Tuolla, tuolla ja erityisesti tuolla on keskusteltu suomalaisen proosan tilasta, kokeellisuudesta ja kokeilemattomuudesta. En ole kauheasti ehtinyt osallistua keskusteluun, vaikka hetkittäin on melkein tehnyt mieli. Itse olen hahmottavinani nykytilannetta niin, että tapahtuuhan proosassa vaikka mitä. Rakenne- ja kerrontakokeiluja harrastetaan, mutta ne eivät tyypillisesti ole se kirjan fokus, ja jos homma tehdään ei-niin-saamarin-tärkeilevästi, ei kokeellisuutta välttämättä sellaiseksi edes hahmoteta.
Ja kuten J. Pekka Mäkelä tuolla Konkan blogissa totesi, aika paljon leppoisaa, ei-itsetarkoituksellista kokeellisuutta on tullut juurikin scifi-pohjalta nousseilta tekijöiltä, mainitaan tässä yhteydessä vaikka Johanna Sinisalo ja Pasi I. Jääskeläinen. Heidän teksteissään kokeellisuus on kuitenkin alisteista tarinoiden kertomiselle, tai sanotaan vaikka, ettei ainakaan toisin päin. (En voi olla miettimättä, miten käänteentekevä ratkaisu tuo kaksi eri loppua olisi, jos asiaa ei olisi tiedotettu julkisuuteen ennenaikaisesti.) Mielelläni mainitsisin myös muutaman oman kirjani, mutta jätetään nyt väliin.
Mutta kuten sanottu, en ole oikein ehtinyt osallistua tähän keskusteluun, enkä valitettavasti ehdi nytkään. Sen sijaan olen muun muassa toimittanut Harri Kumpulaisen kanssa Kertomuksia pimeestä (kirjoittanut Miina Supinen, Pasi I. Jääskeläinen, Tuuve Aro, Markus Nummi, Tapani Bagge, Tiina Raevaara, Juri Nummelin, Hannu Hirvonen, Arvi Perttu, Sari Peltoniemi, Juha Huhtakallio, Harri Kumpulainen, Alvari Lume ja Jukka Laajarinne), joka on nyt oikovedosvaiheessa.
(Kuva: Alvari Lume)
Ja sitten olen tietenkin kirjoittanut ihan sairaan tavalla. Jäljittelevä toiminta tekee ihmisestä usein sen, mitä hän jäljittelee. Sairaan tavalla kirjoittaminenkin on sairastuttavaa: niskani ja yläselkäni ovat ihan tulessa.
Samalla, kun ajan puro on jotenkin niukka eikä siitä oikein riitä ammennettavaksi asti, virtaa se kuitenkin hirmuisella vauhdilla, ja äkkiä alkaa huolestuttaa. Kehys ilmestyi kohta kuukausi sitten, enkä ole nähnyt yhtään ”oikeaa” kritiikkiä. Eihän sitä vaieta kuoliaaksi, eihän?! Pari blogikirjoitusta aiheesta on kyllä olemassa: Miina Supiselta ja Hymyilevältä eläkeläiseltä. Kiitos niistä!
(Kuva: Timo Mänttäri)
Ai niin, tänään on Sadun päivä. Myös sillä on seurauksensa monelle lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa työskentelevälle. On siis lopetettava jaarittelu ja palattava kiireesti sorvin ääreen.
Jukka Laajarinne 
No, kyllä minäkin siitä kirjoitan, mutta voi taas mennä vuosi. Olen kirjoittanut fiktiokirjan ja se ilmestyy parin viikon päästä. On kiirus.
Mutta lastenkirjallisuus ON tärkeää. Kävin poijanlikkojen kanssa kirjastossa ja siellä huomasi kuinka paljon niitä kirjoja on ja kuinka vähän aikuiset katsovat mitä lapset lukevat.
Siis kyllä likkojen vanhemmat katsoivat, mutta suurin osa vain odotteli että etkö sinä sieltä jo tule.
Tärkeää. On.