Lanu!-festivaalit 2022

Minulla on ilo olla mukana ensi torstaina Lanu!-kirjallisuusfestivaalien luontoaamussa.

”Lasten luontokirjan sankarit ovat pienenpieniä, mutta innostavat lukijaa kysymään suuria kysymyksiä ja tutkimaan luontoa avoimin mielin. Kirjailija Jukka Laajarinne ja kuvittaja Mari Luomakertovat uutuudestaan Mansikkamysteeri, joka on tarina tiedon etsimisestä. Haastattelijana lastenkirjailija ja runoilija Reetta Niemelä.”

Ohjelma on katsottavissa festivaalien YouTube-kanavalla 5.5. Tervetuloa seuraamaan!

Painossa: Mansikkamysteeri

Riikkinen ja Oukka seikkailevat taas! Sarjan kirjat esittelevät erilaisia tieteellisiä käsitteitä seikkailullisessa ja sadunomaisessa muodossa. Aiemmista osista Mahdottoman suuren puun aiheena on matemaattinen äärettömyys, kun taas Kadonneen madon jäljillä käsittelee luonnon monimuotoisuutta.

Lähipäivinä ilmestyvä Mansikkamysteeri käsittelee tieteenfilosofian perusteita: tiedon tuottamista ja sen luotettavuuden arvioimista. Sarjan on kuvittanut Mari Luoma ja kustantanut Gaudeamus. Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijat ovat osallistuneet sisältöjen suunnitteluun.

Niin monet puhuvat samaa. Mitä jos mansikat ovatkin myrkyllisiä? 
Riikkisen kotipesässä kuohuu. Jotkut ovat sairastuneet syötyään mansikoita. Yhdessä ystävänsä Oukan kanssa Riikkinen alkaa selvittää, ovatko huhut herkkumarjojen vaarallisuudesta totta. 

Tietoa etsiessään kaksikko kuulee toinen toistaan hurjempia tarinoita ja villimpiä väitteitä, mutta ketä oikein pitäisi uskoa? Kuka on hurmaava Humpu Uki, jonka mielestä kaikkien pitäisi syödä pelkästään jäkälää? Pystyvätkö tutkijaötökät auttamaan Riikkistä ja Oukkaa, kun nämä pohtivat, kenen perustelut ovat kaikkein vakuuttavimmat? 

Mansikkamysteeri on jännittävä kertomus, joka avaa tieteellisen tutkimuksen ja tiedon luotettavuuden perusasioita. Se kannustaa kriittiseen ajatteluun sekä korostaa yhteistyön merkitystä asioiden tutkimisessa. Teos on Helsingin yliopiston tiedekasvatuksen asiantuntijoiden kanssa ideoidun sarjan kolmas, itsenäinen osa. Se on suunnattu erityisesti 6-9-vuotiaille. 

Lukuvuosi 2021

Joistain perinteistä tekee mieli pitää kiinni. Kuten nyt vaikka vuoden tärkeimpien lukukokemusten listaamisesta. Tänä vuonna ennätin lukea 49 kokonaista kirjaa. Muutama jätti vahvan jäljen. Tässä merkittävimmät kronologisessa lukujärjestyksessä.

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Hienoin romaani, jonka olen muutamaan vuoteen lukenut. Piinaava trilleri psyykkisestä manipuloinnista, tunnelmallinen yhteen solmiutuneiden fantasiakertomusten sykerö. Paitsi mukaansatempaava myös monitahoinen teos. Jotain siitä blogasin melko tuoreeltaankin.

Raija Siekkinen: Häiriö maisemassa

Kauniisti kirjoitettu, melankolinen romaani rakkaudesta, muistamisesta, intohimosta ja kuolemasta. Kieli on kuulasta mutta rakenne haastava. Tarina kulkee Suomen, Pyreneiden ja eteläisen Ranskan maisemissa. Ihmiset sysäävät liikkeelle toisia ihmisiä ja kauan sitten tapahtuneet asiat vaikuttavat vielä vuosikymmenien kuluttua. Fiktio sekoittuu todellisuuteen niin kirjan maailmassa kuin ilmeisesti kirjan ja ulkopuolisen maailman rajallakin.

