Avainsana: Kehys

Jälkiseurantaa

Julkaisuajankohdaksi näkyy merkityn jo huhtikuu. Jännittävää. Janina Orlovin ruotsintama Mumin och tillvarons gåta ilmestyy yhtaikaa Suomessa Schildtsin ja Ruotsissa Alfabetan kustantamana.

Käännöstyön edetessä olemme Janinan kanssa vaihtaneet aiheesta muutaman sähköpostin, ja oikeastaan vasta niiden myötä olen tajunnut, miten tolkuttoman suuritöinen käännettävä tällainen ihan pienikin kirja voi olla. Ajatellaan vaikkapa lukujen alussa olevia kirjallisuussitaatteja – ilman täsmällisiä viitetietoja, tietenkin! – jotka on etsittävä vastaavista ruotsinnoksista, tai sitä miten joitakin ymmärtämisen ja käsittämisen suomenkielisiä etymologioita ruotsinnetaan. Ja olenpa joutunut kohtaamaan jonkun nolon virheenkin, joka nyt korjataan ruotsinkieliseen laitokseen. Myös lähdeluettelosta tulee entistä tarkempi. Kunnioitukseni kääntäjien ammattikuntaa kohtaan on prosessin myötä kohonnut melkoisesti.

***

 

Ja niinhän siinä sitten lopulta kävi, että kolmen kauhistuttavan hiljaisuuden kuukauden jälkeen Kehyksestä tuli melkoinen arvostelumenestys. Fokukseni on jo pitkään ollut tulevissa teoksissani, mutta tässä nyt vielä jonkinlainen kooste siitä, mitä kirjasta on kirjoitettu (jos tämmöinen egodumppi nyt ketään kiinnostaa):

 

”Kehys on kuin elokuva, jatkuva kuvien virta elämästä, unelmista.” (Hymyilevä eläkeläinen)

“Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle. […] Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.” (Juha Seppälä, Aamulehti)

“Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.” (Soili Hämäläinen, Kymen sanomat)

“Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.” (Pekka Jaatinen, Kaleva)

“Kehys on viitteiden kirja.” (Teppo Kulmala, Keskisuomalainen)

“Kehys on paitsi pilkun rehvakas esiinmarssi myös assosiaatioiden temmellyskenttä.” (Helena Rintala, Kiiltomato)

”Ylipäätään Kehyksen riemastuttavimpia piirteitä on sen virtaavuus ja sulkeutumattomuus. Se ei ole muotoonsa pakotettu ja harmoniaansa tuomittu.” (Tommi Melender, Antiaikalainen)

“Onko Kehys hyvä kirja? Jos on, se on sitä eri tavalla kuin muut.” (Tiina Raevaara, Tähtivaeltaja)

“Tyylilaji mahdollistaisi pahanlaatuisen sekavuuden, mutta siihen Kehys ei sorru. Päinvastoin. Laajarinne osaa todella kuljettaa tarinaansa.” (Esa Mäkinen, Helsingin sanomat)

“Romaanissa viehättävät sen sujuva nokkeluus ja näppäryys. Tarinat jäävät kesken, niin kuin kaikki jää, kun kaikki virtaa. Laajarinteen teos on tiheä, eikä viitteiden tynnyri tyhjentyisi varmasti kolmannellakaan lukukerralla” (Karo Hämäläinen, Suomen kuvalehti)

“Laajarinteellä on kyky käsitellä ihmisyyden ikuisuuskysymyksiä tuoreesti, havainnollisesti ja innostavasti.” (Tuomas Juntunen, Parnasso)

“Tyyliä voisi pitää erikoisuuden tavoitteluna, mutta se toimii. Eikä sitä ole yhtään vaikea seurata.” (Rakkaus on koira helvetistä)

 

Seurantaa

Tietenkin oman kirjansa elämää seuraa melko tarkkaan. Monenko pisteen vauva tuli punnerrettua? Kahden, näemmä. Lapset eivät tietenkään koskaan ole valmiita – tai erityisen aktuaalisia, kuten Arskalla oli tapana sanoa – mutta asiantuntija näkee kirjassa pontentiaalista romaanitaidetta. Ja oikein näkeekin. Tunnustan Perecin ja koko Oulipo-ryhmän lapsen isiksi. Ja taisi siinä olla joitain muitakin; äiti ei nyt oikein muista kaikkea, kun se oli niin… sellaista siihen aikaan.

