Lanu!-festivaalit 2022

Minulla on ilo olla mukana ensi torstaina Lanu!-kirjallisuusfestivaalien luontoaamussa.

”Lasten luontokirjan sankarit ovat pienenpieniä, mutta innostavat lukijaa kysymään suuria kysymyksiä ja tutkimaan luontoa avoimin mielin. Kirjailija Jukka Laajarinne ja kuvittaja Mari Luomakertovat uutuudestaan Mansikkamysteeri, joka on tarina tiedon etsimisestä. Haastattelijana lastenkirjailija ja runoilija Reetta Niemelä.”

Ohjelma on katsottavissa festivaalien YouTube-kanavalla 5.5. Tervetuloa seuraamaan!

Isien paluu

Viimeistä edellisessä päivityksessä esittelemäni Mansikkamysteeri on nyt tullut painosta ja saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista. Niin on myös uusi nuortenromaanini Isien paluu!

Kolme vuotta sitten julkaistu goottilainen romanssini Hurmeen maku sai lopulta jatkoa. Vaikka molemmat kirjat sijoittuvat nykyaikaan, niiden kerronta sitoutuu monin tavoin romantiikan ajan kirjallisuuteen. Hurmeen maku oli tarina nuoresta tytöstä, sukusalaisuuksista, hautausmaista ja riipivän suurista tunteista. Itsenäinen jatko-osa Isien paluu jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jäi, mutta tällä kertaa heittäydytään seikkailukertomuksen perinteisiin. On vieraita maita, ihmissyöjäpetoja, kovaksi keitettyjä roistoja – ja kauhuelementtejä. Tätä oli hauska kirjoittaa!

Hurmeen maku on myös kuultavissa useimmissa äänikirjapalveluissa Marja Valkaman lukemana.

Kansi: Jani Karppi

Yhdeksäs luokka on päättymässä ja elämä edessä. Emmalle ja hänen ystävilleen se merkitsee paitsi vapautta myös tutun ja turvallisen loppua.

Koulun kevätnäytelmän roolijaossa Emmasta tulee pahaenteisen velhokuninkaan alamainen. Keltatakkista hallitsijaa esittää Karim, joka ottaa roolinsa pelottavan tosissaan. Pian näytelmä kurkottaa lonkeroitaan harjoitussalin ulkopuolelle.

Samaan aikaan toisella puolella maailmaa vankileiriltä pakenee mies. Hän matkaa myrskyävien merten ja mystisten vaarojen läpi kohti pohjoista. Miehellä on mukanaan mittaamattoman arvokas aarre, jonka salaisuuden tuntee vain hän itse.

Ihmiskohtalot punoutuvat yhteen, naamiot riisutaan ja totuus paljastuu.

Isien paluu on itsenäinen jatko-osa Hurmeen maku -romaanille. Perinteikkääseen tyyliin kerrottu tarina on kunnianosoitus goottilaiselle kauhulle ja romantiikan ajan seikkailukertomuksille.

Osta kirjasi täältä!

Edistyykö kirjallisuus?

Uusimmassa Parnassossa Ville-Juhani Sutinen kommentoi eräitä väitteitä, joihin kirjallisuuden harrastajat ja ammattilaiset eivät voi olla toisinaan törmäämättä: Ennen tehtiin ja parempaa ja painavampaa kirjallisuutta, ja lukijat halusivat sivistää itseään, kun taas viime vuosikymmeninä kirjallisuus on yhä enemmän muuttunut markkinavetoiseksi kertakäyttöviihteeksi.

Sutinen luettelee esimerkkejä siitä, miten markkinat ovat ennenkin ohjailleet kirjaiijoita: Dostojevski on venyttänyt tarinoitaan rahan vuoksi, nyyhkyromantiikka on ollut tavattoman suosittua jo 1800-luvulla, kirjojen mitta ja formaatti ovat olleet kaupallisuuden säätelemiä.