Michael Pollan: Halun kasvioppi

Neljä esseetä neljästä kasvista ja siitä, miten ne ovat eläneet ja jalostuneet ihmisen seurassa: omena, tulppaani, hamppu ja peruna. Hauskat ja älykkäät kirjoitukset laittavat miettimään koevoluutiota, sitä, miten me ja muut lajit muokkaamme toisiamme.

Petteri Pietikäinen: Kipeät sielut

Hulluuden historian (2013) jatko-osa keskittyy hulluuden historiaan Suomessa 1800-luvun lopulta 1900-luvun lopulle. Miten mielisairaanhoito on kehittynyt sadan vuoden kuluessa? Millaisia paikkoja olivat mielisairaalat, millaisia käsitykset hulluudesta ja sen hoidosta? Tapauskertomukset rikastavat muutenkin runsasta kuvaa tärkeästä aiheesta. Tärkeä kirja!

Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio

Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan toinen osa on hienolla tavalla pimahtaneinta kirjallisuutta, mitä olen aikoihin lukenut. Jos Sartre olisikin Inhon aikoihin kirjoittanut varhaisnuorille heppakirjallisuutta, se olisi saattanut näyttää tältä. Uskomaton sekoitus lasten dekkaria, psykoanalyysiä ja ties mitä.

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous

Italialainen kasvineurologian tutkija jättää tällä kertaa filosofoinnit vähemmälle kuin aiemmin suomennetussa Loistavissa kasveissa, ja keskittyy artikkeleissaan kuvaamaan kasvimaailman ihmeitä sellaisina kuin ne ovat. Ratkaisu on hyvä. Kirja onnistuu hämmästyttämään monta kertaa.

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

Maksimalistinen kirjallisuus edustaa usein kirjailijan eräänlaista laiskuutta tai ehkä kyvyttömyyttä: ei osata tehdä valintoja meerkityksellisten je merkityksettömien asioiden välillä. Mitä kannattaa julkaista? Työ jätetään tällöin lukijoiden tehtäväksi.

Tähän syntiin Wallacekin jossain määrin syyllistyy. Hän onnistuu kuitenkin Päättymättömässä riemussaan tarjoilemaan riittävän paljon herkullisia ja kiinnostavia ideoita ja ajatuksenkulkuja, että kirjajötikkä jää plussan puolelle. Teoksen rakenne muistuttaa jossain määrin jatkuvajuonista televisiosarjaa: valmista ei ole varsinaisesti tarkoituskaan tulla.

Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua

Äskettäin kuolleen Bell Hooksin koskettava ja puhutteleva kuvaus tavoista, joilla patriarkaalinen yhteiskunta riistää miehiä. Miehet-vastaan-naiset-asettelun purku. Vahva suositus!

Matthew Walker: Miksi nukumme

Unitutkijan tukeva yhteenveto nukkumisesta; siitä mitä se on, ja mihin sitä tarvitaan. Muutamassa kohdassa johtopäätökset eivät ole täysin vakuuttavia, mutta enimmäkseen kirjan sisältö on painavaa tietoa siitä, miten tärkeää uni meille on, ja millaiset asiat sitä edistävät ja haittaavat. Loppupuolella kirja alkaa mennä melkeinpä pammfletin puolelle. Unenpuute häiritsee oppimiskykyä, fyysistä terveyttä, mielenterveyttä, vie ihmishenkiä liikenteessä ja sairaaloissa… Etukannen blurppi: ”Tämän jälkeen et enää halua tinkiä unestasi!” ei ole liioiteltu. 

