Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

 

Vuoden parhaat

Perinteisen lukuvuosipäivityksen paikka. Vaiko aika?

Lukutahtini on ollut viimeisten parinkymmenen vuoden ajan aika vakio: vähän päälle kirja viikossa, 50-70 kirjaa vuodessa. Sillä on menty nytkin: vuoden 2018 mittaan olen lukenut 55 oikeaa kirjaa (”Oikean” kirjan ja muun kirjankaltaisen painotuotteen välinen raja on häilyvä ja mielivaltainen. Ei siitä sen enempää.).

Onko määrällä mitään väliä? Erään facebook-tuttuni paheksui joidenkin ihmisten sadan kirjan vuositavoitteita, jonka jälkeen asiasta keskusteltiin hänen seinällään jonkin verran. Silloin argumentit olivat toiset (laatu vs. määrä, viihtyminen vs. tarkka, ymmärtävä lukeminen, itseisarvot vs. päämäärät), mutta jatkan tässä vielä aiheen liepeiltä.

Omasta lukemisestani valtaosa on hyvin hidasta erityisaiheiden tutkimista, opiskelua ja yksityiskohtien metsästämistä. Kirjoitustöideni myötä erikoistun tilapäisesti johonkin osaamisalueeseen. Se on antoisaa, kiehtovaa ja tajuntaa laajentavaa tutkimusmatkailua, joka johtaa aika ajoin melkoisiin älyllisiin aivo-orgasmeihin.

En kuitenkaan ylenkatso määrällistä lukemista. Yleissivistys on ihan kelpo, tavoittelemisen arvoinen porvarillinen hyve, jota ei saavuteta lukemalla huolellisesti viisi tai edes kymmenen runokokoelmaa tai filosofian klassikkoa. Yleissivistykselle sukua on ”lukeneisuus”, joka ei myöskään synny kourallisesta teoksia. Laadun ohella myös määrällä ja tekemisen laveudella on väliä. Ainakin jossakin, ainakin joillekin: myös minulle.

Tällaisten, toisia ihmisiä vahingoittamattomien äärellä olen enimmäkseen arvorelativisti. Mielestäni on ihan oikeutettua olla kapea-alainen spesialisti. On myös ihan oikeutettua olla yleissivistynyt ilman minkäänlaista erikoisalaa. Myös täydellinen oppimattomuus on aivan mukiinmenevänä elämänmuoto, mikäli ihminen ei ole moukka tai paskapää (näissä häiriötiloissa sivistämistä ja opettamista voi ainakin yrittää, vaikkei niiden tehosta persoonan parantajina voikaan antaa takeita).

Onnekkainta lienee, jos ihmisessä yhdistyvät hyvä persoona, hyvä yleissivistys ja vielä erityinen osaaminenkin. Mutta ajauduin jo aiheestani etäälle. Tarkoitukseni oli kuitenkin kertoa vuoden parhaista lukukokemuksistani. Ohitan tässä ne erityiset tajunnanräjäytystyömaat, joiden mahtavuus on niiiin kiinni omissa tutkimisen tavoitteissani ja siinä, miten teosten yksityiskohdat keskustelevat muiden samaan projektiin liittyvien teosten kanssa.

Tässä siis ihan itsessään hyviä kirjoja.

* * *

Michel Faber: Veripunainen, lumivalkoinen. Suom. Hilkka Pekkanen. WSOY 2004

Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva mammuttiromaani kuvaa ajan sosiaalisia ongelmia ja elämää eri yhteiskuntaluokissa. Humoristinen mutta syvällisemmässä mielessä asiat vakavasti ottava kerrontaratkaisu kuvailee raadolliset kauheudet kuin yhteiskunnan arvojen vinksahtaneisuudenkin. Elävää ja eläytymään houkuttelevaa draamaa. Erinomainen, maailmaa avaava lukuromaani!

