Muut mediat – Jukka Laajarinne

Vastaanotolla

Vaikka kirjan kirjoittaminen on yksinäisen sorttista puuhaa, se ei tapahdu eriössä. Lähimmät omaiset ja ystävät saattavat joutua kuuntelemaan tietyn teeman ääneen ajattelua vuosikaupalla. Kustannustoimittaja, tai tietokirjan tapauksessa jopa joukko asiantuntijoita pääsee tekemään ehdotuksiaan. Ja lopulta: kirjaa ei kirjoiteta pöytälaatikkoon. Sen lopullinen päämäärä on kommunikatiivinen. Tavoitteena on teoksen jakaminen maailman kanssa.

Julkaiseminen on usein koko prosessin raskain vaihe. Oma osuus työstä on tehty, mutta jäljelle jää kauhunsekainen odotus: otetaanko työn tulos vastaan? Jos otetaan, niin millä tavoin?

Suomessa julkaistaan valtavat määrät kaiken tasoista kirjallisuutta, jonka olemassaolosta kukaan ei ole koskaan kuullut. Teoksia, joiden arviot eivät mahdu lehtien sivuille. Teoksia, joiden kohtalo on hautautua unohduksen maaperään. Päälle kasaantuu yhä uusien kuolemaan syntyneiden teosten karikekerroksia. Sellaisessa tapauksessa kirjailija voi lohduttautua ajatuksella, että ehkä joku jossain on lukenut kirjan. Usein näin todella on. Ehkä joku on ymmärtänytkin, saanut lukemastaan jotakin suurta. Usein näin todella on! Mieltä jää kuitenkin kaihertamaan kysymys: pystyykö laatu korvaamaan määrän? Harvoin kirjaa on painettu suuria määriä tarkoituksena marginaaliin jääminen.

Joskus teos nähdään. Kritiikki ilmestyy isossa lehdessä, mutta kriitikko on ollut kirjalle väärä, ei ole jaksanut lukea huolella tai ei ehkä ole ymmärtänyt lukemaansa. Itselleni käy lukijana näin alinomaa. Samakin kirja voi avautua ihan eri tavoin, jos sen lukee eri aikaan, eri ikäisenä – tai kokonaan eri ihminen. Tietenkin negatiivisen tai haalean kritiikin syy voi voi olla kirjassakin.

On joka tapauksessa suuri mahdollisuus, että hyväkin teos syystä tai toisesta hukkuu. Tämä vastaanoton satunnaisuus ja epävarmuus lienee yksi kirjailijan työn kuormittavimmista piirteistä ja kyseenalaistaa aika ajoin koko tekemisen mielekkyyden.

Keväällä minulta julkaistiin kaksi kirjaa: Mykistynyt mies, romaani hellenistisen filosofian syntyajoista, sekä Kadonneen madon jäljillä, tarinallinen lasten tietokirja luonnon monimuotoisuudesta. Vastaanotto on ollut positiivinen. Monta vuotta kirjoittamani romaanikin on ymmärretty hyvin ja kehuttu.

Kun näin pääsee käymään, saa olla vähän aikaa tyytyväinen ja hyvillä mielillä. Aikanaan saa sitten taas pelätä seuraavan teoksen puolesta.

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut parhaan romaaninsa, joka tosin esittää olevansa käännös antiikin Kreikasta.” (Vesa Rantama, Helsingin Sanomat)

”[…] herkullinen, sivistävä, filosofinen, viisas ja nautinnollinen. Ihan omanlaisensa.” (Anna Pihlajaniemi, Kodin kuvalehti)

”Huumorin ja äärimmäisen vakavan filosofisen ajattelun risteyttäminen ei ole aivan tavanomaista kirjallisuudessa, vaan rohkea valinta kirjailijalta.” (Virpi Alanen, Suomen Kuvalehti)

”Länsimaisen ajattelun suurmiehiä vilisevä Jukka Laajarinteen ´Mykistynyt mies´ herättää villejä ajatuksia. Romaani on kiinnostava ja vetävä, sujuva ja erikoinen.” (Kalle Keränen, Skeptikko)