Huomenna se on menossa esiintymään radiossa Jääskeläisen Salakäytävien kanssa.

Kehys Keskisuomalaisessa

Teppo Kulmala esitteli Kehyksen Keskisuomalaisessa 5.12. Kulmala analysoi sisältöä ja muotoa kiinnostavalla tavalla:

”Näissä kehyksissä leluihin puhalletaan henkeä ja julmuri-ihmiset rikkovat toisiaan ja purkavat viettejään koneiden ja marionettien tapaisina automaatteina.”

Normiformaattikritiikistä poiketen Kulmala ei juurikaan arvota kirjaa erilaisilla hyvyys- ja huonousakseleilla.

Kehys Kalevassa

Pekka Jaatinen arvioi Kehyksen Kalevassa 29.11. otsikolla Tarinankerronnan ratapihalla. Ohessa joitakin katkelmia erinomaisen myönteisestä kritiikistä:

”Edellinen tarina sisältää ainekset seuraavaa varten. Kerronta etenee ei-lineaarisesti. Lukijan koukutus syntyy odotuksesta millaiseen tarinaan ja miten seuraavaksi siirrytään.”

”Siirtymät episodista seuraavaan tuntuvat useimmiten luontevilta. Lukija herää ihmettelemään jälkikäteen, jo tovin uutta jaksoa luettuaan, että mitenkäs tässä nyt tällaiseen tarinaan tultiinkaan.”

”Teoksen sisältö ja muoto rikkovat useita rajoja, mutta silti kokonaisuus on hätkähdyttävän ehyt. Tämä kirja on syvällinen ja hieno, ja se tarjoaa runsaasti mukaansatempaavaa kerrontaa sekä antaa eväitä ajattelemista varten.”

 

Tässä vaiheessa alkaa jo tuntua ihan mukavalta. Bestselleristä ei varmastikaan puhuta (sitä ei ole tavoiteltukaan), mutta hiljalleen potentiaalisella lukijakunnalla alkaa olla edes pieni mahdollisuus olla kuullut teoksesta joskus. Tuo mahdollisuus on teoksen elinehto. Ainakaan minä en osta, harvoin edes lainaan romaania, josta en etukäteen tiedä mitään.

Kehys Kirjakammissa

Juha Pikkarainen toimittaa Yle Lappi -kanavalla kuultavaa Kirjakammi-ohjelmaa. Vastikään ohjelmassa on esitelty Kehys. Jutun voi kuunnella YLE Areenasta. Itseäni riemastuttaa erityisesti, että Pikkarainen hahmottaa lapsen ja aikuisen eroja hyvin samalla tavalla kuin minä. Tuntui aivan siltä kuin hän aivan tarkoituksella rakentaisi siirtymää Kehyksen ja seuraavan kirjani välille, mikä ei tietenkään voi olla mahdollista mutta hauskaa kuitenkin.

Arvio Kymen sanomissa

Soili Hämäläinen arvosteli Kehyksen Kymen sanomissa 16.11. otsikolla Ihminen kertomuksien kehällä ja pelasti päiväni.  Tässä joitakin rivejä erittäin myönteisestä kirjoituksesta:

”Jukka Laajarinteen Kehys jättää tunteen, että on ollut monessa paikassa eikä ole aivan varma, mitä on tapahtunut ja kenelle. Kokee olleensa oudon uskottavalla matkalla toden ja mielikuvituksen rajamailla.”

”Alussa oleva kuvaus sylivauvan yksinhuoltajaisästä oli niin riipaiseva, että halusin kiihkeästi tietää, miten isä selviäisi, ja muut kertomukset tuntuivat estävän minua. Luettuani pitemmälle aloin haluta lisää uusia kertomuksia ja odottaa yleensä yllätyksenä tulevaa luiskahdusta seuraavaan kertomukseen.”

”Laajarinne osaa ilmaista ajatuksensa samaan aikaan sekä selkeästi että taidokkaasti. Kehyksessä tyylin ja rytmin vaihdokset pääsevät oikeuksiinsa ja tukevat kunkin kertomuksen sisällöllisiä ominaisuuksia.”

