Verkonselvitys – Jukka Laajarinne

Fiktion rajoilla

Philip K. Dick sanoi joskus jotakin sen suuntaista, kuin että hänen tavoitteenaan oli herättää lukijassaan aivan erityinen tunnereaktio, ihmeen tuntu: ”Hyvänen aika, jos nurmikko olisikin tietoinen olio!”

Kun 19-vuotiaana untuvikkona luin Umberto Econ Foucaultin heiluria, tajusin, että oli mahdollista mennä pidemmälle kuin Dick oli mennyt. Siihen aikaan ei ollut internetiä, josta olisi voinut tarkistaa kaikki eteen tulevat tiedot, mutta olin jo silloin intohimoinen faktantarkistaja. Olin utelias. Halusin tietää, miten romaani shtautuu todellisuuteen. Käytin siis apunani suppeahkoa tietosanakirjasarjaa, joka minulla oli hallussani, kun törmäsin ensimmäistä kertaa eläessäni salaliittoteorioihin temppeliherroista, ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista. Ja järkytyin. Kaikki, minkä pystyin tarkastamaan, oli paikkansa pitävää, ja hyvin kirjoitetun romaanin suggestiivinen voima sai niskakarvani pystyyn. Foucaultin heiluri oli upea, käänteentekevä lukukokemus, joka on vaikuttanut omiin kirjoittamisiini siitä lähtien.

Oli mahdollista herättää lukijassa reaktio, ei ainoastaan: ”Hyvänen aika, jos näin olisi!” vaan: ”Hyvänen aika, jos näin onkin!”

(Myöhemmin ärsyynnyin siitä, miten kritiikittömästi ihmiset nielivät Dan Brownin Da Vinci -koodin historiakertomuksen. Kysymys oli kuitenkin olennaisesti samasta asiasta kuin oma Foucaultin heiluri -kokemukseni. Ehkä sitä lukuunottamatta, että kirjan luettuani ja hetkisen henkeä haukottuani tulin romaanin maailmasta ulos. Hmmm… Onko jostain syystä nimenomaan salaliittoteoria sellainen aspekti, joka helpoiten saa sadun muuttumaan lukijalleen todeksi?)

Tunsin riemullisesti onnistuneeni, kun eräs dekkarinlukija blogissaan haukkui romaanini Pinnan alla pimeä foliohattuhuuhaaksi, koska se ei edustanutkaan sen tyyppistä ”realismia”, kuin mihin hän oli tottunut. Seuraavassa, toista kirjaa käsittelevässä kirjoituksessaan hän kuitenkin palasi aiheeseen. Hämärät yhteensattumat, jotka noudattelivat kirjani jungilaista logiikkaa, olivat herättäneet kammon tuntemuksia.

Kirjoittaessani, kulloiseenkin aiheeseeni uppoutuessani, olen saattanut elää tätä hyvänen aika -tunnetta itsekin. Ja vieläpä voimakkaasti. Eksynyt hulluihin kertomuksiini. Nauttinut siitä, miten hämmästyttävän eri tavoin maailmaa on mahdollista hahmottaa. Nauttinut kaunokirjallisuuden kyvystä hämärtää todellisuudentajua.

Mykistyneen miehen parissa työskennellessäni alkuperäinen visioni oli, että en lainkaan alleviivaisi sitä, että olen kirjoittanut romaanin itse. Kirjan esipuhe ja selitysosio olivat akateemisen asialliset, niin kuin antiikin tekstien käännöksissä on tapana. Ehkä minut voisi otsikkosivuillakin mainita pelkkänä kääntäjänä? Jos kirjaa muuten markkinoitaisiin minun romaaninani, ihmiset varmasti osaisivat olla sen verran valppaina, että ymmärtäisivät epäillä lukemaansa.

Kustannustoimittajani meni ensi lukemalla aluksi lankaan. Kriittisenä ja fiksuna lukijana tajusi kyllä jossakin vaiheessa, että kaikki oli huijausta. Mutta toisin kuin olin ajatellut, hän ei pitänytkään huijatuksi tulemisestaan! Samanlaisen kommentin sain toiseltakin lukijalta. Hyvä on. Kaikki eivät pulikoi yhtä iloiten ironisten illuusioiden vesissä kuin minä.

