Enkeli-Elisan tapaus on hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole totta. Joskus tarinat ovat lähes puhdasta fiktiota, toisinaan täyttä faktaa, mutta useimmiten liikuskelemme siellä, missä totuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.
Ymmärrykseni mukaan Enkeli-Elisan tapauksessa on heti kättelyssä todettu, että teksti on sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, missä määrin keksittyjä, on jätetty lukijoiden harteille. Ilmeisesti fiktiota ja todeksi vakuuttelua on ollut enemmän kuin mitä voi pitää kohtuullisena.
Pystyn helposti kuvittelemaan kohuun johtaneen prosessin: on alettu kirjoittaa blogimuotoista, tärkeästä asiasta kertovaa fiktiota, jossa on käytetty runsaasti todellisuudesta lainattuja elementtejä – kuten fiktiossa aina on. Tarina on saanut paljon faneja ja kasvanut tekijäänsä suuremmaksi ja vahvemmaksi: sitä on halunnut ruokkia ja kasvattaa silläkin uhalla, että on ajautunut eettisesti aiempaa kyseenalaisemmalle maaperälle perustamaan yhdistyksiä ja ties mitä.
Painotan: äskeinen oli fiktiota. Mielikuvituksen tuotetta. Jossa on elementtejä todellisuudesta.
Tässä niitä tosielementtejä. Internetissä on julkaistu blogimuotoista fiktiota iät ja ajat, eikä kaikkea epätotta ole merkitty epätodeksi kissankokoisilla kirjaimilla. Olen itsekin esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä, kun kirjoitin kahden kollegani kanssa verkostoitunutta ihmissuhdefiktiota. Se oli nuorallakävelyä harmaalla alueella. Ja kun minulla alkoi olla facebookissa liikaa ”ystäviä”, jotka pääsivät lukemaan henkilökohtaisehkojakin päivityksiäni, aloin yksityisyyttäni suojatakseni tuutata sekaan disinformaatiota (Aivan: kaikki, mitä fesessä itsestäni kirjoitan, ei olekaan totta!). Ja vaikka tämän blogini tosiasiat ovat usein jokseenkin kohdallaan, saattaa esittämäni tulkinta niistä tai näkökulmani niihin olla jotakin, mitä kutsuisin ennemminkin ajatuskokeeksi kuin varsinaiseksi mielipiteekseni. Kertojaminäni ei siis ole aina täysin todellinen täälläkään. Kuten Hannu Raittila on kirjoittanut: kirjailijan työ on erittäin lähellä näyttelijän työtä. Työmme on luoda aidon näköisiä illuusioita.
Missä menevät valehtelemisen moraaliset rajat? Luulisin, että jostakin Immanuel Kantin lähituntumasta: jos yritämme valehtelemalla johtaa toisen toimimaan toisin kuin tämä muuten toimisi, on toimintamme epäeettistä. Jos pyydämme valheeseen perustuen rahaa, aikaa tai muita panostuksia, olemme astuneet pimeälle puolelle. Jos fiktioitamme sen sijaan voidaan seurata pelkästään nauraen tai viihtyen, olemme onnistuneesti pysyneet harmaalla vyöhykkeellä. Tämä analyysi ei luonnollisestikaan pidä loppuun asti: viihdyttävän kertomuksen pariin palaaminen yhä uudelleen on panostus sekin. Ja kääntäen myös sitoutumuksiin vaativat tekstit saavat toisinaan sisältää epätotuuksia. Esimerkiksi Leikkiminen kielletty -pamflettini haastatelluista useimpien asuinpaikkakunnat, iät ja muita tunnistamisen mahdollistavia piirteitä oli muutettu – hekin olivat todellisuuspohjaista fiktiota. (Raja meni tässä: sanomisten sisällöt pysyivät ennallaan.)
Todellisuuden ja fiktion välisen rajan ylitykset tai mutkalle vetämiset voivat synnyttää hedelmällistä ajattelua ja kiinnostavia tuotoksia, mutta tuo raja on olemassa.
Jos jo ”perinteinen media” on hämmentänyt ihmisten mieliä sotkemalla tekstilajeja ja todellisuuden tasoja keskenään, tekee anarkistinen internet samaa entistä enemmän. Se ei yksinkertaisesti ole luotettava tietolähde. Tai oikeammin: se on sitä korkeintaan taitavissa, lähdekriittisissä käsissä. Johdan itsestäänselvän toimintaohjeen: Älä usko, mitä siellä/täällä sanotaan.