”Jos saa urallaan kirjoitettua yhdenkin Mykistyneen miehen kaltaisen teoksen, se riittää.” (Marko Hautala)

”Kuvittaja Mari Luoman täyteläiset värit ja moni-ilmeiset muodot imaisevat lukijan matojen maailmaan, sammalmättäiden, karikkeen ja maaperän kerrosten immersioon. Kuvitus on riittävän realistinen ja lajivalikoima ylenpalttisen runsas.[…] Taitava kirjailija Laajarinne valuttaa lapsiin monimuotoisuuden lumon ja pitää aikuisia pihdeissään merkitysten kerrostumilla.” (Ilta-Kanerva Kankaanrinta, Agricola)

”Kokonaisuuden kruunaa Mari Luoman herkullinen kuvitus […] Kirjassa käsitellään monimuotoisuutta monelta kannalta. Aikuinenkin pääsee poimimaan uusia tiedonsiruja. Lapselle sulateltavaa riittää useammaksi kerraksi, vaikka hän olisi ahkerastikin katsonut Avaraa luontoa.” (Minna Yli-Karjanmaa, Savon Sanomat)

Maalaa jo kasvos, pue narrin kaapu ylles

Hyvää mielenterveyspäivää. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Joker.

Jokeri on ollut Lepakkomiehen arkkivihollinen jo vuodesta 1940, ensimmäisestä Batman-sarjakuvalehdestä alkaen. Psykopaattinen, vihreätukkainen ilveilijä on superkonnista merkittävin, jopa niin, että Batman ilman Jokeria olisi puutteellinen eikä kovinkaan kiinnostava tyyppi. Erityisesti viime vuosikymmenien Batman-filmatisoinneissa Jokeri on tupannut jättämään nahkasiipisen sankarin varjoonsa. Mielipuoli pelle on antanut osan esittäjälle enemmän mahdollisuuksia irrotella kuin synkkä ja yksitotinen yön ritari. Vuoden 1989 Batman-elokuvasta en enää paljon muuta muistakaan kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksen.

Christopher Nolanin Dark Knightissa koomikkojen rikolliskuningas kohosi jo aivan toiselle tasolle. Heath Ledgerin väkevästi tulkitsema Jokeri ei ollut enää pelkkä rikollinen vaan myös symbolinen hahmo: absurdin ja kaaoksen henkilöitymä, ruumiiksi tullut järjettömyys. Sellaisena hän oli läheistä sukua Grant Morrisonin käsikirjoittaman ja Dave McKeanin kuvittaman Arkham Asylum -sarjakuvan Jokerille. Tässä mestarillisessa sarjakuva-albumissa psykoterapeutti kuvailee häntä seuraavasti:

”He may be beyond treatment. In fact, we’re not even sure if he can be properly defined as insane. […] It’s quite possible we may actually be looking at some kind of super-sanity here. […] He has no real personality. He creates himself each day. He sees himself as the lord of misrule, and the world as a theatre of the absurd.”

Kuvaus lie saanut innoitusta Jokeri-pelikortista, jolla ei useissa korttipeleissä ole kiinteää arvoa, vaan joka voi olla mitä tahansa. Luonnehdinta muistuu mieleen myös uuden Joker-elokuvan erästä kohtausta katsoessa, jossa psyykkisesti sairas koomikko sanoo sosiaalityöntekijälleen jotakin seuraavaa (lainaus muistinvarainen ja epävarma): ”Minusta on tuntunut, kuin en olisi edes olemassa.”

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama, Joaquin Phoenixin mestarillisesti näyttelemä Jokeri ylittää kaikki aiemmat tulkinnat Gothamin vaarallisimmasta mielipuolesta, jopa kaikkein pimeimmät sarjakuvaversiot.