”[…] lukija löytää kirjasta teräviä huomioita ja rinnastuksia, jotka selittävät ihmiselämän kehämäistä problematiikkaa osuvasti ja analyyttisesti.”

Olen huojentunut; radiohiljaisuus alkaa murtua.

Tsekatkaa myös Hymyilevän eläkeläisen arvio!

Synkkää aikaa

Ulkona on pimeää ja synkkää, ja pään sisällä näyttää vähän samanlaiselta. Tämä on näitä toisinaan kohdalle tulevia epätoivon kausia.

Joskus kun sitä kovasti halusi kirjailijaksi, kuvitteli, että se riittäisi. Sen jälkeen sitä vain kirjoittelisi kirjailijuuteensa tyytyväisenä ja eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei se ihan niin mene.

Ensinnäkin se kirjailijaksi haluaminen oli narsistinen haave. Se oli sellaista lapsellista haikailua Peter Paniksi Minäminä-maahan. Perille päästyäni rupesin tietenkin miettimään, että mitäs täällä oikeasti voi ja etenkin pitäisi tehdä. Miksi kirjoittaa?

Olen halunnut herättää ajatuksia. Voi olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni ajattelemisessa on paljon hyvää, etenkin kyseenalaistavassa ajattelemisessa. Löytyy uusia ulottuvuuksia. Jonkun muun mielestä uudet ulottuvuudet ovat ihan perspektiivistä, ja hauskempi on käpertyä turvalliseen koloon ja pysyä siellä. En minä sellaisesta voi varsinaisesti moittia: se on se thanatoksen houkutus.

Mutta ajatusten herättäminen tai ajattelemaan ärsyttäminen… se vaatii tietenkin sen, että joku lukee, mitä minä kirjoitan. Myönnetään, että siinä on jonkinlaisesta monologista kysymys. Aimo annos egoismia meissä kirjailijoissa täytyy olla, kun kuvittelemme jonkun seuraavan juttujamme joskus jopa satojen sivujen verran ilman suunvuoroa. Mutta kyllä minä toisaalta mielelläni antaudun dialogiinkin – mieluiten kasvotusten, kun kirjoittaminen syö niin paljon aikaa. Kirjat ovat lähinnä jonkinlaisia alustuksia kaikelle, mitä niistä sitten seuraa.

Epätoivoiseksi olon tekee, kun en usko tulleeni tai tulevani luetuksi. Kehyksen ilmestymisestä on nyt kuusi viikkoa aikaa, ja olen lukenut aiheesta tasan yhden lehtikirjoituksen. En pidä mediajulkisuutta itseisarvona, päin vastoin, mutta ilman sitä ei kukaan osaa tarttua kirjaankaan. Se on valitettava fakta.

Se yksi kirjoitus oli kyllä kaunis. Juha Seppälän kolumni viime lauantain Aamulehdessä: ”Lupaava kirjailija 40 vuoden iässä.”

Tekisi mieli lainata koko juttu, mutta se ei taitaisi olla sopivaa.

”Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle”, Seppälä kirjoittaa, ja olen tietenkin täydestä sydämestäni samaa mieltä. Hyvää mieltä herättävät myös seuraavat sanat: ”Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen urbaani tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.”

Kirjani muotoa Seppälä pitää turhan tiiviinä. Syynä ei kuitenkaan ole ollut kiire sen paremmin kuin lastenkirjallisuudesta omaksuttu niukkuuskaan, vaan arvioni siitä, millaista olisi lukea epätavallisehkoon muotoon rakennettua teosta. Ajattelin, ettei sen välttämättä tarvitsisi olla järin paksu vaan mieluummin ulkoisesti kevyt ja siksi helposti lähestyttävä. Editointivaiheessa kirja lyheni kymmenillä sivuilla.

Näillä mennään.

Sen voin paljastaa, että seuraava romaanini on kyllä muodoltaan vähän perinteisempi ja rauhallisempi. Ei tosin ilmesty vielä huomenna.