Pilkut paikoillaan. Alain Mabanckoun Kuppinurin

Välimerkeillä luodaan rytmiä, erotellaan sanomisen tapoja ja intentioita, puhujia, puheita ja asioita. Suurimmassa osassa proosakirjallisuutta välimerkkejä käytetään osapuilleen, niin kuin kielenhuolto-oppaissa neuvotaan. Pilkun paikat ovat yksi haastavimmista välimerkkikysymyksistä: sääntöjä on olemassa, mutta niitä mielellään vähän soveltaisi. Raskas pilkutus antaa tekstille ihan erilaisen rytmin kuin keveämpi. Entä, jos yhdessä ja samassa tekstissä on erilaisia jaksoja: keveämpiä ja raskaampia – kuinka paljon pilkutuslinjauksien kannattaa elää?

Kansi: Satu Ketola

Joskus kirjailijat lähtevät leikkimään pilkutuksella. Tänään Hesarin mielipidepalstalla Aarno Alén kommentoi Karin Smirnoffin romaania Lähdin veljen luo. Romaanissa ei ilmeisesti ole ainoatakaan pilkkua, ja tästä johtuen lukukokemuksesta oli muodostunut raskas.

Myös Alain Mabanckoun Kuppinurin kuuluu niihin teoksiin, joissa välimerkkejä käytetään keskeisenä tehokeinona, aivan päin vastaisella tavalla kuin Alénin kritisoimassa kirjassa. Romaanin vallitsevana välimerkkinä on pilkku. Sen lisäksi Mabackou käyttää ainoastaan, harvemmin, lainausmerkkejä, ja vielä paljon harvemmin ajatusviivaa, eikä kokonaisia virkkeitä pääse muodostumaan.

Jos ratkaisu ei toimisi, sitä voisi pitää tarpeettomana kikkailuna.

Mutta Mabanckoun tekstissä – ja Jaana Seppäsen mainiossa suomennoksessa – pilkut ovat paikoillaan. Poikkeava välimerkitys ei tee tekstistä tavallista vaikealukuisempaa, mutta se luo siihen hengästyttävän, katkeamattoman, eteenpäin vievän rytmiikan. Pilkku pisteen paikalla täyttää samaa tehtävää kuin nuorisolaisten puheessa virkkeen lopun nouseva intonaatio: Älkää keskeyttäkö! Juttu jatkuu vielä! (Vai, tuota, vieläkö loppukiekaukseksi nimitetty kielen ilmiö on voimissaan? Olenko turtunut tuolle muutama vuosi sitten ihmetellylle ilmiölle, vai onko se kadonnut yhtä nopeasti kuin tulikin?)

Juttu kulkee kuin höyryveturi.

[…] me olimme pelkkiä todistajia ja odotimme innoissamme sitä, kuinka hienoa elämää elävä Casimir kaatuu, oppikoon vähän nöyryyttä, pitäköön suutaan soukemmalla, olimme kaikki Robinetten kannattajia, huusimme kannustushuutoja, taputimme, siis Rahalla $aan takana, siinä törkyisessä nurkassa, joka haisi villikissan pissalle ja hullun lehmän paskalle, hienoa elämää viettävä Casimir riisui neekeripalvelijan nuttunsa ja mitalinsa, irrotti ripsikangasta olevan solmionsa, hän laskosti somasti asusteensa, laittoi ne pinoon ja vei kauemmas, sitten hän vilaisi peilikuvaansa omista kengistään, tämä viimeinen keikarointi ärsytti meitä, kuka hän oikein kuvitteli olevansa, mitä, oliko nyt aika peilailla itseään kun kohta hänen revittyä viikunaa muistuttava naamansa näyttäisi vielä pahemmalta jahka Robinette olisi tehnyt hänestä selvää […]