Ja sitten oli kustantajani kommentti: akateemisen kuivakka kehystys saattaisi karkottaa lukijoita.

Mietin asiaa vielä ja taivuin lopulta esipuheessa toisenlaiseen tyyliin. Nyt romaanin kehystys on hassutteleva ja läpinäkyvän fiktiivinen. Ratkaisu näyttää onnistuneelta. Muutamat kirjan esittelyt netissä ovat olleet hyvin myönteisiä, lehtikritiikit jopa ylistäviä.

”Skeptikko ja filosofi Pyrrhonin elämänkulkua seuraileva veijari- ja seikkailukertomus viittaa tieteelliseen tutkimukseen ja monenlaiseen kirjallisuuteen, mutta tekee sen täysin omalla tavallaan leikitellen. Lopputulos on herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.”
– Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti

”On aina ilahduttavaa löytää valtavirtakirjallisuuden seasta jotain omalaatuista. […] Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” – Virpi Alanen, Suomen kuvalehti

Ehkä hieman hitaana ajattelijana olen lopulta havahtunut myös ironisen, faktan ja fiktion rajaa hämärtävän lähestymistapani eettisiin ongelmiin.

Olen kirjoittanut, kuin ihmiset olisivat valppaita, uteliaita ja kriittisiä. Osa onkin. Heille voi kirjoittaa mitä tahansa.

Mutta suuri osa lukijoista, ehkä valtaosa, ei lainkaan tarkista, mikä heidän lukemassaan pitää paikkansa, mikä ei. Näyttää siltä, että valtavan monet ihmiset eivät tarkista tai epäile mitään lukemaansa, silloinkaan, kun se tarjoillaan uutisen tai tosiasiaväittämien muodossa. Silloinkaan, kun sillä on todellisia seurauksia heidän elämälleen. Ja jos ei tarkista lukemaansa, voi käydä niin, ettei ymmärrä tulla ulos kauhukertomuksesta, johon on tullut vedetyksi sisään.

Ymmärrän nautinnon, joka päätähuimaavassa, uskomattoman jännittävässä kertomuksessa eläminen tuottaa. Ehkä juuri siksi niin monet kajahtaneen räikeitäkin sepitteitä netissä jakavista ihmisistä on niin haluttomia tarkistamaan lähteidensä oikeellisuutta. Arki on joskus aika tylsä paikka. (Varmaan osansa on silläkin, että netissä keskustelu on hieman kärjistynyt. Olen itsekin menettänyt huumorintajuni ja saatan kommentoida kohtaamaani disinformaatiota tarpeettoman hyökkäävästi.)

Kritiikittömyys niitä tarinoita kohtaan, joita levittää edelleen, on joka tapauksessa vastuutonta.

Olenkin hyvin kiitollinen ensimmäisille lukijoilleni siitä, että Mykistyneen miehen fiktiosta tuli alusta loppuun asti fiktion näköistä. Valheita jaetaan jo riittävästi internetissä. Juuri nyt maailma ei tarvitse yhtään enempää todellisuudentajua hämärtäviä kirjoituksia.

Kyberavaruuden katoamisesta

Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.

Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.

Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.

William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.

Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.

Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.

Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.

Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.

Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.

Hurmeen maku: Toisten silmin

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

”Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

”Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

Tiloissa muiden lukemana

”Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan.” (Sinisen linnan kirjasto)

”Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

”Jukka Laajarinteen esseekokolema Tiloissa sai minut ajattelemaan sekä mielentiloja että erilaisia konkreettisia tiloja uudella tavalla. Uskon, että kaikille kirjan lukijoille käy samalla tavalla.” (Juha Pikkarainen, Yle)

”Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille – tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut.” (Mari A:n kirjablogi)

”Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.” (Päivi, Hyviä sanoja)

”Nämä ovat esseitä, joita lukiessa ihminen laajentuu.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Laajuus onkin Laajarinteen vahvuus. Hän löytää hyvä näkökulmia siihen, kuinka kokemuksemme ovat ympäristön ansiota. Tiloissa pitäytyy kuitenkin enimmäkseen henkevän tutkimuksellisena, eikä haasta lukijaansa epäsovinnaisella ajattelulla.” (Pekka Jäntti, Etelä-Suomen sanomat)

”[…] Laajarinne antaa havaintojensa puhua, ja kovin usein näiden kuunteleminen ja puhutelluksi tuleminen on parasta mitä lukijana voi tehdä.” (Veli-Matti Pynttäri, Parnasso)

”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Kouvolan sanomat)

Faktaa ja fiktiota

Enkeli-Elisan tapaus on hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole totta. Joskus tarinat ovat lähes puhdasta fiktiota, toisinaan täyttä faktaa, mutta useimmiten liikuskelemme siellä, missä totuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.