En ota kantaa siihen, onko viihteellistyminen ollut nykyaikana todellinen vai kuviteltu ilmiö. Omakohtainen tunnelmointi asian äärellä ei riitä perusteluksi: suuren osan siitä, mikä teininä oli tajuntani räjäyttävää kirjallisuutta, luokittelisisin epäilemättä nyt kepoisan viihteen kategoriaan. Olen myös lukenut ainakin 1800-luvulla raapusteltuja aikalaisvalitelmia siitä, miten kirjakaupan ikkunassa myydään nykyään pelkkää roskaa, kun taas vakavaa, oikeaa kirjallisuutta ei enää juuri lainkaan kustanneta, koska sitä ei luetakaan.

Vasili Perov: Dostojevskin muotokuva

Todellisten kehityssuuntien arvioimiseksi pitäisi lisäksi olla paljon omaani laajempi ymmärrys siitä, mitä ennen todella julkaistiin – ei ainoastaan niistä teoksista, jotka ovat jääneet klassikoina elämään.

Jotain klassikoidenkin perusteella voidaan silti sanoa. Mainitusta Dostojevskista olen ennenkin todennut, että vaikka hänen teostensa eksistentiaalinen sisältö oli syvää ja oivaltavaa, ovat ne usein toteutukseltaan vaillinaisia. Sutisen mainitseman kerronnan paisuttelun lisäksi Dostojevski teki työtään usein tavattoman tiukassa aikataulussa: jos tuhti tiiliskivi ei olisi valmistunut tiettyyn päivään mennessä, ihmissielun suuri näkijä olisi joutunut maksamaan kalliisti siitä, ettei pysynyt tekemissään sopimuksissa. Tämä kaikki näkyy useissa hänen teoksissaan eräänlaisena keskeneräisyytenä: on kerronnallisia maneereja, on tyhjäkäyntiä, on kankeutta.

Dostojevski on vain esimerkki. Menneiden aikojen vaikutusvaltaisimmatkaan klassikot ovat vain harvoin edes lähellä täydellistä. Ne ovat ainoastaan tai korkeintaan parasta, mihin olosuhteet ovat kulloinkin antaneet myöten. Varsin usein vanhaa kirjallisuutta lukiessa tulee mieleeni: nykyään tämä tehtäisiin paremmin. Kustannustoimittaja käskisi kirjoittaa uusiksi. Sen jälkeen olisi vielä edessä editointikierros jos toinenkin.

Olisiko mahdollista, että kirjallisuus onkin tosiasiassa parantunut, kehittynyt ja mennyt eteenpäin – hieman samaan tapaan kuin vaikkapa tiede?

Lähietäisyydeltä teoksen kestävää arvoa on vaikea tunnistaa. Tiedämme tapauksia, joissa klassikot ovat nousseet klassikoiksi jo postuumisti, ja tunnemme tapauksia, joissanerot on huomattu neroiksi jo omana aikanaan. Enemmän lienee omana aikanaan ylistettyjä teoksia, joita ei enää jälkikäteen muistella. Riivaajien kertoja sanoo seuraavasti: ”Yleensä ottaen, jos minä nyt rohkenen lausua mielipiteeni näin arkaluonteisesta asiasta, kaikki meidän keskinkertaisen kyvykkäät herramme, joita heidän eläessään pidetään miltei neroina, eivät kuoltuaan vain katoa jäljettömiin, vaan voi käydä niinkin että he jo eläessään, kun uusi sukupolvi on varttunut ja anastanut paikan jossa he ovat vaikuttaneet, joutuvat unholaan ja heitä aletaan hyljeksiä käsittämättömän nopeasti.” (suom. Lea Pyykkö)

Helpompi on arvioida tekemisen reunaehtoja.

Erityisesti estetiikkaa määrittävät teknologiset puitteet ovat kohentuneet: tekstin muovaaminen ja paranteleminen on muuttunut helpommaksi, ja lauseita todennäköisesti viilataan, muutellaan, sanajärjestyksiä ja kerronnan rakenteita maistellaan ja muotoilllaan… kirjoitusta testataan enemmän, ennen kuin se päätyy painoon. Julkaistut teokset ovat valmiimpia ja hiotumpia kuin mustekynä- tai Remington-aikakausilla. Ehkäpä muodoltaan lähempänä täydellistä?