Kertojana on tarinan nimihenkilö Kuppinurin, entinen opettaja, nykyinen juoppo. Kuppinurin istuu Brazzavilleläisessä Rahalla $aa -baarissa ja kirjoittaa ravintoloitsijan kehoituksesta kapakan ja sen onnettomien asukkaiden historiaa. ”Asiakkaiden” piti kirjoittamani, mutta lipsahdus sopii kohdalleen. Rahalla $aa on auki ympäri vuorokauden, ja ainakin eräistä sen kantapeikoista tulee vaikutelma, että he käytännössä asuvat baarissa. Kuppinurin kirjaa vihkoonsa paitsi baarin tapahtumia, myös niitä taustoja, jotka kunkin ryyppyveikon ovat paikalle tuoneet.

Sisällöltään ja tyyli kirja edustaa kepeää, melkeinpä tornionjokilaaksolaisen absurdia fabulointia. Presidentti etsii parempaa slogania kuin minkä pääministeri on suustaan päästänyt, kuppilan takapihalla pidetään eeppinen kusemiskilpailu, naiset ovat petollisia… Huumori on ronskia ja rujoa, mutta jos kertomuksia – äärimmäisen epäluotettavia, totta kai! – yhtään pysähtyy miettimään, ei voi olla huomamatta, että komedia on vain ohutta pintaa. Kurjia tragedioita jutut ovat. Kirjan edetessä päädytään lopulta päähenkilön omaan historiaan. Miksi Kuppinurin juo – tai oikeammin: mitä juominen on tehnyt hänen elämälleen?

Mabanckouta pitää lukea enemmänkin.

Fiktion rajoilla

Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”

Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen.  Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.

Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”

(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)

Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.

Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.

Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.

Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.

Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.

Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.

Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.
Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti

”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti

Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.

Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.

Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)

Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.

Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.

Jumalten huippu

Korona-aikaan, kun vuorille ei ole ollut pääsyä, on pitänyt tunnelmoida vuoristofiktion parissa. Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta ja Robert Seethalerin Kokonainen elämä ovat olleet mainioita kirjamatkoja alppimaisemiin ja pikkukylien elämänmenoon.

Vähän dramaattisempaa meininkiä on tarjonnut Jirô Taniguchin sarjakuvasovitus Yumemakura Bakun romaanista Kamigami no itadaki – Jumalten huippu.

Enimmäkseen 70- luvulta 90-luvun puoliväliin ajoittuva tarina käynnistyy Katmandussa, jossa valokuvaaja nimeltä Fukamachi yrittää toipua kahden toverinsa kuolemaan päättyneestä Everestin-retkueesta. Hän löytää käytettyjen tavaroiden myymälästä ikivanhan kameran – samanlaisen, jollainen Mallorylla oli mukanaan, kun hän katosi vuorelle vuonna 1924! Olisiko kyseessä sama kamera? Miten se on päätynyt myymälään? Onko filmikin ehkä tallella?

Salapoliisikertomuksen tavoin etenevä juoni johdattaa Fukamachin Habu Jôjin jäljille. Pakkomielteinen, epäsosiaalinen kiipeilylegenda on tehnyt aikanaan vaarallisia ensinousuja kilpaillut ankarasti Japanin pelottomimman kiipeilijän tittelistä soolonousuistaan tunnetun Hase Tsuneon kanssa.

Ja nimenomaan Habu Jôjin kertomus tämä, noin 1500-sivuinen manga-eepos on. Miksi Habu oli sellainen kuin oli? Mihin hänen tiensä on vienyt, ja mitä hänellä on suunnitelmissaan? Jos Habu kiipeää kuin riivattu, alkaa Fukamachikin muuttua obsessiiviseksi etsiessään Habua ja yrittäessään selvittää kameran arvoitusta.