Ymmärrykseni mukaan Enkeli-Elisan tapauksessa on heti kättelyssä todettu, että teksti on sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, missä määrin keksittyjä, on jätetty lukijoiden harteille. Ilmeisesti fiktiota ja todeksi vakuuttelua on ollut enemmän kuin mitä voi pitää kohtuullisena.

Pystyn helposti kuvittelemaan kohuun johtaneen prosessin: on alettu kirjoittaa blogimuotoista, tärkeästä asiasta kertovaa fiktiota, jossa on käytetty runsaasti todellisuudesta lainattuja elementtejä – kuten fiktiossa aina on. Tarina on saanut paljon faneja ja kasvanut tekijäänsä suuremmaksi ja vahvemmaksi: sitä on halunnut ruokkia ja kasvattaa silläkin uhalla, että on ajautunut eettisesti aiempaa kyseenalaisemmalle maaperälle perustamaan yhdistyksiä ja ties mitä.

Painotan: äskeinen oli fiktiota. Mielikuvituksen tuotetta. Jossa on elementtejä todellisuudesta.

Tässä niitä tosielementtejä. Internetissä on julkaistu blogimuotoista fiktiota iät ja ajat, eikä kaikkea epätotta ole merkitty epätodeksi kissankokoisilla kirjaimilla. Olen itsekin esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä, kun kirjoitin kahden kollegani kanssa verkostoitunutta ihmissuhdefiktiota. Se oli nuorallakävelyä harmaalla alueella. Ja kun minulla alkoi olla facebookissa liikaa ”ystäviä”, jotka pääsivät lukemaan henkilökohtaisehkojakin päivityksiäni, aloin yksityisyyttäni suojatakseni tuutata sekaan disinformaatiota (Aivan: kaikki, mitä fesessä itsestäni kirjoitan, ei olekaan totta!). Ja vaikka tämän blogini tosiasiat ovat usein jokseenkin kohdallaan, saattaa esittämäni tulkinta niistä tai näkökulmani niihin olla jotakin, mitä kutsuisin ennemminkin ajatuskokeeksi kuin varsinaiseksi mielipiteekseni. Kertojaminäni ei siis ole aina täysin todellinen täälläkään. Kuten Hannu Raittila on kirjoittanut: kirjailijan työ on erittäin lähellä näyttelijän työtä. Työmme on luoda aidon näköisiä illuusioita.

Missä menevät valehtelemisen moraaliset rajat? Luulisin, että jostakin Immanuel Kantin lähituntumasta: jos yritämme valehtelemalla johtaa toisen toimimaan toisin kuin tämä muuten toimisi, on toimintamme epäeettistä. Jos pyydämme valheeseen perustuen rahaa, aikaa tai muita panostuksia, olemme astuneet pimeälle puolelle. Jos fiktioitamme sen sijaan voidaan seurata pelkästään nauraen tai viihtyen, olemme onnistuneesti pysyneet harmaalla vyöhykkeellä. Tämä analyysi ei luonnollisestikaan pidä loppuun asti: viihdyttävän kertomuksen pariin palaaminen yhä uudelleen on panostus sekin. Ja kääntäen myös sitoutumuksiin vaativat tekstit saavat toisinaan sisältää epätotuuksia. Esimerkiksi Leikkiminen kielletty -pamflettini haastatelluista useimpien asuinpaikkakunnat, iät ja muita tunnistamisen mahdollistavia piirteitä oli muutettu – hekin olivat todellisuuspohjaista fiktiota. (Raja meni tässä: sanomisten sisällöt pysyivät ennallaan.)