On myös aiempaa enemmän ihmisiä, joilla on aikaa ajatella ja muotoilla ajatuksistaan kirjoitusta: parhaimmat teokset kohoavat paljon suuremmasta massasta, paljon laajemmasta aineistosta. Enkä näe mitään erityistä syytä, miksi ennen vanhaan olisi oltu syvällisempiä ajattelijoita kuin nyt. Päin vastoin. Kuten Newton näki kauemmas, koska seisoi häntä edeltäneiden jättiläisten harteilla, saavat nykykirjailijat jatkaa siitä, mihin aikaisemmat ovat jääneet.

Eikö meillä olisi hyvät syyt olettaa, että nykyään kirjoitetaan enemmän parempia kirjoja kuin sata vuotta sitten?

Painossa: Mansikkamysteeri

Riikkinen ja Oukka seikkailevat taas! Sarjan kirjat esittelevät erilaisia tieteellisiä käsitteitä seikkailullisessa ja sadunomaisessa muodossa. Aiemmista osista Mahdottoman suuren puun aiheena on matemaattinen äärettömyys, kun taas Kadonneen madon jäljillä käsittelee luonnon monimuotoisuutta.

Lähipäivinä ilmestyvä Mansikkamysteeri käsittelee tieteenfilosofian perusteita: tiedon tuottamista ja sen luotettavuuden arvioimista. Sarjan on kuvittanut Mari Luoma ja kustantanut Gaudeamus. Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijat ovat osallistuneet sisältöjen suunnitteluun.

Niin monet puhuvat samaa. Mitä jos mansikat ovatkin myrkyllisiä? 
Riikkisen kotipesässä kuohuu. Jotkut ovat sairastuneet syötyään mansikoita. Yhdessä ystävänsä Oukan kanssa Riikkinen alkaa selvittää, ovatko huhut herkkumarjojen vaarallisuudesta totta. 

Tietoa etsiessään kaksikko kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita ja villimpiä väitteitä, mutta ketä oikein pitäisi uskoa? Kuka on hurmaava Humpu Uki, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä pelkästään jäkälää? Pystyvätkö tutkijaötökät auttamaan Riikkistä ja Oukkaa, kun nämä pohtivat, kenen perustelut ovat kaikkein vakuuttavimmat? 

Mansikkamysteeri on jännittävä kertomus, joka avaa tieteellisen tutkimuksen ja tiedon luotettavuuden perusasioita. Se kannustaa kriittiseen ajatteluun sekä korostaa yhteistyön merkitystä asioiden tutkimisessa. Teos on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun sarjan kolmas, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6-9-vuotiaille. 

Lukuvuosi 2021

Joistain perinteistä tekee mieli pitää kiinni. Kuten nyt vaikka vuoden tärkeimpien lukukokemusten listaamisesta. Tänä vuonna ennätin lukea 49 kokonaista kirjaa. Muutama jätti vahvan jäljen. Tässä merkittävimmät kronologisessa lukujärjestyksessä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Hienoin romaani, jonka olen muutamaan vuoteen lukenut. Piinaava trilleri psyykkisestä manipuloinnista, tunnelmallinen yhteen solmiutuneiden fantasiakertomusten sykerö. Paitsi mukaansatempaava myös monitahoinen teos. Jotain siitä blogasin melko tuoreeltaankin.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Kauniisti kirjoitettu, melankolinen romaani rakkaudesta, muistamisesta, intohimosta ja kuolemasta. Kieli on kuulasta mutta rakenne haastava. Tarina kulkee Suomen, Pyreneiden ja eteläisen Ranskan maisemissa. Ihmiset sysäävät liikkeelle toisia ihmisiä ja kauan sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat vielä vuosikymmenien kuluttua. Fiktio sekoittuu todellisuuteen niin kirjan maailmassa kuin ilmeisesti kirjan ja ulkopuolisen maailman rajallakin.