Kunnolla tehtyä taustatyötä arvostan aina – niin tarinoissa kuin kuvituksissakin. Jirô Taniguchin taide on kerta kaikkiaan tyylikästä. Aikakauden kiipeilyvarusteet ja kiipeilytekniikat osuvat melko lailla kohdilleen, samoin itse vuoret ja niiden seinämät ovat erinomaisen tunnistettavia. Ihmisten kuvaajanakin Taniguchi on mainio: samat henkilöt eri ikävaiheissa piirtävät mainioita, uskottavan näköisiä elämänkaaria.

Viiteen osaan jaetun kokonaisuuden kaksi ensimmäistä osaa sisältävät sekä teoksen dramaattisesti kiinnostavimmat että ongelmallisimmat vaiheet.

Omassa elämässään hieman irrallinen ja angstaileva Fukamachi jututtaa tyyppejä, jotka ovat aiemmin tunteneet Habun tai Hase Tsuneon. Nämä kertovat hurjista kiipeilyreissuista ja elämänkäänteistä, joita on kiinnostava seurata, mutta kehystyksenä toimivat kuppilatapaamiset toistava itseään. Näissä jaksoissa keskenään kilpailevat Habu ja Hase Tsuneo kiipeilevät Japanin tiukimpia reittejä – ja sooloilevat lopulta Euroopan Alppien vaikeimmilla seinämillä.

Eepoksen loppupuoli fokusoituu Habun tavoitteeseen tehdä jotakin ennennäkemätöntä Everestin rinteillä, ja siihen, miten hänen ja Fukamachin tiet yhtyvät. Tässä vaiheessa itse kiipeily muuttuu pykälän tylsemmäksi, mutta draaman kaari rakentuu muuten varsin mainiosti. Tarina lähestyy supersankarimaisia inhimillisen rajoja mutta pysyy enimmäkseen realismin puolella. Toisteisuus on edelleen tarinan ongelma: nyt vain päädytään uudelleen ja uudelleen päivittelemään, miten hurjaa on, kun ilma on raakaa ja kovaa mutta kovin, kovin ohutta.

Teoksen isona kysymyksenä pyöritellään tekemisen mieltä: Miksi kiivetä? Miksi altistaa itsensä kuoleman vaaralle? Mikä on elämän merkitys?

Kiipeilysarjakuva on kaiken kaikkiaan tavattoman harvinaista herkkua (vinkki lajityypistä kiinnostuneille: Instagramissa julkaistava Betamonkeys kannattaa ottaa seurantaan). Ilman, että tästä johtuen tarvitsisi antaa mitään tasoituksia, Jumalten huippu on pienine ongelmineenkin erinomaisen vaikuttava ja suositeltava sarjakuvaromaani.

Sarjakuva on käännetty ainakin ranskaksi, englanniksi ja saksaksi, ja kirjan pohjalta on tehty jo kaksi filmatisointiakin: toinen ihmisten näyttelemä, toinen anime-elokuva (Tsekkaa trailerit: https://youtu.be/0PUVHqpAAig ja https://vimeo.com/428137439).

Aleksanterin ylistysruno

Kirjoittaessani romaania Pyrrhonin elämästä en ihmeemmin ajatellut tarinani kytkentöjä nykyaikaan. Kyseessä on ennen kaikkea historiallinen romaani, jonka filosofiset teemat ovat ikuisia. Vasta nyt, kirjan ollessa jo taittovaiheessa, olen todella ymmärtänyt, miten ajankohtainen romaanista tuli.

Pyrrhon, yksi varhaisimmista skeptikoista, matkusti Aleksanteri Suuren armeijan mukana Intiaan ja opiskeli matkallaan sekä persialaisten maagien että intialaisten askeettien ohjaamana. Näin ainakin kerrotaan. Muuta hänen osallisuudestaan sotaretkeen ei historian kirjoituksissa sanotakaan. Yksi juonen rakentamisen kannalta olennainen kysymys olikin: mitä ihmettä päähenkilöni, keskinkertaiseksi taidemaalariksi mainittu mies, puuhasi Aleksanterin sotajoukoissa? Visainen pulma mietitytti minua viikkojen ajan.