Elokuvassa tutustutaan klovniohjelmatoimistossa työskentelevään Arthur ”Happy” Fleckiin, jonka toiveena on tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua. Psyyken ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre kuitenkin jyräävät miehen, vievät merkityksen elämästä. Takaisku toisensa jälkeen painaa miestä syvemmälle toivottomuuteen. Elokuvassa kuullaan Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -albumiin viittaava repliikki: ”I had a bad day.” Hulluuden tuolle puolen ei kuitenkaan sysää yksi huono päivä vaan totaalinen, viimeistään lapsuudesta alkanut merkityskato, jonka kruunaa ymmärrys siitä, että kaikki hyvä Arthur Fleckin elämässä on ollut harhaista toiveunta.

On huomionarvoista, ettei hullua koomikkoa käsittelevä elokuva naurata kertaakaan, ei ainoassakaan kohtauksessaan. Slapstick-komiikkaa on lainattu Chaplinilta (oveen törmäily, junakohtaus, jossa Jokeri vie yhdeltä mieheltä naamarin ja tönäisee toista selkään ja saa nämä tappelemaan keskenään), ja hyvätkin vitsit on kerrottu nerokkaasti siten, ettei katsojaa edes hymyilytä. Jokerissa huumori ei ole naurun asia.

Gotham City esitetään enimmäkseen betonibrutalismin hallitsemana ympäristönä. (Goottilainen) romantiikka, jota sata vuotta vuotta vanhat pilvenpiirtäjät ja kirkontornit gargoileineen ovat kaupunkiin aiemmin tuoneet, on riisuttu. Arkhamin hoitokoti ei enää ole erikoisvartioitu Lapinlahden sairaala vaan massiivinen harmaa laatikko, jonka rinnalla Meilahden kolossi kutistuu kauhusta. Gothamiin ihminen katoaa, ainakin jos kuuluu yhteiskunnan vähäosaisiin, joista menestyjien ei tarvitse piitata.

Arthur Fleck löytää olemassaolonsa vasta astuessaan väkivallan tielle. Vasta tappajana hänet nähdään.

Fleckiin kohdistunut myötätunto sekoittuu suruun, kun yleisön pilkattavaksi televisiostudioon tuotu Fleck saa jälleen yhden naurukohtauksistaan. Vaikka hän on jo moninkertainen murhaaja, istuu katsojien edessä kuitenkin ensisijaisesti sääliä herättävä ihmisraunio. Kohta hän pitää puheensa siitä, miten häntä on poljettu, tekee perinteistä hovinarrin suoraanpuhumisen työtä – ja tappaa ohjelman isännän suorassa lähetyksessä.

Kohtaus, jossa Jokeri tanssii pellenaamioisten mellakoitsijoiden juhlimana auton katolla – karnevalistinen väärän kuninkaan päivä! – ja maalaa omasta verestään hymyn kasvoilleen on kaikessa makaaberiudessaan elokuvan kenties surullisin. Viimeinenkin toivo on lopulta heitetty. Arthur Fleck, on luovuttanut, häntä ei enää ole. On vain Jokeri.

Kohtaamme Jokerin vielä mielisairaalassa keskustelemassa psykiatrin kanssa. Hän nauraa mieleensä tulleelle vitsille. Psykiatri pyytää häntä kertomaan vitsin. ”Sinä et ymmärtäisi sitä”, vastaa Jokeri. Hän on lopullisesti irtaantunut inhimillisestä todellisuudesta. Hän ei enää ole ymmärrettävissä. Virnistyksen alla ei ole enää ketään, vaan jotakin muuta. Jokerista on tullut se absoluuttisen ja absurdin, väkivaltaisen nihilismin ilmentymä, jollaisena hänet on joissakin aiemmissakin tulkinnoissa näytetty.

Eksistentiaalista kauhua tyhjimmillään.