Michael Pollan: Halun kasvioppi

Neljä esseetä neljästä kasvista ja siitä, miten ne ovat eläneet ja jalostuneet ihmisen seurassa: omena, tulppaani, hamppu ja peruna. Hauskat ja älykkäät kirjoitukset laittavat miettimään koevoluutiota, sitä, miten me ja muut lajit muokkaamme toisiamme.

Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut

Hulluuden historian (2013) jatko-osa keskittyy hulluuden historiaan Suomessa 1800-luvun lopulta 1900-luvun lopulle. Miten mielisairaanhoito on kehittynyt sadan vuoden kuluessa? Millaisia paikkoja olivat mielisairaalat, millaisia käsitykset hulluudesta ja sen hoidosta? Tapauskertomukset rikastavat muutenkin runsasta kuvaa tärkeästä aiheesta. Tärkeä kirja!

Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio

Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan toinen osa on hienolla tavalla pimahtaneinta kirjallisuutta, mitä olen aikoihin lukenut. Jos Sartre olisikin Inhon aikoihin kirjoittanut varhaisnuorille heppakirjallisuutta, se olisi saattanut näyttää tältä. Uskomaton sekoitus lasten dekkaria, psykoanalyysiä ja ties mitä.

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous

Italialainen kasvineurologian tutkija jättää tällä kertaa filosofoinnit vähemmälle kuin aiemmin suomennetussa Loistavissa kasveissa, ja keskittyy artikkeleissaan kuvaamaan kasvimaailman ihmeitä sellaisina kuin ne ovat. Ratkaisu on hyvä. Kirja onnistuu hämmästyttämään monta kertaa.

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

Maksimalistinen kirjallisuus edustaa usein kirjailijan eräänlaista laiskuutta tai ehkä kyvyttömyyttä: ei osata tehdä valintoja meerkityksellisten je merkityksettömien asioiden välillä. Mitä kannattaa julkaista? Työ jätetään tällöin lukijoiden tehtäväksi.

Tähän syntiin Wallacekin jossain määrin syyllistyy. Hän onnistuu kuitenkin Päättymättömässä riemussaan tarjoilemaan riittävän paljon herkullisia ja kiinnostavia ideoita ja ajatuksenkulkuja, että kirjajötikkä jää plussan puolelle. Teoksen rakenne muistuttaa jossain määrin jatkuvajuonista televisiosarjaa: valmista ei ole varsinaisesti tarkoituskaan tulla.

Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua

Äskettäin kuolleen Bell Hooksin koskettava ja puhutteleva kuvaus tavoista, joilla patriarkaalinen yhteiskunta riistää miehiä. Miehet-vastaan-naiset-asettelun purku. Vahva suositus!

Matthew Walker: Miksi nukumme

Unitutkijan tukeva yhteenveto nukkumisesta; siitä mitä se on, ja mihin sitä tarvitaan. Muutamassa kohdassa johtopäätökset eivät ole täysin vakuuttavia, mutta enimmäkseen kirjan sisältö on painavaa tietoa siitä, miten tärkeää uni meille on, ja millaiset asiat sitä edistävät ja haittaavat. Loppupuolella kirja alkaa mennä melkeinpä pammfletin puolelle. Unenpuute häiritsee oppimiskykyä, fyysistä terveyttä, mielenterveyttä, vie ihmishenkiä liikenteessä ja sairaaloissa… Etukannen blurppi: ”Tämän jälkeen et enää halua tinkiä unestasi!” ei ole liioiteltu. 

Kirjailija messuilla

On taas se aika vuodesta. Kesän auringot on otettu ja syksyn sienet enimmäkseen kerätty. Voi vaikka mennä kirjamessuille kollegoja tapaamaan. Ja ehkä vähän esiintymäänkin.

Hakaniemi-lava torstaina 28.10.

Klo 11:30-12:00 Antiikin aika: Mykistynyt mies ja Jukka Heikkilä.
Jukka Laajarinteen ja Jukka Heikkilän romaaneissa tarkastellaan antiikin aikaa. Laajarinteen Mykistynyt mies -romaanin aiheena on antiikin ajan kaukoitä, filosofi Pyrrhon ja Aleksanteri Suuri.