Ratkaisun avain löytyi maininnoista, joiden mukaan Pyrrhon oli saanut mittavan rahapalkinnon Aleksanterille kirjoittamastaan ylistysrunosta. Se johti ajatukseni varsin luontevasti propagandistin tehtäviin. Mitä, jos ylistysrunojen laatimisesta muodostuikin Pyrrhonin varsinainen tehtävä?

Propaganda – vaikkei sanaa vielä tunnettukaan – oli yksi Aleksanteri Suuren keskeisistä aseista hänen maailmanvalloitusretkillään. Hän turvautui salaliittoteorioihin, uskontoon, ennusmerkkeihin ja historian uudelleentulkintoihin sekä kyllästi oman persoonansa myyttisellä aineksella saadakseen omat joukkonsa seuraamaan itseään ja vihollisen vapisemaan.

”Ilias ja Odysseus ovat aseitani”, Aleksanterin kerrotaan sanoneen. Tästä esimerkkinä mainittakoon, miten vallitsevaksi noussut Granikosjoen taistelun kuvaus sisältää monia rinnastuksia Troijan sotaan: uhkarohkea hyökkäys yhtaikaa vuolasta virtaa ja vihollista vastaan, vihollispäälliköiden kohtaaminen ja haavoittuminen… Tarina pönkitti Aleksanterin mainetta uutena hurjapäisenä  Akhilleuksena, mutta rinnalle jäi kuitenkin elämään toisenlainen, hieman tolkullisempikin taistelukuvaus.

Sotaretken edetessä hovissa alkoi tulla yhä tuulisempaa. Epäsuosioon joutuneet päälliköt saattoivat saada kuolemantuomioita perusteettomien salaliittoteorioiden perusteella, ja loppua kohden tyranniksi luisunut kuningas eli jo itsekin varsin vainoharhaisessa todellisuudessa.

Propagandistin toimi sopi Pyrrhonin filosofian perustukseksi mitä mainioimmin. Sillä kukapa olisi kaikkein epäileväisin, kuka kiistäisi kernaimmin kaiken tiedon, ellei se, joka on itse suurin valehtelija?

Mykistynyt mies ilmestyy 1.3. Aula & Co:n kustantamana. 

Lääketokkurassa kohti uutta elämää

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Eletään vuotta 2000. Nuori newyorkilainen nainen päättää koteloitua vuodeksi eroon ahdistuksen ja masennuksen aiheistaan. Minäkertojan takana on epätasapainoinen parisuhde, jossa nainen on ollut lähinnä hyväksikäytettynä. Vanhemmat eivät koskaan osanneet osoittaa kiintymystä; nyt molemmat ovat kuolleet. Perintörahat mahdollistavat vetäytymisen niin työstä kuin tunteistakin: tarkoituksena on lääkityksen voimin lähinnä nukkua.

Kelvoton ja vastuuton psykiatri kirjoittelee reseptejä, ja nainen onnistuukin pysymään tiedottomana suurimman osan aikaa. Valveilla ollessaan hän on sumuisessa sekakäyttötokkurassa  ja tavallistakin kykenemättömämpi läheisiin ihmiskontakteihin.

Kuluttamisen ja seksikkyyden vaatimukset ovat kuitenkin menneet syvemmälle kuin naisen valvetietoisuus. Luullessaan nukkuvansa hänen tiedoton puolensa tekee, mitä on ennenkin tehnyt: tilailee nettikaupasta pitsialushousuja, varailee hemmotteluhoitoja ja sokerointeja. Romaanin edetessä lukijalle avautuu kroonisen irrallisuuden pitkä, esineellistävä ja syrjäyttävä historia.

Kaiken yllä roikkuu tietoisuus ajankohdasta: WTC:n isku lähestyy vääjäämättä.