Koska osa ihmisistä on liiankin herkkäuskoisia ja taitamattomia lukijoita, on yksinomaan hyvä asia, että joukossa on ja nettiin sekä perinteiseen mediaan kirjoittelee tarkkasilmäisiä, epäileväisiä ja lähdekriittisiä tekijöitä. Jopa internet tarvitsee niitä, jotka näyttävät, missä raja kulkee.
Jukka Laajarinne 
Hyviä ajatuksia. Osa ihmisistä myös ajattelee yleisestikin edelleen, että kirjojen ”minä”-henkilö on kirjan kirjoittaja itse. Fiktion ja faktan raja, sekä kirjailijoiden esiinastuminen keskusteluttaa kansalaisia aina; vrt. aiemmin Jari Tervo, Henna Helmi Heinonen, Katja Kettu.
Juuri luin Markus Nummen Karkkipäivän. Kirjan lopussa hän kertoo, että sosiaalityöntekijöiden tekemiset perustuivat hänen saamiinsa byroon papereihin, raportteihin jne. On kai näitä muitakin tällaisia.
Kaksi kirjailijaa erityisesti käyttää dokumentteja, Margaret Atwood ja Annie Proulx. Kummallakin on avustajakaarti. Voi olla että jos tekee yksin työnsä, niin aineiston keruu saattaa haukata turhan paljon aikaa.
Muuten minuuden käyttäminen on varmaan juuri noin, kun kuvaat. Ei se valehtelua ole.
Internet todella tarvitsee heitä jotka kiinnittävät huomiota lähteisiin, lähdekritiikki on aivan välttämätöntä.
Tietotyöläisyys (tiedonhankinta ja sen seulonta, relevantin tiedon etsintä tiedonhakijalle, jota teen ja olen tehnyt työkseni) on myös informaatiolukutaitoa. Se ei koske ainoastaan tietokirjallisuutta vaan myös muuta kirjallisuutta. Kaunokirjallisuushan välittää, omalla tavallaan, myös tietoa maailmasta ja ihmisistä. Hieman toisin, tietenkin, kuin puhdas tietokirjallisuus. Joka sekin kuuluu ihmisen mileikuvitukseen, sillä eihän tietoa voi tuottaa ilman mielikuvitusta, vai olisko se mahdollista? Tiedolla on ”puhtaaseen” fiktioon se ero, minusta, että sillä voi olla pitkäaikaisiakin vaikutuksia mm ihmiskuvaan, ihmiskäsitykseen. Tieto siis muovaa meidän ajatteluamme ja mielikuvitustamme.
Informaatiolukutaitoa ei useimmilla ole (edes aikuisilla ihmisillä) aina mitenkään riittävästi. Joten siitä esitän hieman eriävän mielipiteeni, että kyse olisi vain ja ainoastaan ”herkkäuskoisuudesta”.
Siis ei ainoastaan lukutaitoa vaan kykyisyyttä vertailla eri tiedonlähteitä, ja tiedon eettistä ja kriittistä arviointitaitoa. Näitä taitoja tulisi opettaa jo peruskoulussa, perusopetuksessa.
Mitä Enkelielisaan tulee, tekijä teki minusta sen virheen, että hän hämärsi (tahallaan? taitamattomuuttaan?) dokumentaarisen työn (siis totena esitetyn) ja kirjallisen työn (siis fiktion) ja tottakai vastaanottajat hämmentyivät, pettyivät, suuttuivat. Tullessaan huijatuiksi. Taide on illuusio, tottakai, mutta myös sitä säätelevät sosiaaliset sopimukset ja ammattietiikka. EE oli tietoista hämäämistä tai tahtonta hämmentämistä eikä johda kuin siihen, että tekijää vaaditaan tilille ja perustelemaan teoksensa.