It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

Duende Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa

Johdatus musiikkiesitykseen Aino Kallaksen nimipäivillä.
Duende on espanjankielisessä kansanperinteessä alkujaan henkiolento, jonkinlainen paholainen, haltija tai tonttu, joita elää erityisesti metsäisillä seuduilla, joilla ne pystyvät taikakeinoillaan houkuttelemaan kulkijoita eksyksiin. Sanalla on yhteinen, talon herruudesta juontava etymologia esimerkiksi ‘despootin’ ja ’tontun’ kanssa. Tällaiset metsään eksyttävät henkiolennot ovat varsin universaalia mytologiaa. Muualta maailmasta mainittakoon vaikkapa eräiden pohjoisamerikkalaisten kansojen tuntemat wendigot tai windigot, jotka saattoivat vallata uhrinsa sielun, tyypillisesti silloin kun tämä oli metsästysretkellä. Wendigo eksytti uhrinsa ja riivasi sitten tämänkin itsensä kaltaiseksi karvaiseksi metsän saalistajaksi.

Teille kuulijoille lienee tutumpi se saarenmaalainen Metsän Henki, Diabolus sylvarum, joka Sudenmorsiamessa ottaa Aalon valtaansa sudenmetsästyksen yhteydessä: ”Henki, jolla on suolla ja korvessa kotonsa, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli ymmärryksen, siivekäs niin kuin myrskytuuli ja palava niin kuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.”

Mainittakoon sivumennen, että myös pohjoismaiset tontut saattoivat aiheuttaa vaikeuksia, jos ihminen kohteli eläimiä kaltoin. Tekee mieli tulkita, että tämä eläinten nujertamiseen ja metsästämiseen liittyvä kuvasto varoittaa siitä, mitä tapahtuu, jos yritämme nitistää tai kahlita sisäisen eläimemme.

Mutta takaisin Iberian niemimaalle. Ainakin 1700-luvulta lähtien duendella on tarkoitettu myös sellaista vahvaa ajatusta tai miellettä, vimmaa joka ottaa ihmisen valtaansa ja ajaa tätä – ketä mihinkin. Kiihkoa. Talon herraa. Tästä kiihkosta Federico García Lorca alkoi puhua taidetta synnyttävänä voimana. Flamencossa tai syvässä laulussa duende on tunteen paloa, joka ottaa myös kuulijansa valtaan. Se on esityksen tai taideteoksen sielu. Vaikka esitys olisi kuinka taidokas, laulajan ääni harjaantunut ja soittajan sormet näppärät, tai vaikka runon sanat olisivat kuinka hienosti laitetut, ilman duendea teos jää tyhjäksi ja sieluttomaksi. Koska flamenco ei täten ole pohjimmiltaan tekniikka- tai taitolaji – tai edes esteettinen akti – on jopa kyseenalaistettu, onko se varsinaisesti taidetta; on sanottu, että syvä laulu on ennemminkin kuin ansaan jääneen pedon ulvontaa.

Lorcan mukaan duende on paholaismainen voima tai henki ihmisen sisällä, jonka kanssa käytävästä kamppailusta taide kohoaa täydellisyyteen. Se on jotakin, jonka kuka tahansa voi tuntea, mutta jota ”yksikään filosofi ei ole selittänyt”. Huomatkaa samansuuntaisuus ”yli ymmärryksen” menevän Diabolus sylvarumin kanssa. Lorcan sanoin siellä, missä on demonisia ”mustia sointuja”, on myös duendea. Ja päin vastoin: rakkauslaulusta, josta puuttuu pimeä puoli ja tuska, puuttuu myös duende. Lorcan duende lähestyykin ajatuksena intohimoa, tai kuten monessa kielessä latinan vaikutuksesta sanotaan, passiota. Passion alkuperäinen merkitys on: tuska. Intohimo on kärsimystä.

Sekä Lorcan että Kallaksen tuotannossa toistuu aivan erityinen duenden hallitsema näyttämö tai asetelma. Tämä näyttämö on porvarillisten perinnäistapojen säätelemä avioliitto, jonka ulkopuolelle suuntautuva intohimo repii ihmisten – näiden kirjailijoiden teksteissä nimenomaan naisten – sydämiä. Kuten tiedämme, Kallakselle kamppailu duenden kanssa oli juuri tässä muodossaan hyvin henkilökohtainen, ja sen tuloksena syntyi muun muassa Surmaava Eros -trilogia. Vastaavasti Lorcan näytelmät Veren häät, Bernarda Alban talo ja Doña Rosita ovat täynnä kirottuja, Eroksen riivaamia naisia, jotka rakastuvat liittojensa ulkopuolelle, ja toisinaan intohimo johtaa heidät kuolemaan. Doña Rosita oli Lorcan itsensä sanoin ”näytelmä espanjalaisesta teeskentelystä, näytelmä nautinnonkaipuusta, joka naisten täytyy väkipakolla tukahduttaa syvälle kiihkeään sydämeensä.” Lorcan oma kamppailu oli myös luonteeltaan eroottinen, mutta avioliitosta vapauteen riutuvan naisen kuva oli, toisin kuin Kallaksen tapauksessa, ennemminkin henkilökohtaisen peittelyä kuin paljastamista.