Todellisuuden ja fiktion välisen rajan ylitykset tai mutkalle vetämiset voivat synnyttää hedelmällistä ajattelua ja kiinnostavia tuotoksia, mutta tuo raja on olemassa.

Jos jo ”perinteinen media” on hämmentänyt ihmisten mieliä sotkemalla tekstilajeja ja todellisuuden tasoja keskenään, tekee anarkistinen internet samaa entistä enemmän. Se ei yksinkertaisesti ole luotettava tietolähde. Tai oikeammin: se on sitä korkeintaan taitavissa, lähdekriittisissä käsissä. Johdan itsestäänselvän toimintaohjeen: Älä usko, mitä siellä/täällä sanotaan.

Koska osa ihmisistä on liiankin herkkäuskoisia ja taitamattomia lukijoita, on yksinomaan hyvä asia, että joukossa on ja nettiin sekä perinteiseen mediaan kirjoittelee tarkkasilmäisiä, epäileväisiä ja lähdekriittisiä tekijöitä. Jopa internet tarvitsee niitä, jotka näyttävät, missä raja kulkee.

Taite: Kirjallisuuden futurologiaa

Keskiviikkona ravintola Milenkassa vietettiin ensimmäistä Helsingin kirjailijat ry:n järjestämää Taite-iltaa. Alustajaksi oli kutsuttu kirjailija Kimmo Lehtonen, aiheena e-kirjallisuus. Esitys avasi paljon uusia näkökulmia ja ajatuksia, joista osan ennätin poimia muistiinpanoiksikin. Tässä teille muutama ranskalainen viiva. Millainen on kirjallisuuden digitaalinen tulevaisuus?

– E-kirjallisuudesta puhuttaessa on hyvä ymmärtää, että nyt puhutaan (tai ainakin Kimmo puhuu) nimenomaan kirjallisuudesta, ei kirjoista.
– E-julkaisemisen uhkakuvat ovat uhkakuvia lähinnä kustantajille. Kirjailijoille ja lukijoille kysymys on mahdollisuuksista.
– Kun e-kirjaoikeuksista tehdään sopimuksia, olisi sopimukseen kirjattava selkeä päättymislause. Millaisessa tilanteessa julkaisuoikeudet palautuvat tekijälle? Esim. määräaikaisuus tai sitominen paperikirjan levitysoikeuksiin (kun kustantaja lakkaa myymästä paperikirjaa, se menettää myös e-oikeudet).
– Tekstimuotoisen tiedoston mielekäs kopiosuojaus on mahdottomuus. Jos tekstin pystyy lukemaan, sen pystyy myös kopioimaan. Naurettaviksi osoittautuneista, jo murretuista kopiosuojauksista olisikin luovuttava. Tämä tekisi e-kirjasta edullisemman ja helpommin ostettavan – siis houkuttelevamman tuotteen. Nykytilanteessahan e-kirjoja ei juuri myydä.
– Amazon myy tällä hetkellä enemmän e-kirjallisuutta kuin paperia. Enimmäkseen myynti koostuu vitosen hintaluokkaa olevista teoksista. E-kirjallisuuden ei tarvitse olla sitä, miten miellämme perinteisen kirjan. Se ei omimmillaan ole paksu, monimutkainen järkäle. Sen sijaan e-kirjallisuus on tai voi olla sisällöllisesti paluuta menneeseen: lyhäreitä ja jatkokertomuksia. Myös bulkki- ja kioskikamaa. Niiden ostaminen tapahtuu tyyliin kalja + luettavaa. Miten käyttäisin aikani tässä lentokentällä, junassa tms.? Tärkeät kirjat ostettaneen edelleen painettuina.
– Digitaalinen julkaiseminen on joka tapauksessa kirjallisuuden elinehto. Lapset ja nuoret – jotka tulevaisuuden muodostavat – elävät jo todellisuudessa, jossa elokuvat, musiikin, pelit, tiedon, eskapistisen viihteen saa imuroitua käyttöön minuutissa. Ja tässä todellisuudessa on oltava kilpailukykyinen. Ei ainoastaan kirja, vaan kirjallisuus kuolee, jos sen joutuu jatkossakin ostamaan kirjakaupasta.
– Saatavilla olevan kirjallisuuden määrä on räjähtämässä moninkertaiseksi. Kirjailijan ja lukijan välinen suhde tulee muuttumaan perinteisestä – ja sen on myös, muututtava jos haluaa, että niitä lukijoita on. Jotain voidaan kenties oppia musiikkialan myllerryksestä, jossa moni iso levy-yhtiö on kriisissä samaan aikaan, kun pienemmät tekijät ovat onnistuneet julkaisemaan paljon ja menestyksekkäästi.