* * *

Samanta Schweblin: Houreuni. Suom. Einari Aaltonen. Like 2018

Ekokauhua Etelä-Amerikan maaseudulta, sieltä, missä ruoantuotanto tappaa. Ei ihan helppo pienoisromaani, jonka jouduin itse lukemaan kahdesti, ennen kuin pääsin kunnolla jyvälle. Tankkaaminen kannatti, paranormaali tragedia jäi päähän kummittelemaan. Suomenkieliseen laitokseen on jäänyt pari ymmärtämistä hankaloittavaa painovirhettä, mutta niistä on mahdollista päästä yli.

* * *

Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Atena 2016

Vuosi 1919. Brittien laivasto käy Suomen maaperältä ja aluevesiltä käsin epävirallista sotaa bolsevikkejä vastaan. Valtapolitiikkaa unohtamatta Ylikangas menee yksittäisten mainio_pikku_sotasotilaiden havaintojen tasolle. Kehoon ja fysiikkaan menevät kuvaukset Sopwith Camelilla lentämisen todellisuudesta saavat karvat järkytyksestä ja ällistyksestä pystyyn. Ensimmäisiin kuulentoihin verrattavaa hulluutta! Luin kirjan maaliskuussa, mutta olen vieläkin ihan täpinöissäni, kun alan muistella lukemaani.

* * *

Peter Watts: Sokeanäkö. Suom. J. Pekka Mäkelä. Gummerus, 2013

Meribiologi Wattsin avaruusmatka vie mielenfilosofian ja vampyyrien evoluution syövereihin. Lähes kaikilla tasoilla toimiva romaani palautti nuoruudenuskoni siihen, että kovimmallakin hardcore-scifillä voi edelleen olla minulle jotain annettavaa.

* * *

Maggie Nelson: Argonautit. Suom. Kaijamari Sivill.

S & S 2018

Kirjan innoittama aiempi blogaukseni.

* * *

Johannes Ojansuu: Lankeemus. WSOY 2008

Ilmeisen virheellisistä ja toistuessaan ärsyttävistä atroposetrismeistään huolimatta Ojansuun fenomenologinen esitys inhimillisestä lankeemuksesta tavoittaa jotakin aivan olennaista ja auttaa yleishahmottamaan niitä inhimillisiä katastrofeja, joihin useimmat meistä joskus kompastuvat.

* * *

Nick Hornby: Skeittari. Suomentanut Jukka Jääskeläinen. Wsoy 2009

Nuortenromaanissaan Hornby on aivan hauskimmillaan. Vastuuta tunnistamattoman teini-ikäisen ajatuksenjuoksu on hervotonta, ääneennaurattavaa, vanhemman näkökulmasta jopa terapeuttista luettavaa.

* * *

Ei kai tässä nyt sitten muuta. Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Sivuhuomautuksia elämään, kuolemaan ja merkitykseen

Saavun Sami Pihlströmin kirjan Ota elämä vakavasti – Negatiivisen ajattelijan opas yhdeksänteen lukuun Kuolevaisuus, pahuus ja muisti.

Pihlström pohtii kuoleman merkitystä sekä sitä, miten kaiken katoavuus uhkaa viedä myös elämältä merkityksen.

”Syvemmällä tasolla kuolevaisuuden riistävän ihmiseltä paitsi erityisiä hyvänä pidettäviä asioita, kuten hyviä kokemuksia, jotka jäävät kokematta […], myös yleisemmin elämän merkityksellisyyden itsensä tai jopa tuollaisen merkityksellisyyden mahdollisuuden. Tämä huoli avautuu nimenomaan ensimmäisen persoonan perspektiivistä. Koska kaikki projektimme, kuinka merkityksellisenä ne subjektiivisesti koemmekin, lopulta päättyvät kuolemaan, voidaan kysyä, oliko niillä oikeastaan mitään merkitystä alun pitäenkään. Se, että kuolemme, näyttää tekevän kaikesta merkityksen kokemisesta harhaa. Tämä illuusion menettämisen kokemus voidaan laajentaa […] koko ihmiskuntaan […]. Kaikki katoaa viime kädessä kosmiseen merkityksettömyyden tyhjyyteen.” (s. 157)

On totta, että kuoleman edessä useat elämän ongelmat näyttävät menettävän merkityksensä. Monen väitetään kuoleman lähestyessä sanoneen jotakin sen suuntaista, kuin että ei olisi kannattanut ottaa pikkuasioista niin isoa murhetta, ja olisi pitänyt elää aidosti ja tavoitella unelmiaan sen sijaan, että yritti olla muiden silmissä hyvä tyyppi.

