Ulkona on pimeää ja synkkää, ja pään sisällä näyttää vähän samanlaiselta. Tämä on näitä toisinaan kohdalle tulevia epätoivon kausia.
Joskus kun sitä kovasti halusi kirjailijaksi, kuvitteli, että se riittäisi. Sen jälkeen sitä vain kirjoittelisi kirjailijuuteensa tyytyväisenä ja eläisi elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta ei se ihan niin mene.
Ensinnäkin se kirjailijaksi haluaminen oli narsistinen haave. Se oli sellaista lapsellista haikailua Peter Paniksi Minäminä-maahan. Perille päästyäni rupesin tietenkin miettimään, että mitäs täällä oikeasti voi ja etenkin pitäisi tehdä. Miksi kirjoittaa?
Olen halunnut herättää ajatuksia. Voi olla, että olen väärässä, mutta minun mielestäni ajattelemisessa on paljon hyvää, etenkin kyseenalaistavassa ajattelemisessa. Löytyy uusia ulottuvuuksia. Jonkun muun mielestä uudet ulottuvuudet ovat ihan perspektiivistä, ja hauskempi on käpertyä turvalliseen koloon ja pysyä siellä. En minä sellaisesta voi varsinaisesti moittia: se on se thanatoksen houkutus.
Mutta ajatusten herättäminen tai ajattelemaan ärsyttäminen… se vaatii tietenkin sen, että joku lukee, mitä minä kirjoitan. Myönnetään, että siinä on jonkinlaisesta monologista kysymys. Aimo annos egoismia meissä kirjailijoissa täytyy olla, kun kuvittelemme jonkun seuraavan juttujamme joskus jopa satojen sivujen verran ilman suunvuoroa. Mutta kyllä minä toisaalta mielelläni antaudun dialogiinkin – mieluiten kasvotusten, kun kirjoittaminen syö niin paljon aikaa. Kirjat ovat lähinnä jonkinlaisia alustuksia kaikelle, mitä niistä sitten seuraa.
Epätoivoiseksi olon tekee, kun en usko tulleeni tai tulevani luetuksi. Kehyksen ilmestymisestä on nyt kuusi viikkoa aikaa, ja olen lukenut aiheesta tasan yhden lehtikirjoituksen. En pidä mediajulkisuutta itseisarvona, päin vastoin, mutta ilman sitä ei kukaan osaa tarttua kirjaankaan. Se on valitettava fakta.
Se yksi kirjoitus oli kyllä kaunis. Juha Seppälän kolumni viime lauantain Aamulehdessä: ”Lupaava kirjailija 40 vuoden iässä.”
Tekisi mieli lainata koko juttu, mutta se ei taitaisi olla sopivaa.
”Olisi sääli, jos Kehys jäisi vähälle huomiolle”, Seppälä kirjoittaa, ja olen tietenkin täydestä sydämestäni samaa mieltä. Hyvää mieltä herättävät myös seuraavat sanat: ”Laajarinne on selkeästi oloissamme harvinainen urbaani tarinaniskijä, ja taitava sellainen. Hänessä on parhaimmillaan Singeriä, Canettia, Paul Austeria.”
Kirjani muotoa Seppälä pitää turhan tiiviinä. Syynä ei kuitenkaan ole ollut kiire sen paremmin kuin lastenkirjallisuudesta omaksuttu niukkuuskaan, vaan arvioni siitä, millaista olisi lukea epätavallisehkoon muotoon rakennettua teosta. Ajattelin, ettei sen välttämättä tarvitsisi olla järin paksu vaan mieluummin ulkoisesti kevyt ja siksi helposti lähestyttävä. Editointivaiheessa kirja lyheni kymmenillä sivuilla.
Näillä mennään.
Sen voin paljastaa, että seuraava romaanini on kyllä muodoltaan vähän perinteisempi ja rauhallisempi. Ei tosin ilmesty vielä huomenna.
Jukka Laajarinne 
Tiedän tunteen ja symppaan täysillä!
Viimeistään messuilla tajuaa, että maailma on täynnä kirjoja. Miten niille kaikille riittää lukijoita?
On kai pakko asennoitua niin, että minulle (vaikka teenkin kirjoja lukijoille, totta kai) ensisijaisesti tärkeää on luomisprosessi ja siitä nauttiminen. Tuotos on toissijainen. Eihän tätä muuten jaksa.
Luin Kehyksen ja pidin. Ei niin sanottua helppolukemistoa.
Jukka, odottavan aika on tunnetusti piiiiitkä, mutta luulen, ettei sinun vielä kannata vaipua synkkyyteen. Minun kirjastani julkaistiin ensimmäinen arvostelu kymmenen viikkoa sen ilmestymisen jälkeen (jos ei paikallislehteä lasketa). Tosin voi olla, että nuortenkirjoja arvostellaan pitemmällä viiveellä kuin aikuistenkirjoja.
Olen saletti, että Juha Seppälän nosto poikii vielä paljon hyvää!
No niin just! Nuortenkirjoilla on pidempi elinkaarikin!
🙂
Kyllä tämä tästä. Kiitos teille vertaistuesta, kyllä se jotenkin lohduttaa.
Mihin se ajatus perustuu, että nuortenkirjalla olisi pidempi elinkaari kuin aikuistenkirjalla?
Mutta Kehyksestä olen kuullut hyvää monen puskan kautta. Se on tietysti asia, joka ei aina kantaudu sinun korviisi asti, mutta pinnan alla kihisee. Voit olla varma, että kirjaasi luetaan.
Olisiko kirjailijankin joskus syytä katsoa peiliin itsesäälin sijaan? Entä jos kirja ei vain yksinkertaisesti ole niin kiinnostava / merkittävä, että kirja-arvostelija tarttuisi siihen?
Sari: Se oli semmoinen synk-humoristinen kommentti tuohon Kirstin ehdotukseen, että nuortenkirjoja arvostellaan pitemmällä viiveellä.
Kriitikko: Tokihan siihen peiliin katsellaan koko ajan. Täytyy tosin huomauttaa, että jos kriitikko arvelee jo ennen kirjaan tarttumista kykenevänsä arvioimaan sen merkittävyyden, olisi myös hänen syytä hieman itsereflektoida. Mielenkiintonsa tai -kiinnottomuutensa sen sijaan kuka tahansa osaa ja saa ilmaista. Siinäkään ei tosin voi vedota itse kirjan tekstiin tai niin kauan kun sitä ei ole lukenut.
Ei ollut ensimmäinen kerta kun kriitikko kommentoi kirjaa edes lukematta. Vaikuttaa yleiseltä käytännöltä alalla.
Hups, olin vähän tosikko. En edes noteerannut hymiötä. No mut kun tällaista yleisemminkin kuulee silloin tällöin väitettävän, ja ainakin toistaiseksi pidän ajatusta ihan diibadaabana.