Vaikka tämä erityinen näyttämöllepano oli kummallekin taiteilijalle keskeinenosa heidän tuotantoaan, on se vain yksi monista mutta satunnaisista Aino Kallaksen ja andalusialaisen runouden kohtaamispisteistä. Esiin voidaan nostaa myös tapa, jolla niin Lorca kuin Kallaskin loivat kansanperinteen pohjalta modernia symbolistista taidetta. Diasporisuus ja ”Krohnin suvun kulkuriveri” puolestaan on helppo nähdä Kallasta ja espanjalaisia gitanoja yhdistävinä mielentiloina.

Mainitut samankaltaisuudet ovat kuitenkin banaaleja, tietyssä mielessä liian tavallisia, liian itsestäänselviä. Ihmiset kokevat samanlaisia asioita, ihmiset kärsivät samanlaisia intohimon tuskia kaikkialla maailmassa. Mutta kuten suuren taiteen voima ei ole taituruudessa, ei se ole myöskään omaperäisyydessä, eikä se katoa tavanomaisuuteen tai kliseisiin. Olennaista on duende. Onko teoksessa sielua? Välittyykö se vastaanottajalle?

Onko Aino Kallaksen tuotannossa sielua? Onko Sudenmorsiamessa duendea?
Tähän on vain yksi mahdollinen vastaus: Ouuu-uuu! Uuuuuu, ou, ou, ouuuuuuu!

***

Kirjallisuutta:

Aino Kallas: Sudenmorsian
Aino Kallas: Reigin pappi
Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen
Aino Kallas: Elämäni päiväkirjat 1-2
Leskelä-Kärki, Melkas & Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta
Federico García Lorca: Doña Rosita ja muita näytelmiä
Federico García Lorca: Veren häät ja muita näytelmiä
Timothy Mitchell: Flamenco Deep Song
Francisco Umbral: Lorca, kirottu runoilija
Juha Varto & Hakim Attar: Syvä laulu

Mikin hulluimmat seikkailut

Nyt ihastuttaa ja lujasti. Aku Ankka on mennyt ihan postmoderniksi!

Löytyy vanha, harvinainen, osittain tuhoutunut ja muutenkin vaillinainen käsikirjoitus. Ranskalaiset sarjakuvataiteilijat Lewis Trondheim ja Keramidas löytävät kirpputorilta nipun 60-luvulla ilmestynyttä ja sittemmin unohdettua Mickey’s Quest -sarjakuvalehteä. Lehdissä on julkaistu jatkosarjana Mickey’s Craziest Adventures -seikkailu, joka vie Mikin ja Akun halki mitä barksilaisimpien maisemien ja kuvioiden: on Pelle Pelottoman kutistussäteitä, karhukoplan tyhjentämä rahasäiliö, viidakkoa, maanalaisia aarrekaupunkeja, kuumatka, Atlantiksen vankilat…

Trondheim ja Keramidas ovat kääntäneet ja toimittaneet tämän ultimaalisen akkarijatkiksen iloksemme. Lukijaa ehkä ennemminkin ihastuttaa kuin harmittaa, että suunnilleet puolet tarinasta puuttuu, ja on vain pakko arvailla, mitä jaksojen 24 ja 27 on tapahtunut. Repeilleet sivut sekä kahvi- ja kosteusvauriotahrat luovat oman hilpeän tunnelmansa alunperinkin karkeasti rasteroituun tarinaan.