Haastattelun jälkeen signeeraan Rosebudin osastolla.
Aula & Co:n ohjelma löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Töölö-lava lauantaina 30.10.

Klo 16:00–16:30 Kieli someajan kirjallisuudessa
Miten somessa käytettävä kieli näkyy kirjallisuudessa – miten kirjoittaa nuorille niin, että puhe kuulostaa autenttiselta nyt tai vuoden päästä? Tuleeko kirjallisuuden kielen imitoida todellisuutta? Keskustelemassa Tatu Kokko ja Marisha Rasi-Koskinen, haastattelijana Jukka Laajarinne.

Kirjailijaliiton ohjelma löytyy kokonaisuudessaan täältä.

Vastaanotolla

Vaikka kirjan kirjoittaminen on yksinäisen sorttista puuhaa, se ei tapahdu eriössä. Lähimmät omaiset ja ystävät saattavat joutua kuuntelemaan tietyn teeman ääneen ajattelua vuosikaupalla. Kustannustoimittaja, tai tietokirjan tapauksessa jopa joukko asiantuntijoita pääsee tekemään ehdotuksiaan. Ja lopulta: kirjaa ei kirjoiteta pöytälaatikkoon. Sen lopullinen päämäärä on kommunikatiivinen. Tavoitteena on teoksen jakaminen maailman kanssa.

Julkaiseminen on usein koko prosessin raskain vaihe. Oma osuus työstä on tehty, mutta jäljelle jää kauhunsekainen odotus: otetaanko työn tulos vastaan? Jos otetaan, niin millä tavoin?

Suomessa julkaistaan valtavat määrät kaiken tasoista kirjallisuutta, jonka olemassaolosta kukaan ei ole koskaan kuullut. Teoksia, joiden arviot eivät mahdu lehtien sivuille. Teoksia, joiden kohtalo on hautautua unohduksen maaperään. Päälle kasaantuu yhä uusien kuolemaan syntyneiden teosten karikekerroksia. Sellaisessa tapauksessa kirjailija voi lohduttautua ajatuksella, että ehkä joku jossain on lukenut kirjan. Usein näin todella on. Ehkä joku on ymmärtänytkin, saanut lukemastaan jotakin suurta. Usein näin todella on! Mieltä jää kuitenkin kaihertamaan kysymys: pystyykö laatu korvaamaan määrän? Harvoin kirjaa on painettu suuria määriä tarkoituksena marginaaliin jääminen.

Joskus teos nähdään. Kritiikki ilmestyy isossa lehdessä, mutta kriitikko on ollut kirjalle väärä, ei ole jaksanut lukea huolella tai ei ehkä ole ymmärtänyt lukemaansa. Itselleni käy lukijana näin alinomaa. Samakin kirja voi avautua ihan eri tavoin, jos sen lukee eri aikaan, eri ikäisenä – tai kokonaan eri ihminen. Tietenkin negatiivisen tai haalean kritiikin syy voi voi olla kirjassakin.

On joka tapauksessa suuri mahdollisuus, että hyväkin teos syystä tai toisesta hukkuu. Tämä vastaanoton satunnaisuus ja epävarmuus lienee yksi kirjailijan työn kuormittavimmista piirteistä ja kyseenalaistaa aika ajoin koko tekemisen mielekkyyden.

Keväällä minulta julkaistiin kaksi kirjaa: Mykistynyt mies, romaani hellenistisen filosofian syntyajoista, sekä Kadonneen madon jäljillä, tarinallinen lasten tietokirja luonnon monimuotoisuudesta. Vastaanotto on ollut positiivinen. Monta vuotta kirjoittamani romaanikin on ymmärretty hyvin ja kehuttu.

Kun näin pääsee käymään, saa olla vähän aikaa tyytyväinen ja hyvillä mielillä. Aikanaan saa sitten taas pelätä seuraavan teoksen puolesta.