Tuossa noita, mielestäni kiinnostavimpia pohdinnan aiheita. Kaikki muotoiluni – tai ymmärrykseni – eivät välttämättä tee oikeutta Kimmon esitykselle… mutta kyllä oli antoisa ilta!

Ai mikä ihmeen Taite?

Tarkoitus on, että helsinkiläiset kirjailijat saavat säännöllisen tapaamismahdollisuuden hieman samaan tapaan kuin mitä sarjakuva- ja scifi-harrastajillakin on. Lisäksi illan edetessä kuullaan kirjallisuusaiheinen keskustelualustus. Tämä siis jatkossakin Milenkassa joka kuun viimeisenä keskiviikkona kello kuudesta eteenpäin. (Kesällä ei alustuksia.)

Metaa: Sosiaalinen? Media?

Joskus aikoinaan nettikeskustelut käytiin keskusteluryhmissä. Sitten tulivat blogit. Muistan viitisen vuotta sitten lukeneeni joitakin hieman harmitteleviakin kirjoituksia siitä, miten ainakin jotkut keskustelufoorumit näivettyivät julkisen keskustelun hajotessa yksittäisten kirjoittajien omille sivuille. Kuin suuret torikokoukset olisivat hajautuneet hieman pienempien piirien kansoittamiin pieniin kuppiloihin.

Niihin aikoihin blogeissa muuten kirjoitettiin aika paljon blogaamisesta. Siinä mielessä tämä kirjoitus edustaakin mitä juurevinta blogikirjoittelun perinnettä.

No, nettikeskustelu kehittyy edelleen. Oma näppituntumani on, että keskustelu on siirtynyt blogeista edelleen facebookiin. Kuppiloista yksityisiin koteihin, joihin kaikki eivät enää olekaan kutsuttuja. Siellä, aiempaa turvallisemman tuntuisessa ympäristössä ja valikoituneemmassa seurassa painitaan, heitetään läppää ja höpötetään kaikenlaista kivaa. Jaetaan linkkivinkkejä jne. Vaikka turha tätä on tässä selittää, kyllä te tiedätte.

Samansuuntainen kehityskulku tapahtui nuorison sosiaaliselle käyttäytymiselle, kun kännykät yleistyivät. Muistan Lahden keskustan omasta nuoruudestani. Se oli viikonloppuisin juurikin valtava torikokous. Tuhannet nuoret kiersivät parin korttelin ympäri ja tapailivat toisiaan. Mobiiliyhteyksien myötä kavereiden bongaaminen onnistui ilman keskeisille paikoille jalkautumistakin, ja nuorisomassat hajaantuivat en tiedä minne. Lahden keskusta – aivan kuten internet – näyttää joka tapauksessa nykyään aivan toiselta kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pitäisikö tästä sitten ajatella jotain? Missä määrin voidaan esimerkiksi pitää myönteisenä sitä, että ihmiset valitsevat seuransa yhä tarkemmin? On kieltämättä mukavaa ja jopa aidosti onnellistuttavaa, ettei ääliöiden kanssa tarvitse olla niin paljon tekemisissä kuin entisinä aikoina. Toisaalta ilmiö saattaa aiheuttaa ghettoutumista myös kielteisessä mielessä: maailma näyttäytyy samanmielisten seurassa polarisoituneena ja suodattuneena, mikä luultavimmin ainakin jossain määrin vääristää kuvaamme todellisuudesta. Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi, mutta onko esimerkiksi myös internet hukkaamassa sen potentiaalinsa, mikä sillä ehkä olisi ollut erilaisten näkökulmien välittäjänä ja tajuntaa laajentavana ajatusten sekoittajana?