Tuntuu miltei hämmästyttävältä, että Disney on antanut julkaista – ei, vaan Disney on itse julkaissut tämän aarteen. Jos Watchmen oli aikoinaan Alan Mooren yritys lopettaa koko supersankarisarjakuvien lajityyppi, on Mickey’s Craziest Adventures vähintään yhtä kunnianhimoinen ja suuri teko. Tarvitseeko tämän jälkeen enää painaa ainoatakaan Aku Ankkaa?

It Follows – teinikauhu ja seksuaalimoraali

Sisältää juonipaljastuksia.
itfollows

Lankalauantaina pahat henget riekkuvat kontrolloimattomasti ympäriinsä, joten katsoimmepa mekin kauhuelokuvan. Kaverit olivat kehuneet David Robert Mitchellin It Followsia sen verran, että kiinnosti.

Elokuva alkaa iltaisella tai öisellä kohtauksella, jossa nuori tyttö säntäilee kotikadullaan kauhuissaan, ottaa isän auton alleen ja ajaa pakoo rannalle. Hän keskustelee isänsä kanssa puhelimessa, pahoittelee että on ollut vanhemmilleen kauhea eikä tiedä, mistä kauhea käytös on johtunut. Aamulla tyttö on jo kuollut.

Tarinan juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen: Jay, opiskelija, saa sukupuoliyhdynnän seurauksena peräänsä yliluonnollisen olennon, joka etenee kävellen ja pyrkii tappamaan hänet. Ellei hän anna seksin välityksellä olentoa eteenpäin. Kammotuksen siirtäminen uudelle uhrille ei ole pysyvä ratkaisu. Jos tämä kuolee, olento palaa jahtaamaan edellistä saalistaan.

Limakalvokontaktista seuraava kauhu on houkutellut monet ajattelemaan, että elokuva on oivaltava allegoria sukupuolitaudista. Selitys ontuu. Sukupuolitaudista ei parane siten, että sen tartuttaa eteenpäin. Ja jos tästä olisi kysymys, eikö saman tien noin 90% (stubbilainen lukema) kauhuelokuvista kertoisi sukupuolitaudeista? Seksin ja kuoleman välinen yhteyshän on amerikkalaisissa nuorisokauhuelokuvissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Juoni menee näin: nuoret harjoittavat esiaviollista seksiä (syrjäisellä mökillä, autossa parkkipaikalla kuun loisteessa, telttaretkellä, you name it), ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin jonkinlainen hirviö tai psykopaatti tai yliluonnollinen voima alkaa pistää heitä palasiksi. Ensi silmäyksellä It Followsin perusidea ei tästä hyvin tunnetusta kuviosta ihmeemmin poikkea. Se lähinnä selittää ääneen seksi-kuolema-suhteen, joka on muissa nuorisokauhuelokuvissa läsnä implisiittisesti.

Edellä mainittu ei vielä vastaa kysymykseen, miksi kauhusta pääsee tilapäisesti eroon panemalla. Kun tarkastelemme It Followsin sukupuolisuhteita, saatamme saada aiheeseen pientä lisävaloa.

Jay saa kauhun kintereilleen poikakaveriltaan Hughilta. Suhde kuvataan alkuvaiheissaan olevaksi. Nuoret eivät oikeastaan tunne toisiaan vielä. Kuinka vakavasta suhteesta on kysymys? Ei ehkä kovinkaan. Yhdynnän jälkeen takapenkillä Jay kuitenkin yrittää rakentaa syvempää suhdetta: hän kertoo poikiin ja seurusteluun kohdistuneiden unelmiensa olleen unelmia vapaudesta. Ja heti tämän jälkeen käy ilmi, ettei myöskään Hugh ole hakenut rakkautta. Poika on käyttänyt Jayta hyväkseen, halunnut antaa hirviönsä eteenpäin. Mikään ei ole ollut aitoa: hän on valehdellut nimensä ja osoitteensakin.

Hugh pakottaa Jayn kuulemaan ja ymmärtämään totuuden ja palauttaa luhistuneen tytön tämän kodin ovelle.