Otetaan esimerkki teatterista. Kun menemme teatteriin siellä pätee sanaton sosiaalinen sopimus katsojien ja näyttelijöiden välillä. Näyttelijät ovat hetken toisia ihmisiä, näyttelevät jotkakuta muuta kuin keitä ovat todellisuudessa. Katsojat uskovat siihen. Haluavat uskoa. Jos he tekevät sen huonosti, katsojat poistuvat paikalta tai vaivaantuvat tai hämmentyvät mikäli näyttelijä putoaa roolistaan.
Katsoja, ja kirjailijan tapauksessa lukija, on tarkkasilmäinen, hyvä havainnoitsija. Sikäli epäkiitollinen ammatti, niin näyttelijäntyö kuin kirjailijankin ammatti, että ellet tee työtäsi kunnolla ja ammattitaidolla, yleisö (ei tarkoita lähisystäviä ja muita selkääntaputtajia) buuaa sinut lavalta.
@Ripsa: Aineiston keruu on yksi suurimmista iloista kirjan kirjoittamisessa, ja ainakin minulla paljon suurempi osa työn kuvaa kuin tekstin tuottaminen. Joku lukijan silmissä täysin triviaali mutta kuitenkin taustaa elävöittävä sivulause saattaa olla monen tunnin työn tulos. Pari tutkimusapulaista olisi kyllä kiva juttu; voisivat ainakin karsia liian päällekkäisiä lähteitä. Mutta toisaalta: kuka apulaistonttu pystyy puolestani ratkaisemaan, mikä on tärkeää ja mikä ei?
@Hirlii: Ammattietiikka ja sen pohtiminen on tärkeää, mutta toisaalta en haluaisi alistua yhteenkään sanattomaan sopimukseen, jota en ole ollut laatimassa. Ei ihmisten *aina* tarvitse tietää, mikä on totta ja mikä ei. Se, että absurdi teatteri jalkautuu teatterisalin ulkopuolelle on mielestäni jopa toivottavaa, niin kauan kuin ihmisiä ei liikaa pelotella tai käytetä hyväksi.
Hieno lause Maaria Pääjärveltä, Luutii-blogista: ”Oikea kirjailija ei väittäisi valhetta todeksi vaan totta valheeksi.” Lue koko juttu: http://www.luutii.ma-pe.net/?p=891
Kiitos. On niin paljon elämää ruudun tällä puolen ettei lasiruutuelämä vedä puoleensa.
Pääjärven tavasta ilmaista asioista pidän kovasti paljon. Ja just, samaa asiaa tarkoitin kun kirjoitin Ivana B:stä sanomalla: ”fiktiota joka puhuu totta”. Tai Ivana Trump johon lukijakokemuskuvauksessani viittaan ja sanon: tämä on totta. Olisi ehkä pitänyt laittaa kysymysmerkki perään.
Se on hyvin ja taiten tehty romaani. Ajastamme. Ja monesta muusta.
p.s Kaikkia sosiaalisia sopimuksia ei ”laadita”, niistä ei tehdä muistioita tai ohjetauluja seinälle roikkumaan. Ne ovat meissä, sisäisesti, sanattomasti. Ne ohjaavat meitä. Vaikkei olisi kirjailija, ja vaikka olisi jonkun muun ammattikunnan edustaja.
Olet oikeassa noista sosiaalisista ”sopimuksista”. Joskus ne ovat kuitenkin keskenään ristiriidassa. Kuten nyt esimerkiksi internetin kohdalla: täällä vallitsee todellisuus, jossa on tarjolla suunnattomat määrät disinformaatiota. Internet ei ole pelkästään tosipuheen areena.
Internetin kanssa toimiessamme meillä onkin julkilausuttu, seinillä roikkuva toimintasääntö, ”sopimus”, että kaikki on tarkistettava ja kaikkeen on suhtauduttava kriittisesti, ja tuskin kukaan voi väittää, ettei tästä olisi kuullut. Siitä sopimuksesta suuttujat lipesivät ihan itse.
Mutta kyllä: Olemme samaa mieltä myös siitä, että jossain vaiheessa se Enkeli-Elisa kirjoittaja oli hänkin ylittänyt hyväksyttävät rajat. Ymmärrän siis sumutettujen suuttumuksen. Halpaan he menivät kuitenkin ihan itse, ja ennen kaikkea heidän tulisi ottaa tapahtumasta opikseen. Se Minttis (vai mikä se nyt oli?) ei jäänyt viimeiseksi karikoksi, johon karahtaa.