Loppukevennyksenä jotakin aivan muuta: http://www.youtube.com/watch?v=3eZBevXohCI&feature=player_embedded

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

”Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

“Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

“Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

Muijat, töihin sieltä?

Luin juuri Virpi Salmen pöllöpäisen kolumnin Hesarista.

Salmen lähtökohtana on, että kodinhoidontuki, antaessaan äideille mahdollisuuden jäädä pois töistä, aiheuttaa naisten työttömyyttä, ja on siksi järjetön. (Sivuutan tässä Mikkoloihin perustuvan ad hominem -retoriikan, vaikka aivan reilua olisi vastata Salmelle samalla mitalla: Keltikangas-Järvinen on alan tutkija, Salmi taas Nyt-liitteen entinen toimitussihteeri. Veto olisi kuitenkin yhtä halpamainen kuin Salmen, joten jätän sen tekemättä.)

Virpi Salmesta on vaikea löytää tutkimustuloksia, joihin keskustelussa viitataan. Vinkki: varteenotettavassa kirjallisuudessa on yleensä ns. lähdeluettelo – se löytyy tavallisesti sieltä aivan kirjan tai artikkelin lopusta. Toinen vinkki: liikkeelle voi lähteä vaikka Farquharin (2007) useasta eri maissa tehdystä tutkimuksesta tekemästä yhteenvedosta, johon voi tutustua tässä. Pari sanaa tutkimuksen tuloksista: Pienimuotoinen laitoshoito voi olla kognitiivisille taidoille edullinen juttu. Enemmän kuin 2,5 tuntia päivässä ei kuitenkaan tuo lisäetua, ja saavutetut edutkin kadotetaan ajan myötä, ellei jatkokoulutus huomioi riittävästi jo tehtyä työtä. Laitoshoito on haitaksi terveydelle ja mm. lisää antibioottien kulutusta. Liian intensiivinen päiväkotiosallistuminen saattaa aiheuttaa antisosiaalista käytöstä (asiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua stressinsäätöjärjestelmän toimintaan ja kehitykseen) sekä heikentää vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta. Hyödyt ja haitat lienee syytä asettaa omia valintojaan punnitessaan vastakkain sen sijaan että väittäisi, että se toinen vaakakuppi on tyhjä – tai kadoksissa, kuten Salmelta.

Menen nyt suoraan Salmen loppupäätelmiin, koska niistä minulla on mielipide:

”Lapsen etu ei ole muuta kuin on epämääräinen tekosyy, jolla voi perustella mitä tahansa itselleen edullista lähtien siitä, että meillä on järjestelmä, jolla tuetaan maailman korkeimmin koulutettuja naisia jäämään työttömiksi.

Sen sijaan yhteiskunnan etu on paljon yksiselitteisempi. Sen mukaan aikuisen naisen paikka on töissä.”

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu on palkkatöissä. Yhteiskunnan etu on siis se, että jollekulle muulle kuin lapsen äidille maksetaan lapsen hoitamisesta. Vieraan lasta hoitava on yhteiskunnalle eduksi, omaa lastaan hoitava ei. Miksiköhän minulla on sellainen tunne, että jokin tässä haiskahtaa?

Virpi Salmen mukaan yhteiskunnan etu myös poikkeaa sen jäsenten eduista. Jos isän tai äidin etu on saada jäädä kotiin, on yhteiskunnan etu jotain aivan muuta. Ja minä kun olin kuvitellut, että yhteiskunta on ihmisiä varten. Ehkä olen myös ottanut liian tosissani sen retoriikan, jonka mukaan modernin yhteiskuntamme tärkeimpiä perusteita on se, että se mahdollistaa erilaisten elämänvalintojen tekemisen – sen sijaan, että vaikkapa pohjoiskorealaisten tavoin joutuisimme alistumaan diktatuurille. Juuri näitä valinnan mahdollisuuksia vastaan Salmi kirjoituksessaan hyökkää: ihmisten ei tule valita edullisimmaksi katsomaansa ratkaisua vaan se, jota Virpi Salmi pitää edullisimpana.

Jos minulta kysytään, elämme jo 2000-lukua, ja aikuisen ihmisen paikka on siellä, missä aikuinen ihminen itse pitää tärkeimpänä olla.