Elokuvan hirviö saattaisi olla tässä: se, että Jay onkin vain tullut käytetyksi hyväksi. Päälle päin kevyt suhde on kuitenkin pitänyt sisällään odotuksia, ja nyt tyttö on jätetty ja ihmissuhde on osoittautunut valheeksi. Hirviön antaminen eteenpäin näyttäytyy nyt korjauspanona: paikkaussuhde sysää petetyn sydämen tuskan etäämmäksi, saa hetkeksi tuntemaan olevansa taas kaivattu. Mutta kuten jokainen, joka on joskus kärsinyt suurista menetyksistä, tietää: tyhjyys tulee aaltoina takaisin.

Jay antaa kirouksen eteenpäin muttei syyllisty vastaavaan kusettamiseen kuin Hugh. Greg tietää, mistä on kysymys – mutta pääsee hengestään muutaman päivän kuluttua. Mikä Gregin tappaa? Kyseessä oli pelkkä kaveripano ilmeisesti ilman sen suurempia tunteita kummaltakaan suunnalta. ”It was not a big deal”, kuten Jay itse asian ilmaisi, ja jonkin aikaa näyttikin siltä, kuin Greg selviäisi hengissä. Kuin kauhu ei olisikaan hänen kintereillään.

(Gregin tappaessaan hirviö ottaa pojan äidin hahmon. Veriteon hetkellä hirviöäiti ja poika ovat mitä freudilaisimmassa asetelmassa, äiti pojan päällä kahareisin, molemmilla pelkät alusvaatteet yllä. Ehkä Gregin tuhoaakin sisäistetty äiti, aikaisempien sukupolvien virallinen seksuaalimoraali?)

Mutta kohta kuolema on taas Jayn kintereillä. Tällä kertaa sen ottaa kantaakseen kiltti naapurin poika, jonka kanssa Jay on joskus pienenä suudellut ensimmäisen kerran. Ja kohta elokuva loppuu. Jay ja Paul kävelevät kadulla käsi kädessä, ja se seuraa. Mikään ei ole lopullisesti ratkennut, mutta tunnelma on toiveikas. Ehkä he pystyvät yhdessä selviämään hengissä, ehkä aito läheisyys voittaa rikkinäisyyden? Kenties Paul, vaikkei olekaan testosteronihuuruinen alfauros, on sittenkin edes hieman enemmän ”big deal”, ehkä jopa se oikea elämänkumppani? Ihan niin kuin Harlekiini-kirjoissa, kuulemma. Ja siksi seksi hänen kanssaan ei ehkä ollutkaan vahingollista.

Lopulta It Follows tuntuisikin kertovan rakkaudettomasta ja rakkaudellisesta seksistä. Jos se nyt ylipäätään mistään kertoo; ohjaaja on tietenkin vain halunnut tehdä kivaa teinikauhua sen enempää miettimättä, mistä visiot nousevat. Eikä kaikkien juonenkäänteiden tolkullisuuttakaan ole tehdessä kyselty, mutta se on jo toinen juttu.