Tällaisissa kuolemanläheisyyden kertomuksissa osa ennen tärkeinä pidetyistä toimintatavoista näyttää todella menettäneen merkityksensä. On myös ilmeistä että kuolinvuoteella monetkin asiat todella muuttuvat merkityksettömiksi: jos tiedän kuolevani kahden viikon kuluttua, tuskin suunnittelen enää uranvaihtoa, lasten hankkimista tai talon rakentamista.

Tämä palauttaa mieleen kirjan johdantoluvun, jonka sivuilta löytyy hieno muistutus elämän traagisuudesta:

”Jos kuolema vie meiltä pois hyviä asioita ja kokemuksia, niin samoin totisesti tekee elämä itse. Jokainen hetki elämää riistää meiltä äärettömän määrän vaihtoehtoisia hetkiä […] Elämän hintana ovat lukemattomat elämättä jääneet elämät.” (s. 18)

Aivan toisella tavalla mutta mahdollisuuksien rinnalla elämä riistää meiltä myös merkityksiä. Se on elämisen hinta. En enää osaa lumoutua samoista asioista, joista lumouduin viisivuotiaana, en toisaalta myöskään pelkää samoja asioita. En pidä kovin tärkeänä monia tavoitteita, joiden eteen hikoilin ja joiden vuoksi olin jopa epätoivoinen nuoruudessani. Kirjat, jotka olivat järisyttävän hyviä, kun luin ne untuvikkona, näyttäytyvät nyt silmissäni keskinkertaisina, jopa huonoina. Niiden sisältö on menettänyt merkityksensä. Tähän ei tarvita kuolemaa: riittävän pitkä elämä riittää.

Olisi mielestäni kuitenkin virhe väittää, ettei mikään koskaan ollutkaan merkityksellistä. Se olisi eletyn todellisuuden ja kokemattoman sielun kärsimysten, toiveiden ja unelmien vähättelyä. Vaikka merkitykset ovat katoavaisia ja muuttuvia – tarkoittaako se, että ne olisivat illuusioita?

Kun Pihlström ryhtyy erittelemään kuoleman merkitystä, hän erittelee tätä merkitystä englannin kielen sanojen meaning ja significance kautta. Näiden sanojen äärellä on helppo huomata, mikä yhdistää tarkoitusta ja meaningiä, merkitystä ja signifikaatiota. Ne kaikki viittaavat jonnekin muualle. Niissä kaikissa on sisäänrakennettu dikotomia merkitsijän ja merkityksen välille, sen mikä tarkoittaa ja sen mitä se tarkoittaa välille.

Jos merkitys on jotakin, mikä väistämättä osoittaa jonnekin muualle, voidaan tosiaan ajautua nihilistiseen umpikujaan: elämän päättyväisyys tarkoittaa että tie, jota kyltti ”Ikuinen kaupunki Pariisi” merkitsi, onkin poikki. Virheellisellä kyltillä (sign, merkki) ei olekaan todellista merkitystä. ”Ikuinen kaupunki Pariisi” osoittautuukin harhaksi.

Mutta tiellä merkitys on, umpikujallakin. Merkitty polku johtaa merkillisiin paikkoihin; ei tosin ikuiseen kaupunkiin, vaikka matkailija niin kuvitteli. Meininki voi olla hyvä, meaning jotain muuta kuin odotukset.

Kuoleman umpikujaan luhistuvien odotusten virheellisyys on ikuisuudessa. Inhimilliset sanat ja asiat tarkoittavat tai merkitsevät jotakin vain inhimillisessä kontekstissa. Meillä ei ole kosmista, jumalallista tai yliajallista näkökulmaa todellisuuteen, ja väitän ettei sitä voi ollakaan. Kontekstit, joissa toiminnalla ja tavoitteilla on todellisia merkityksiä ja tarkoituksia, ovat elämän sisäisiä. Elämällä ei sikäli voi olla (inhimillistä) tarkoitusta. Elämässä voi.