Aika valuu näppäimistöni läpi

Tuolla, tuolla ja erityisesti tuolla on keskusteltu suomalaisen proosan tilasta, kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole kauheasti ehtinyt osallistua keskusteluun, vaikka hetkittäin on melkein tehnyt mieli. Itse olen hahmottavinani nykytilannetta niin, että tapahtuuhan proosassa vaikka mitä. Rakenne- ja kerrontakokeiluja harrastetaan, mutta ne eivät tyypillisesti ole se kirjan fokus, ja jos homma tehdään ei-niin-saamarin-tärkeilevästi, ei kokeellisuutta välttämättä sellaiseksi edes hahmoteta.

Ja kuten J. Pekka Mäkelä tuolla Konkan blogissa totesi, aika paljon leppoisaa, ei-itsetarkoituksellista kokeellisuutta on tullut juurikin scifi-pohjalta nousseilta tekijöiltä, mainitaan tässä yhteydessä vaikka Johanna Sinisalo ja Pasi I. Jääskeläinen. Heidän teksteissään kokeellisuus on kuitenkin alisteista tarinoiden kertomiselle, tai sanotaan vaikka, ettei ainakaan toisin päin. (En voi olla miettimättä, miten käänteentekevä ratkaisu tuo kaksi eri loppua olisi, jos asiaa ei olisi tiedotettu julkisuuteen ennenaikaisesti.) Mielelläni mainitsisin myös muutaman oman kirjani, mutta jätetään nyt väliin.

Mutta kuten sanottu, en ole oikein ehtinyt osallistua tähän keskusteluun, enkä valitettavasti ehdi nytkään. Sen sijaan olen muun muassa toimittanut Harri Kumpulaisen kanssa Kertomuksia pimeestä (kirjoittanut Miina Supinen, Pasi I. Jääskeläinen, Tuuve Aro, Markus Nummi, Tapani Bagge, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Hannu Hirvonen, Arvi Perttu, Sari Peltoniemi, Juha Huhtakallio, Harri Kumpulainen, Alvari Lume ja Jukka Laajarinne), joka on nyt oikovedosvaiheessa.

(Kuva: Alvari Lume)

Ja sitten olen tietenkin kirjoittanut ihan sairaan tavalla. Jäljittelevä toiminta tekee ihmisestä usein sen, mitä hän jäljittelee. Sairaan tavalla kirjoittaminenkin on sairastuttavaa: niskani ja yläselkäni ovat ihan tulessa.

Samalla, kun ajan puro on jotenkin niukka eikä siitä oikein riitä ammennettavaksi asti, virtaa se kuitenkin hirmuisella vauhdilla, ja äkkiä alkaa huolestuttaa. Kehys ilmestyi kohta kuukausi sitten, enkä ole nähnyt yhtään ”oikeaa” kritiikkiä. Eihän sitä vaieta kuoliaaksi, eihän?! Pari blogikirjoitusta aiheesta on kyllä olemassa: Miina Supiselta ja Hymyilevältä eläkeläiseltä. Kiitos niistä!

(Kuva: Timo Mänttäri)

Ai niin, tänään on Sadun päivä. Myös sillä on seurauksensa monelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelevälle. On siis lopetettava jaarittelu ja palattava kiireesti sorvin ääreen.

Varastossa: kyllä.

Kustantajan tietojen mukaan Kehys on nyt tullut painosta. Pieni askel minulle, suuri ihmiskunnalle. Nyt vain jännittyneissä tunnelmissa odotan ihmiskunnan reaktioita.

Kirjaa käsittelevässä lehdistötiedotteessa kerrotaan seuraavaa (SPOILER-VAROITUS!):

—

Kehys alkaa arkisesta tilanteesta: sylivauvan yksinhuoltajaisä sinnittelee valvottavan lapsen kanssa. Mies muistelee ensitreffejä vaimonsa kanssa, kun tarina sukeltaa yhtäkkiä miehen muistojen kautta elokuvaan, jossa kiinalaisprinsessa ratsastaa henkivartijakaartinsa ympäröimänä. Romaani hahmottuu kertomusten ketjuksi, jossa juoni liukuu yhtä sujuvasti mielisairaalassa lepäävän pörssihain mietteistä sanomalehden toi mitukseen kuin tietokonepelistä sirkuksen eläintenkesyttäjän turhautumiin. Toistuvat kysymykset ihmisten erillisyydestä ja valinnanvapaudesta kurovat tarinat yhteen ajatuksia herättäväksi kokonaisuudeksi.
Kehys on oivaltava kuva ihmisen ajattelusta: yksi ajatus johtaa toiseen, josta puolestaan tulee mieleen jotain muuta, ja kun huomaa lopulta ajelehtineensa kauas alkuperäisestä ideasta, ajatukset kiertyvät takaisin alkupisteeseen. Romaanissa jokainen tarina näyttää kuljettavan lukijaa kauemmas alkutilanteesta, mutta kirjan viimeisillä riveillä juoni kurottuukin kohti alkua.