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut parhaan romaaninsa, joka tosin esittää olevansa käännös antiikin Kreikasta.” (Vesa Rantama, Helsingin Sanomat

”[…] herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.” (Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti)

”Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” (Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti

”Länsimaisen ajattelun suurmiehiä vilisevä Jukka Laajarinteen ´Mykistynyt mies´ herättää villejä ajatuksia. Romaani on kiinnostava ja vetävä, sujuva ja erikoinen.” (Kalle Keränen, Skeptikko)

”Jos saa urallaan kirjoitettua yhdenkin Mykistyneen miehen kaltaisen teoksen, se riittää.” (Marko Hautala)

”Kuvittaja Mari Luoman täyteläiset värit ja moni-ilmeiset muodot imaisevat lukijan matojen maailmaan, sammalmättäiden, karikkeen ja maaperän kerrosten immersioon. Kuvitus on riittävän realistinen ja lajivalikoima ylenpalttisen runsas.[…] Taitava kirjailija Laajarinne valuttaa lapsiin monimuotoisuuden lumon ja pitää aikuisia pihdeissään merkitysten kerrostumilla.” (Ilta-Kanerva Kankaanrinta, Agricola

”Kokonaisuuden kruunaa Mari Luoman herkullinen kuvitus […] Kirjassa käsitellään monimuotoisuutta monelta kannalta. Aikuinenkin pääsee poimimaan uusia tiedonsiruja. Lapselle sulateltavaa riittää useammaksi kerraksi, vaikka hän olisi ahkerastikin katsonut Avaraa luontoa.” (Minna Yli-Karjanmaa, Savon Sanomat

Pilkut paikoillaan. Alain Mabanckoun Kuppinurin

Välimerkeillä luodaan rytmiä, erotellaan sanomisen tapoja ja intentioita, puhujia, puheita ja asioita. Suurimmassa osassa proosakirjallisuutta välimerkkejä käytetään osapuilleen, niin kuin kielenhuolto-oppaissa neuvotaan. Pilkun paikat ovat yksi haastavimmista välimerkkikysymyksistä: sääntöjä on olemassa, mutta niitä mielellään vähän soveltaisi. Raskas pilkutus antaa tekstille ihan erilaisen rytmin kuin keveämpi. Entä, jos yhdessä ja samassa tekstissä on erilaisia jaksoja: keveämpiä ja raskaampia – kuinka paljon pilkutuslinjauksien kannattaa elää?

Kansi: Satu Ketola

Joskus kirjailijat lähtevät leikkimään pilkutuksella. Tänään Hesarin mielipidepalstalla Aarno Alén kommentoi Karin Smirnoffin romaania Lähdin veljen luo. Romaanissa ei ilmeisesti ole ainoatakaan pilkkua, ja tästä johtuen lukukokemuksesta oli muodostunut raskas.

Myös Alain Mabanckoun Kuppinurin kuuluu niihin teoksiin, joissa välimerkkejä käytetään keskeisenä tehokeinona, aivan päin vastaisella tavalla kuin Alénin kritisoimassa kirjassa. Romaanin vallitsevana välimerkkinä on pilkku. Sen lisäksi Mabackou käyttää ainoastaan, harvemmin, lainausmerkkejä, ja vielä paljon harvemmin ajatusviivaa, eikä kokonaisia virkkeitä pääse muodostumaan.

Jos ratkaisu ei toimisi, sitä voisi pitää tarpeettomana kikkailuna.

Mutta Mabanckoun tekstissä – ja Jaana Seppäsen mainiossa suomennoksessa – pilkut ovat paikoillaan. Poikkeava välimerkitys ei tee tekstistä tavallista vaikealukuisempaa, mutta se luo siihen hengästyttävän, katkeamattoman, eteenpäin vievän rytmiikan. Pilkku pisteen paikalla täyttää samaa tehtävää kuin nuorisolaisten puheessa virkkeen lopun nouseva intonaatio: Älkää keskeyttäkö! Juttu jatkuu vielä! (Vai, tuota, vieläkö loppukiekaukseksi nimitetty kielen ilmiö on voimissaan? Olenko turtunut tuolle muutama vuosi sitten ihmetellylle ilmiölle, vai onko se kadonnut yhtä nopeasti kuin tulikin?)