Tarkastellaan väitettä logoterapian näkökulmasta. Viktor E. Franklin mukaan ihmisyys suuntautuu itsensä ulkopuolelle, ja elämällä on kuin onkin tarkoitus. Juutalaisena keskitysleirivankina Frankl joutui testaamaan ajatustaan äärimmäisissä kenttäolosuhteissa. Hänen mukaansa hengissä jaksoivat pysytellä ne, joilla oli elämälleen tarkoitus. Tarkoitus, joka oli jossakin oman itsen ulkopuolella, tyyliin: ”Tahdon vielä nähdä ja auttaa lapsenlapsiani heidän nuoruudessaan.” ”Minä vielä kostan tämän.”

Tämäntapaiset tarkoitukset ”nähdä ja auttaa lapsiani” tai ”kostaa” sijaitsevat kuitenkin elämän sisäpuolella, eivät inhimillisyyden tuolla puoden. Ja se, mille ne antavat tarkoituksen keskitysleirillä, on päivittäinen kamppailu hengissäpysymiseksi, ne teot, joilla selviydytään, ei elämä itsessään. Tämän kamppailun teot merkitsevät jotakin nimenomaan toisten, tulevaisuuden tekojen, inhimillisen elämän kontekstissa.

Millaisissa tilanteissaihminen sitten lakkaa kamppailemasta ja tekee esimerkiksi itsemurhan? Harvemmin varmaan kosmisen mitättömyyden edessä. Useammin silloin, kun uupuneena ajattelee, ettei elämässä itsessään ole odotettavissa hyviä asioita.

Ikuiset ideat, liikkumaton liikuttaja ja pysyvät totuudet ovat – John Deweytä seuraillen – aiheita, joista länsimainen filosofia on ennen kaikkea kärsinyt. Kosmisen näkökulman tavoittelu on virhe, joka johtaa – kuten Pihlström luultavasti ymmärtää – tosiaankin illuusioiden rakenteluun. Ne, oppimattomatkin, jotka pitävät filosofiaa merkityksettömänä puuhasteluna, ovat tähtiin tuijottavan metafysiikan osalta oikeassa. Elämä on merkityksiä täynnä: mutta ne on nähdäkseni elettävä tämänpuoleisessa, ei teoretisoitava ikuisuuksia tavoitteleviin oppirakenteisiin.

Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

 

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.

Hc-scifin usein niin kömpelö ihmiskuvaus

Luen paraikaa Liu Cixinin kehuttua romaania Kolmen kappaleen probleema, jonka science fiction -mysteeri (en ole kirjassa vielä kovin pitkällä), on juuri niin ihastuttavan kummallinen kuin voi toivoa. Nautittavan mainio viritelmä.

Romaanin henkilöt ovat kuitenkin… aivan yhtä kummallisia, väärällä tavalla. Löydän itseni yhä uudelleen ajattelemasta: Mitä hittoa? Kuka muka käyttäytyy näin? Liun ihmiskuvaus on lievästi sanottuna surkeaa. Joitain hivenen vinksahtaneista kohtauksista yritän selittää itselleni kulttuurisilla eroilla. Ehkä kyseessä on kiinalaisuus? Pystyn nimittäin sujuvasti kuvittelemaan eräät kohtaukset Jackie Chan -elokuviin, mutta en aivan yhtä helposti länsimaiseen kerrontaan.

Todennäköisimmin kyseessä on kuitenkin hardcore-scifille tavallisesta ongelmasta: kirjoittajat osaavat kehitellä tieteisvisionsa tappiin asti, mutta ihmismieli ei näytä samassa määrin kiinnostavan. Henkilöhahmot jäävätkin monilla tieteiskirjoittajilla scifi-idiksille ja juonenkuljetukselle alisteisiksi, ihmisinä paperinohuiksi ja epäuskottaviksi.

Ongelma on lajityypin useimpien harrastajienkin hyvin tiedostama, mutta se ei haittaa. Mitä väliä, jos kertomuksen tieteisvisiot vain ovat riittävän älyllisiä ja kiehtovia?