Miten päädyit tällaiseen rakenteeseen?

Olen aina ollut kovin ihastuksissani Platonin Pitojen kerronnasta, jossa Apollodoros kertoo jollekulle kysyjälle, ehkä Platonille, miten oli törmännyt kadulla Glaukoniin, ja oli kertonut tälle kuulleensa Aristodemokselta, joka oli ollut juhlissa mukana ja kuullut, miten Sokrates oli kertonut… ja niin edelleen. Siinä oli ainakin viisi sisäkkäistä tarinaa.
Cortázarin Ruutuhyppelyä puolestaan havahdutti minut siihen, ettei kirjan tarvitse edetä lineaarisesti.
Näiltä esikuvilta saamani virikkeet yhdistyivät teemaan, jota olin pyöritellyt päässäni jo jonkin tovin: miten elämämme ja maailmamme rakentuu toistolle, ja silti jokainen hetki on ainutlaatuinen.
Miten siirtymät tarinoiden välillä ovat syntyneet?

Osa kertomuksista oli mielessäni jo alkuvaiheessa. Tarinasta seuraavaan on helppo luiskahtaa, todellinen elämäkin on täynnä vastaavia siirtymiä. Mehän muljahdamme yhdestä keskustelusta, tarinasta tai tapahtumasarjasta seuraavaan ihan huomaamattamme. Ja vähän väliä olemme taas samassa tarinassa kuin aikaisemminkin. Tilanteissa vain sattuu olemaan ainekset siihen, että vaihdetaan raidetta. Esimerkiksi Buddhan kertomuksesta on helppo siirtyä oikeastaan mihin tahansa, hänenhän ajatellaan olevan yhtä koko luomakunnan kanssa.

Teoksessa toistuvat muutamat teemat, esimerkiksi se onko ihminen vapaa tekemään valintoja vai ohjaavatko vaistot päätöksiämme. Onko ihminen viettiensä ohjaama kone?

Kysymys nousee esiin muutamissakin kirjan rinnastuksissa, kuten tarinassa keinotekoisesta linnusta ja kertomuksessa kreikkalaisten mekaanikkojen yrityksistä luoda ajatteleva kone. Suurin osa meidän käyttäytymisestäme näyttää aivan kuin algoritmien ohjailemalta: teemme samoja asioita jatkuvasti samalla tavoin. Vapautemme tai se mikä vapaudelta tuntuu ilmenee ehkä siinä, kykenemmekö ennakoimattomiin ja ainutlaatuisiin tekoihin. Ajattelen, että ihminen elää vapauden ja epävapauden rajalla koko ajan. Emme kuulu kummallekaan puolelle, tai ehkä sittenkin molemmille.

Mihin kirjan nimi ”Kehys” viittaa?

Kirja on eräänlainen kehyskertomusten kuilu, jossa jokaisen tarinan sisällä on aina uusi.
Lisäksi sen kokonaisrakennelma on kehämäinen, ja tematiikkakin käsittelee kehän kiertämistä ja rajatuksi tulemista.

Minkälaisen lukuohjeen antaisit tälle kirjalle?

Se voi olla miellyttävämpi lukea novellikokoelmana kuin romaanina. Kirjan voi aloittaa mistä kohdasta tahansa, ja kun tulee viimeiselle sivulle, voi jatkaa ensimmäiseltä sivulta, kunnes tulee siihen, mistä aloitti. Ja sitten uudelleen ja uudelleen…

isbn 978-951-796-646-7 • kl. 84.2 •175 sivua •Kansi: Timo Mänttäri

Jukka Laajarinne (s. 1970) työskenteli ennen vapaaksi kirjailijaksi ryhtymistään matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana. Laajarinteen suuren suosion saanut teos Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2009) tarkasteli rakastettuja Muumi-kirjoja eksistentiaalifilosofian näkökulmasta.