Aiheesta voisi helposti kirjoittaa synkän ja raskaan romaanin, mutta Moshfeghin valinta on kertoa tarinansa kevyehköön ja viihdyttävään tyyliin, mustaa huumoria säästelemättä. Etäännyttävä kepeys osuu hyvin yhteen kertojan turran mielentilan kanssa mutta vaikeuttaa lukuasennon löytämistä: onko tämä nyt viihdettä vaiko oikeaa kirjallisuutta? Täräyttävä lopetus ei jätä epäilykselle sijaa: oikeaa on – ja kunnollista.

Alkuperäisteos: My Year of Rest and Relaxation, 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2020

Kaksi poikaa vuoren laella

Kansi: Helen Korpak ja Christina Lax

Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?

Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.

He seisoivat vuorella –

Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.

He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.

Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta.  Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.

Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…

Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.

Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.

Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.

Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.

Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:

Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.

Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.

Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.

Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.

Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.

Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.

Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.

Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.

Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.

Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.

Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.

Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.

Muut lähtevät, mutta Gusten ei.

ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!

Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.

Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.

Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.

 

***

 

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi
Teos, 2019

Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.

Kirjoja, joihin perustuvat elokuvat näin nuorena; Osa 2: Rosemaryn painajainen

Kun kauan sitten näin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen, se ei ollenkaan vastannut odotuksiini siitä, mitä on kauhuelokuva. Olin ehkä hieman epäkypsä ymmärtämään psykologista kauhua. Elokuvassahan ei tapahtunut oikein mitään: ei moottorisahaa heiluttavia mielipuolia, ei säpsäytyskohtauksia, ei ektoplasmaa tai avaruuslimaa, ei verta ja suolenpätkiä eikä hillitöntä kiljumista pimeissä, suljetuissa tiloissa. Ei vaikutusta.

Muistan vain ruskean-haalean väriskaalan, Mia Farrow’n habituksen ja suunnilleen sen, mistä elokuva kertoo. Hiljattain missasin elokuvan, kun se olisi ollut Yle Areenassa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olisin varmaan saanut siitä jo vähän enemmän irti.

Ira Levinin romaani tuli kuitenkin vastaani hiljattain, tarttui matkaan ja tuli luetuksi.

Tarinan alussa meille esitellään asuntoa etsivä nuori pariskunta: Rosemary ja Guy Woodhouse. Guy on sivuosia esittävä näyttelijä, Rosemary hänen pyykkäävä, siivoileva ja ruokaa laittava kotirouvansa.

Uraansa vasta rakenteleva Guy ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia, mutta Rosemary unelmoi äitiydestä. Hän on kasvanut katolisessa perheessä ja suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn.

Niinpä Rosemary yritti tulla raskaaksi ´vahingossa´; pillereistä hän sai päänsärkyä, niin hän sanoi, ja kumia hän inhosi. Guy väitti, että hän oli vielä kunnon katolilainen, ja Rosemary intti vastaan niin kiivaasti, että Guy sai siitä lisää tukea väitteelleen. Guy tutki uutterasti kalenteria ja vältti ´vaarallisia päiviä´.

Rosemaryn katolista taustaa alleviivataan toistuvasti; ja siihen liittyen hänen sisartensa ja veljiensä jo valtavia lapsikatraita. Suurperheen perustaminen on ollut hänen suvussaan odotusarvo. Tämä on teoksen tematiikan kannalta olennainen seikka. Jos kirja olisi kirjoitettu Suomessa, Rosemary olisi lestadiolainen.

Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.

Pahaenteiset vihjailut kirjan alkupuolella ennen kaikkea hymyilyttävät: alleviivatun merkkejä piisaa, ja Rosemary osoittaa ilahduttavan naiivia herkkäuskoisuutta ajautuessaan yhä syvemmälle hyväksikäytön painajaiseen. Höpsöytensä vuoksi mieleni tekee luokitella kertomus kauhukomediaksi. Jolla on kuitenkin vakava aihe.