Ei varmaan kaikille olekaan väliä. Huonot henkilöhahmot rinnastuvat kuitenkin jossakin mielessä vaikkapa surkeaan näyttelijätyöhön elokuvassa. Mikä merkitys sillä on, riippunee katsojasta/lukijasta ja siitä, mitä teokselta hakee.

Tavoitteeni ei tässä kuitenkaan ole soimata genren henkilökuvausta. Eteenpäin!

Ainakin muutamat scifi-fandomin edustajat ovat viime vuosina pohdiskelleet hypoteesia, jonka mukaan aktiivisissa tieteisharrastajissa esiintyisi tavanomaista enemmän asperger-oireyhtymää. En tiedä hypoteesia testatun, mutta ilmeisen moni scifi-harrastaja on tunnistanut itsessään AS-piirteitä, ja suhtautuminen ajatukseen näyttää olleen myötämielistä. Monen aktiivisen scifi-fanin sosiaalinen käyttäytyminen näyttäisi minunkin silmissäni sopivan kuvaan.

Otettakoon AS-hypoteesi hetkeksi todesta. Muistetaan silti, että kyseessä on kuitenkin pelkkä hypoteesi, ja suhtaudutaan seuraaviin myös spekulointeihini varauksella. Olen kuitenkin kovin kiinnostunut kuulemaan AS-ihmisten näkemyksiä aiheesta.

Eivätkö AS-persoonalle tyypilliset hankaluudet ymmärtää toisia ihmisiä tai kuvitella sosiaalisia tilanteita selittäisi sekä monen hc-scifikirjailjan epäuskottavan kömpelön ihmiskuvauksen että sen, että tämä puute ei tiettyä lukijaryhmää häiritse?

Kaunokirjallisessa mielessä kiinnostavampi jatkokysymys koskee itse kummallisesti käyttäytyviä, usein monomaanisesti scifi-idealle alisteisia henkilöhahmoja: Mitä jos he edustavat epäuskottavaa, kömpelöä ihmiskuvausta vain keskivertoihmisten silmissä? Ehkä he ovatkin uskottavia ja hyvin kirjoitettuja asperger-henkilöitä?

Incognito Argo sum: Pyrrhonismin häivähdyksiä Maggie Nelsonin Argonauteissa

1. Taustaa

Pyrrhon Elisläinen (n. 360-280 eaa.) – tulevan historiallisen romaanini päähenkilö – tunnetaan yhtenä skeptisismin perustajahahmoista. Hän matkasi Aleksanteri Suuren mukana Intiaan asti, jossa hänen väitetään saaneen filosofiaansa vaikutteita alastomilta viisailta.

Pyrrhonin tunnetuin oppilas, Timon Fleiuslainen (n. 320-230), kirjoitti runsaasti runoutta sekä ilmeisesti proosaa. Häneltä on säilynyt koko joukko muita filosofia käsitteleviä pilkkakirjoituksia sekä Aristoklesin ja Eusebios Kesarealaisen kautta välittynyt katkelma Pyrrhonin opetusten pääkohdista.

Pyrrhonin opin pääsisältö lyhyesti seuraavanlainen: Asiat ovat epävakaita, määrittämättömiä ja arvioimattomia (vrt. Dhammapada 277-279). Buddhalaiset kutsuvat tätä tilaa toisinaan tyhjyydeksi. Emme pysty muodostamaan asioista luotettavia käsityksiä. Tästä seuraa, ettei voi väittää asian olevan tietyllä tavalla, eikä sen paremmin voi väittää, ettei asia ei olisi niin, eikä niin, että asia joko olisi niin tai olisi olematta, eikä niinkään, että asia sekä on että on olematta niin. Tämän oivaltaminen johtaa puhumattomuuteen, sitten mielenrauhaan. Kuten Christopher I. Beckwith on osoittanut, Pyrrhonin opetukset löytyvät jokseenkin sanatarkkoina buddhalaisesta opetuksesta. Buddhalaisten tekstien kaanon on muodostunut vasta jonkin verran myöhemmin, eikä Pyrrhonin ja Timonin aikaan intialaisilla kielillä vielä kirjoitettu. Aristokles-katkelmaa voikin tietyin varauksin väittää vanhimmaksi tunnetuksi buddhalaiseksi kirjoitukseksi.

