että kirjallisuus onkin tosiasiassa parantunut, kehittynyt ja mennyt eteenpäin – hieman samaan tapaan kuin vaikkapa tiede?
Lähietäisyydeltä teoksen kestävää arvoa on vaikea tunnistaa. Tiedämme tapauksia, joissa klassikot ovat nousseet klassikoiksi jo postuumisti, ja tunnemme tapauksia, joissanerot on huomattu neroiksi jo omana aikanaan. Enemmän lienee omana aikanaan ylistettyjä teoksia, joita ei enää jälkikäteen muistella. Riivaajien kertoja sanoo seuraavasti: ”Yleensä ottaen, jos minä nyt rohkenen lausua mielipiteeni näin arkaluonteisesta asiasta, kaikki meidän keskinkertaisen kyvykkäät herramme, joita heidän eläessään pidetään miltei neroina, eivät kuoltuaan vain katoa jäljettömiin, vaan voi käydä niinkin että he jo eläessään, kun uusi sukupolvi on varttunut ja anastanut paikan jossa he ovat vaikuttaneet, joutuvat unholaan ja heitä aletaan hyljeksiä käsittämättömän nopeasti.” (suom. Lea Pyykkö)
Helpompi on arvioida tekemisen reunaehtoja.
Erityisesti estetiikkaa määrittävät teknologiset puitteet ovat kohentuneet: tekstin muovaaminen ja paranteleminen on muuttunut helpommaksi, ja lauseita todennäköisesti viilataan, muutellaan, sanajärjestyksiä ja kerronnan rakenteita maistellaan ja muotoilllaan… kirjoitusta testataan enemmän, ennen kuin se päätyy painoon. Julkaistut teokset ovat valmiimpia ja hiotumpia kuin mustekynä- tai Remington-aikakausilla. Ehkäpä muodoltaan lähempänä täydellistä?
On myös aiempaa enemmän ihmisiä, joilla on aikaa ajatella ja muotoilla ajatuksistaan kirjoitusta: parhaimmat teokset kohoavat paljon suuremmasta massasta, paljon laajemmasta aineistosta. Enkä näe mitään erityistä syytä, miksi ennen vanhaan olisi oltu syvällisempiä ajattelijoita kuin nyt. Päin vastoin. Kuten Newton näki kauemmas, koska seisoi häntä edeltäneiden jättiläisten harteilla, saavat nykykirjailijat jatkaa siitä, mihin aikaisemmat ovat jääneet.
Eikö meillä olisi hyvät syyt olettaa, että nykyään kirjoitetaan enemmän parempia kirjoja kuin sata vuotta sitten?
Jukka Laajarinne 