Juttu kulkee kuin höyryveturi.

[…] me olimme pelkkiä todistajia ja odotimme innoissamme sitä, kuinka hienoa elämää elävä Casimir kaatuu, oppikoon vähän nöyryyttä, pitäköön suutaan soukemmalla, olimme kaikki Robinetten kannattajia, huusimme kannustushuutoja, taputimme, siis Rahalla $aan takana, siinä törkyisessä nurkassa, joka haisi villikissan pissalle ja hullun lehmän paskalle, hienoa elämää viettävä Casimir riisui neekeripalvelijan nuttunsa ja mitalinsa, irrotti ripsikangasta olevan solmionsa, hän laskosti somasti asusteensa, laittoi ne pinoon ja vei kauemmas, sitten hän vilaisi peilikuvaansa omista kengistään, tämä viimeinen keikarointi ärsytti meitä, kuka hän oikein kuvitteli olevansa, mitä, oliko nyt aika peilailla itseään kun kohta hänen revittyä viikunaa muistuttava naamansa näyttäisi vielä pahemmalta jahka Robinette olisi tehnyt hänestä selvää […]

Kertojana on tarinan nimihenkilö Kuppinurin, entinen opettaja, nykyinen juoppo. Kuppinurin istuu Brazzavilleläisessä Rahalla $aa -baarissa ja kirjoittaa ravintoloitsijan kehoituksesta kapakan ja sen onnettomien asukkaiden historiaa. ”Asiakkaiden” piti kirjoittamani, mutta lipsahdus sopii kohdalleen. Rahalla $aa on auki ympäri vuorokauden, ja ainakin eräistä sen kantapeikoista tulee vaikutelma, että he käytännössä asuvat baarissa. Kuppinurin kirjaa vihkoonsa paitsi baarin tapahtumia, myös niitä taustoja, jotka kunkin ryyppyveikon ovat paikalle tuoneet.

Sisällöltään ja tyyli kirja edustaa kepeää, melkeinpä tornionjokilaaksolaisen absurdia fabulointia. Presidentti etsii parempaa slogania kuin minkä pääministeri on suustaan päästänyt, kuppilan takapihalla pidetään eeppinen kusemiskilpailu, naiset ovat petollisia… Huumori on ronskia ja rujoa, mutta jos kertomuksia – äärimmäisen epäluotettavia, totta kai! – yhtään pysähtyy miettimään, ei voi olla huomamatta, että komedia on vain ohutta pintaa. Kurjia tragedioita jutut ovat. Kirjan edetessä päädytään lopulta päähenkilön omaan historiaan. Miksi Kuppinurin juo – tai oikeammin: mitä juominen on tehnyt hänen elämälleen?

Mabanckouta pitää lukea enemmänkin.

Fiktion rajoilla

Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”

Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen.  Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.

Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”

(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)

Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.

Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.

Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.

Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.

Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.

Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.

Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.
Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti

”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti

Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.

Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.

Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)

Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.

Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.

Jumalten huippu

Korona-aikaan, kun vuorille ei ole ollut pääsyä, on pitänyt tunnelmoida vuoristofiktion parissa. Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta ja Robert Seethalerin Kokonainen elämä ovat olleet mainioita kirjamatkoja alppimaisemiin ja pikkukylien elämänmenoon.

Vähän dramaattisempaa meininkiä on tarjonnut Jirô Taniguchin sarjakuvasovitus Yumemakura Bakun romaanista Kamigami no itadaki – Jumalten huippu.

Enimmäkseen 70- luvulta 90-luvun puoliväliin ajoittuva tarina käynnistyy Katmandussa, jossa valokuvaaja nimeltä Fukamachi yrittää toipua kahden toverinsa kuolemaan päättyneestä Everestin-retkueesta. Hän löytää käytettyjen tavaroiden myymälästä ikivanhan kameran – samanlaisen, jollainen Mallorylla oli mukanaan, kun hän katosi vuorelle vuonna 1924! Olisiko kyseessä sama kamera? Miten se on päätynyt myymälään? Onko filmikin ehkä tallella?