Klassisen kauden maailmankuvaa hallitsi idea maailman muuttumattomuudesta, eräänlainen pysyvä maailmanjärjestys. Hellenistisellä ajalla tähän tuli muutos. Pyrrhonismin vaikutuksia runouteen tutkineen Dee L. Claymanin mukaan skeptisistiset muotoilut levisivät filosofian lisäksi muunkin kirjallisuuden valtavirtaan. Esimerkiksi Kallimakhoksen (n. 310-240 eaa.) Hymnissä Delokselle kaikki on toisin: koko Hellaksen topologia on jo aivan häilyvää. Sen paremmin saaret kuin vuoret, kaupungit tai valtiotkaan eivät pysy aloillaan vaan pakenevat turvapaikan etsijää.

Argonautika, tämän blogauksen avainteksti, on Kallimakhoksen oppilaan, Apollonios Rhodoslaisen käsialaa. Runoelmassa Iasonin johtamat sankarit purjehtivat Argo-laivalla etsimässä kultaista taljaa. Laivaa korjataan matkan varrella moneen otteeseen, niin että lopulta siinä ei ole ainoatakaan alkuperäistä osaa. Laivalla, kuten buddhalaisilla dharmoilla tai pyrrhonistisilla asioilla, ei ole pysyvää olemusta tai identiteettiä.

Kuva resonoi moderninkin epäilyksen kanssa. En tiedä, viittaako Otto Neurath tietoisesti antiikin runouteen, kun hän esittää skeptisen paradoksinsa tieteellisen tiedon eräänlaisesta perustattomuudesta, mutta Argon kannella hän seisoo:

”Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla tieteen lähtökohdaksi voitaisiin ottaa lopullisesti todennetut protokollalauseet. Ei ole olemassa mitään tabula rasaa. Olemme kuin merimiehet, joiden on korjattava laivansa avomerellä, vailla mahdollisuutta purkaa se telakalla ja koota se uudelleen parhaista osista. […] Epätäsmällisiä ’sanarykelmiä’ on aina jollakin tavalla laivan rakenneosina. Jos epätäsmällisyys vähenee tietyssä kohdassa, saattaa se hyvinkin lisääntyä jossakin toisessa kohdassa.”

Kuten Clayman toteaa, Argonautikan sankaritkin poikkeavat olennaisesti klassisista tai homeerisista sankareista. He eivät ymmärrä tapahtumia ympärillään vaan matkaavat usein aporian ja päättämättömyyden vallassa, vaiteliaina, ennemminkin myötätuntoisesti puhuen kuin räyhäten ja haastaen.

2 Maggie Nelsonin Argonautit

Maggie Nelsonin autoteoreettinen esseeteos Argonautit saa nimensä Barthes-sitaatin innoittamana:

”[…]Barthes kuvailee, miten subjekti, joka lausuu sanat ’rakastan sinua’, on kuin ’argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä’. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ’rakastan sinua’ merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ’sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi’.” (s.9-10)

Argonauteissa ei kuitenkaan muutu ainoastaan Maggie Nelsonin ja hänen kumppaninsa Harryn välinen rakkaus. He itse muuttuvat. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Harryn niin keho kuin mielikin käyvät läpi vaihdoksia. Nelsonin keskeisimmät muutokset tulevat raskaudesta ja äitiydestä.

Muut pyrrhonistiset teemat seuraavat. Asiat ovat määrittämättömiä, niillä ei ole identiteettiä sinällään, vaan, myöhäisempien pyrrhonistien trooppien mukaisesti asiat ovat jonkinlaisia vain suhteessa muihin asioihin. Nelsonin tekstissä nousevat esille erityisesti parisuhteiden ja queer-identiteettien häilyvyys ja lokeroimattomuus:

Miten ja milloin uudet sukulaisuusjärjestelmät matkivat vanhoja ydinperhekuvioita ja miten ja milloin kontekstualisoivat ne radikaalisti uudelleen tavoilla, jotka edellyttävät sukulaisuuden uudelleen määrittelyä? Mistä sen tietää, tai pikemminkin: kuka sen määrittelee?” (s. 22)