Rosemary ja Guy tutustuvat naapurin eksentrisiin, hössöttäviin vanhuksiin, joihin erityisesti Guy mielistyy.

Yllättäen Guy muuttaa mieltään. Rosemary saa, mitä haluaa: tulee raskaaksi. Tämä tapahtuu tosin varsin makaaberilla tavalla: Hänet raiskataan huumattuna. Vaikka tapahtumaan liittyvät saatanalliset näyt ovat outoja, ei Rosemarya ilahduta Guyn ”normaalimpi” selitys: mies kertoo itse maanneensa liian monesta drinkistä sammuneen vaimonsa.

Nyt onkin jo päästy varsinaiseen asiaan. Guy ja naapurit eristävät Rosemaryn ulkopuolisilta vaikutteilta ja alkavat kontrolloida hänen elämäänsä. Naapurin ylihuolehtiva täti tuo asuntoon mustia kynttilöitä ja outoja yrttejä. Hössöttävään huolenpitoon sisältyvät myös päivittäiset vihersmoothiet, ja Guy varmistaa, että Rosemary todella juo ne. Samoja vihersmoothieita suosittelee näiden Rosemarylle valitsema huippuluokan gynekologi, joka eksplisiittisesti kieltää Rosemarya vertailemasta vointiaan toisten raskauksiin, lukemasta lukemasta lääketieteellistä kirjallisuutta ja ottamasta asioista selvää. Samainen gynekologi väittää Rosemaryn epänormaaleja kipuja normaaleiksi, ja Guy ja naapurin rouva estävät Rosemarya hankkimasta toisen lääkärin mielipidettä.

Rosemaryn manipulointi naamioidaan huolehtimiseksi, ja siihen alistuminen saadaan tuntumaan vapaaehtoisilta valinnoilta. Rosmaryn muusta maailmasta eristävä informaatiopimento alistaa nuoren naisen salaliittolaisten valtaan. Ympäröivien ihmisten antama hoiva on aina paremmin tietävää, hänen oman kokemuksensa ja huolensa sivuuttavaa. Hänestä on nyt, kätketyistä uskonnollisista syistä tehty sellainen synnytyskone, kuin millaiseksi häntä on jo kotonakin kasvatettu. Hänen oma terveytensä ja kärsimyksensä ovat raskauden rinnalla täysin toissijaisia. Tässä on romaanin kriittinen ydin: se näyttää naisen synnyttäjäksi esineellistettynä. Ja tietenkin asetelma tukee ja edistää aviomiehen uraa ja mainetta. Yllätyinkin melkoisesti, kun juuri äsken tätä kirjoittaessani huomasin näin feministisen teoksen yli 50 vuotta sitten kirjoittaneen Ira Levinin olevan mies.

Synnytyksen lähestyessä Rosemarylle alkaa valjeta. Guy ja naapurit ja kaikki hänen ympärillään ovatkin saatananpalvojia. Niitä samoja vauvantappajia, joita talossa on joskus ennenkin asunut!

Vauva potki kuin pikkupaholainen.

Korni loppuyllätys ei tietenkään ole kenellekään enää mikään yllätys. Rosemary on joutunut Jeesuksen syntymäkertomuksen negatiivikuvaan: nyt vietetään mustaa joulua. 

Vaikka kirjan lopetus on kököhkö, näyttää sitä edeltävä kerronta, missä on kauhukirjallisuuden erikoisvahvuusalue: metaforan ja reaalisen yläpuolelle asettuvassa, niiden suhdetta toisiinsa kuvittavassa aiheiden pataforisessa käsittelyssä. Vaikea tästä on olla pitämättä.

 

Ira Levin: Rosemaryn painajainen
(Rosemary’s baby, 1967).
Suomentanut Kaija Kauppi.
Gummerus 1968