Salapoliisikertomuksen tavoin etenevä juoni johdattaa Fukamachin Habu Jôjin jäljille. Pakkomielteinen, epäsosiaalinen kiipeilylegenda on tehnyt aikanaan vaarallisia ensinousuja kilpaillut ankarasti Japanin pelottomimman kiipeilijän tittelistä soolonousuistaan tunnetun Hase Tsuneon kanssa.

Ja nimenomaan Habu Jôjin kertomus tämä, noin 1500-sivuinen manga-eepos on. Miksi Habu oli sellainen kuin oli? Mihin hänen tiensä on vienyt, ja mitä hänellä on suunnitelmissaan? Jos Habu kiipeää kuin riivattu, alkaa Fukamachikin muuttua obsessiiviseksi etsiessään Habua ja yrittäessään selvittää kameran arvoitusta.

Kunnolla tehtyä taustatyötä arvostan aina – niin tarinoissa kuin kuvituksissakin. Jirô Taniguchin taide on kerta kaikkiaan tyylikästä. Aikakauden kiipeilyvarusteet ja kiipeilytekniikat osuvat melko lailla kohdilleen, samoin itse vuoret ja niiden seinämät ovat erinomaisen tunnistettavia. Ihmisten kuvaajanakin Taniguchi on mainio: samat henkilöt eri ikävaiheissa piirtävät mainioita, uskottavan näköisiä elämänkaaria.

Viiteen osaan jaetun kokonaisuuden kaksi ensimmäistä osaa sisältävät sekä teoksen dramaattisesti kiinnostavimmat että ongelmallisimmat vaiheet.

Omassa elämässään hieman irrallinen ja angstaileva Fukamachi jututtaa tyyppejä, jotka ovat aiemmin tunteneet Habun tai Hase Tsuneon. Nämä kertovat hurjista kiipeilyreissuista ja elämänkäänteistä, joita on kiinnostava seurata, mutta kehystyksenä toimivat kuppilatapaamiset toistava itseään. Näissä jaksoissa keskenään kilpailevat Habu ja Hase Tsuneo kiipeilevät Japanin tiukimpia reittejä – ja sooloilevat lopulta Euroopan Alppien vaikeimmilla seinämillä.

Eepoksen loppupuoli fokusoituu Habun tavoitteeseen tehdä jotakin ennennäkemätöntä Everestin rinteillä, ja siihen, miten hänen ja Fukamachin tiet yhtyvät. Tässä vaiheessa itse kiipeily muuttuu pykälän tylsemmäksi, mutta draaman kaari rakentuu muuten varsin mainiosti. Tarina lähestyy supersankarimaisia inhimillisen rajoja mutta pysyy enimmäkseen realismin puolella. Toisteisuus on edelleen tarinan ongelma: nyt vain päädytään uudelleen ja uudelleen päivittelemään, miten hurjaa on, kun ilma on raakaa ja kovaa mutta kovin, kovin ohutta.

Teoksen isona kysymyksenä pyöritellään tekemisen mieltä: Miksi kiivetä? Miksi altistaa itsensä kuoleman vaaralle? Mikä on elämän merkitys?

Kiipeilysarjakuva on kaiken kaikkiaan tavattoman harvinaista herkkua (vinkki lajityypistä kiinnostuneille: Instagramissa julkaistava Betamonkeys kannattaa ottaa seurantaan). Ilman, että tästä johtuen tarvitsisi antaa mitään tasoituksia, Jumalten huippu on pienine ongelmineenkin erinomaisen vaikuttava ja suositeltava sarjakuvaromaani.

Sarjakuva on käännetty ainakin ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kirjan pohjalta on tehty jo kaksi filmatisointiakin: toinen ihmisten näyttelemä, toinen anime-elokuva (Tsekkaa trailerit: https://youtu.be/0PUVHqpAAig ja https://vimeo.com/428137439).