”[…] Niinpä pysymme asemissa – vihaisina homoina, pervoina, lesboina, transtyttöinä ja -poikina ja sateenkaari-ihmisinä ja kaikkina yhdistelminä ja välimuotoina ja niinä, jotka romuttavat kaikki määritelmät.” (s.40)

Annetut määritelmät ja lokerot näyttäytyvät, eivät ainoastaan olemuksellisesti väärinä vaan kahlitsevina, jonakin jota vastaan on ehkä syytä kamppailla. Nelson kertoo opettajastaan Christina Crosbysta, joka käyttää elämänsä ”identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettaa muita tekemään samoin”, mutta jonka kapinalliset opiskelijat painostavat kirjoittamaan pahvilapulle, miten hän itsensä identifioi. Nelsonia opiskelijoiden käytös hävettää.

Toinen anekdootti:

”John Cagea pyydettiin kerran haastattelussa ’luonnehtimaan itseään lyhyesti’ ja hän vastasi: ’Hankkiudu aina ulos siitä häkistä [cage], jossa huomaat olevasi.’” (s. 80)

Eräs identiteettien purkamiseen käytetty strategia on puhumattomuus:

”Sain vastikään postissa kirjallisuuslehden, jonka haastattelussa Anne Carson vastaa muutamiin kysymyksiin – tylsiin? liian henkilökohtaisiin? – tyhjillä hakasulkeilla. [[ ]]. siitä olisi opittavaa […]. Mutta mitä enemmän niitä hakasulkeita mietin, sitä enemmän ne hiersivät minua. Tuntui, että ne fetisoivat sanomatta jääneen sen sijaan, että olisivat vain jättäneet sen sisältymään sanottavissa olevaan.” (s. 72)

(On ehkä jaettava seuraava assosiaatio: Husserlin fenomenologinen sulkeistaminen, epoché, on nimenomaan pyrrhonisteilta lainattu menetelmä, jossa vältetään ottamasta kantaa asioiden luonteesta, mutta toimitaan niiden ilmentymien parissa.)

Toinen strategia voi olla Pyrrhonin lähimmän opettajan, Anaksarkhoksenkin (Brunschwig) suosima, ironinen puhunta:

”Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun […].” (s. 68)

Nelson ei vaikene. Hän puhuu ja kirjoittaa mielellään, mutta puhumista värittää pelko. Sanat paljastavat sen, joka haluaisi piiloutua. ”Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu.” (s.141)

”Väittämisen pelko. Ainainen pyrkimys päästä pois ’totalisoivasta’ kielestä, siis kielestä, joka jyrää alleen täsmällisyyden; sen tajuaminen on yksi vainoharhaisuuden muoto. Barthes löysi ulos tästä karusellista muistuttamalla itselleen, että ’kieli se väittää, ei hän’. On absurdia, Barthes sanoo, yrittää paeta kielen väiteluonnetta ’lisäämällä jokaiseen lauseeseen jokin pieni epävarmuutta ilmaiseva fraasi, niin kuin mikään, mikä tulee kielestä, voisi saada kielen vapisemaan’.
Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita. Sille ei ole verukkeita eikä muita ratkaisuja kuin antaa epäröintien olla ja käydä teksti myöhemmin läpi ja karsia ne pois.” (s. 142)

Mutta eikö epävarmuus, tietämättömyys ole puhtaasti terve ilmiö? Eikö jokainen kriittinen ajattelija joudu elämään ”pävarmuuden pakko-oireiden” kanssa? Eikö epävarmuuden ilmaisujen poistaminen ole lähinnä esteettinen ratkaisu?

On myös tietämättömyyden estetiikkaa. Esimerkiksi sellaista, kun Nelson päättää kertoa lukijoilleen, miten hänen poikansa Iggy, yksi teoksen keskuksista, on saanut nimensä. Nelson törmää alkuperäisamerikkalaiseen nimeen Igasho, joka tarkoittaa ”sitä joka vaeltaa”. Imetysneuvoja sattuu olemaan arizonalaisen pima-heimon jäsen ja antaa nimivalinnalle siunauksensa.

”Myöhemmin opin, että pima on espanjalaisten othama-heimolle antama nimi. Se on väännös tai väärinymmärrys lauseesta pi ’añi mac tai pi mac, joka tarkoittaa ’en tiedä’ – vastaus, jota heimon jäsenet ilmeisesti usein toistelivat maahan tunkeutuneille eurooppalaisille.” (s. 194-195)

Argonauttien viimeiset sanat, jos tulkitsemme niiden olevan jonkinlainen yhteenveto luetusta, kertovat, mistä Nelson on koko ajan kirjoittanut (tummennus minun), ja palauttavat kaiken sinne, mistä lähdimme:

Mutta onko oikeasti olemassa ei mitään, tyhjyyttä? En tiedä. Tiedän että täällä me yhä olemme, luoja ties kuinka kauan vielä, ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.” (s. 205)

 

 

Kirjallisuutta

Apollonios Rhodoslainen: Argonautika
Christopher I. Beckwith: Greek Buddha. Pyrrho’s Encounter with Early Buddhism in Central Asia. Princeton University Press, 2015
Jacques Brunschwig: The Anaxarchus Case: An Essay on Survival. The British Academy,1993. https://www.britac.ac.uk/pubs/proc/files/82p059.pdf
Dee L. Clayman: Timon of Phlius. Pyrrhonism into Poetry. Walter de Gruyter, 2009
Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, 2015). Suom. Kaijamari Siwill. S & S, 2018
Otto Neurath: Protokollalauseet (Protokollsätze, 1932/33) Suomentanut Risto Vilkko. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, 1997.

Katukuvassa sairaanhoito

Mietin tänään mitellapolkujuostessani, että jos nyt sattuisin kompastumaan puunjuureen, kannattaisiko mieluummin kaatua vaurioituneelle vai ehjälle kädelle. Kumpi painaisi vaa’assa enemmän: olemassaolevan vaurion paheneminen vai toisenkin käden rikkoutuminen?

Tästä täysin hypoteettisesta kysymyksestä siirryin työasioihin. Kirjoitan antiikin aikoihin sijoittuvaa historiallista romaania. Sen maailmassa niin lääketiede kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työturvallisuus ovat omaan aikaamme verrattuna varsin alkeellisella tasolla. Tämän täytyy näkyä katukuvassa.

Jos en olisi saanut osakseni mitä hienostuneinta käsikirurgiaa, kun nuoruudessani kaaduin polkupyörällä, vasen käteni olisi jäänyt pysyvästi rujoksi ja ruhjoutuneeksi, tai ehkä se olisi tulehtunut ja jouduttu amputoimaan. Vielä alle sata vuotta sitten minulle olisi käynyt luultavasti juuri niin. Vielä alle sata vuotta sitten ihmisten joukossa on ollut nykyperspektiivistä katsottuna aivan hurjat määrät rampoja, raajansa menettäneitä, sokeita, hampaattomia, kaikin tavoin vammautuneita ihmisiä.

Millä tavoin tämä näkyy historiallisessa fiktiossa? Lukemani kirjallisuuden synnyttämien mielikuvien perusteella sanoisin: ei riittävästi. Oikeastaan mieleeni juolahtaa äkkisiltään vain muutama romaani, jotka avaavat nykyihmiselle menneiden aikojen ruhjotun todellisuuden. Tällaisia ovat esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti sekä Michel Faberin Veripunainen, lumivalkoinen. Paljon useammin kirjoitetaan kirjoja, joissa satojen tai tuhansien vuosien takaiset ihmiset ovat niin sielultaan kuin ruumiiltaankin 2000-luvun asukkaita – hieman vanhanaikaisissa vaatteissa ja museaalisissa kulisseissa tosin.

Otettakoon tämä työmuistiinpanona itselleni. On muisteltava muutaman vuoden takaista Marokon-matkaani ja siellä näkemiäni ihmisiä. Ruhjoutuneisuuden ajat eivät ole kaikkialla historiaa.