Manu Larcenet

Usein minusta tuntuu, että sarjakuva on minulle kaikkein rakkain taiteen laji. Olen aina lukenut kirjoja, joskus kuunnellut musiikkia, leffojen parissa viihdyn… ja niin edelleen ja niin edelleen… mutta sarjakuvat. Kasvoin nenä Aku Ankoissa ja Asterixeissa, mökillä luin Tenavia. Myöhemmin jotkut Frank Miller ja Alan Moore vetivät minut naamiosankareiden pariin, Bill Watterson jatkoi siitä mihin Tenavat oli jäänyt, Jeff Smith siitä mihin Aku Ankka… Ranskaa opettelin Lewis Trondheimin Lapinot’a (Jussi Jänis) lukien… ja niin edelleen ja niin edelleen… Suhteessa sarjakuviin olen pysynyt lapsena. Viehätyn ja tulen kertomusten nielaisemaksi tavalla, jolla en kirjallisuutta lukiessani enää kovin helposti tule, ja jollaiseen pakkotahtinen ja rahan sanelema elokuva on monesti liian rasittava media. Sarjakuvat edustavat minulle rauhaa, pakopaikkaa ja – parhaimmillaan – jonkinlaista ihmettä: jokin voi edelleen tehdä minulle näin. Viime vuosina minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen ranskalainen Manu Larcenet, jonka tuotantoa on Suomessa julkaissut WSOY, kääntäjänään Heikki Kaukoranta. Tutustuin Larcenet’n teoksista ensimmäiseksi Pieniä voittoja (Le Combat ordinaire) -sarjaan. Neljän albumin mittaisessa kertomuksessa valokuvaaja Marco tekee tiliä suhteessa vanhuuttaan heikkenevään isäänsä, rakkauteen ja työhönsä. Larcenet onnistuu olemaan samalla aikaa hauska ja kevyt sekä väkevä ja vakava elämän kuvaaja. Pienissä voitoissa näkyvät oikeastaan hänen kaikki vahvuutensa: elämänmakuinen ja juureva kerronta, vahvat henkilöhahmot, huumori, kyky varioida tyyliä, kyky rytmittää oikein, kuvan ja tekstin tasapainoinen suhde. Seuraavaksi luin underground-henkisen albumin Robin Hood – Metsien ikämies, josta ei ehkä sen enempää. Sen sijaan Jean-Yves Ferrin kanssa yhteistyönä tehty Maallemuuttajat on taas maininnan arvoinen. Omaelämäkerrallisia sunnuntaisarjoja Pariisista maaseudulle muuttaneesta Larcenet’sta on suomennettu toisaiseksi kai neljä osaa. Keskeisimmät teemat koskevat suhdetta ympäröivään maalaisyhteisöön, vanhemmaksi kasvamista, parisuhdetta, muuttamista ja uudenlaiseen elämäntapaan sopeutumista. Jutut ovat elävyydessään lempeän hauskoja, hahmot pallopäisesti karrikoituja, tapahtumat ja vitsit sanomalehtisarjakuvamaiseen henkeen liioiteltuja – mutta silti usein jotenkin puhuttelevia. Ja sitten tuli tämä Blast, jonka vuoksi oikeastaan tähän blogaukseen ryhdyinkin. Järkälemäinen 4-osainen sarjakuvaromaani sai viimeisen osansa aivan hiljattain. Larcenet uudistaa jälleen niin piirrostyylinsä, tekniikkansa kuin kerronnan sävynsäkin – ja varioi niitä myös pitkin kertomusta. Enimmäkseen mustavalkoisen Blastin päähenkilö on entinen ruokakirjailija, järisyttävän ylipainoinen, alkoholi- ja ahmimisongelmainen Polza Mancini. Mancini kertoo tarinaansa rikospoliisin kuulustelijoille, ja se menee jotenkin näin: ruokakirjailija saa isänsä kuoleman jälkeen yllättävän huippukokemuksen, ”blastin”: hetken aikaa hän on yhtä universumin kanssa ja kaikki tuntuu todelliselta. Kokemukseen liittyy visio Pääsiäissaarten patsaasta, ja se saa Mancinin jättämään aikaisemman elämän taakseen. Hän ryhtyy kulkuriksi, haluaa kokea täyden olemisen uudelleen, haluaa sen läpäisevän koko elämänsä. Mancinin synkkä matka vie läpi Ranskan maaseudun metsien, joissa hän kohtaa muita kulkureita, huumekauppiaita, asunnottomia. Murtautuu tyhjiin kesäasuntoihin. Aina välillä hän tavoittaa blastin uudelleen, mutta vain väliaikaisesti. Tarina saa yhä väkivaltaisempia, yhä kuvottavampia ja yhä traagisempia kierroksia, kunnes lopulta ollaan poliisiasemalla ja matkan varrelle on jäänyt jo ruumiitakin. Sarjakuvaromaanin yksityiskohdat ovat tarkasti harkittuja, ja osan merkitykset avautuvat vasta muutaman lukukerran myötä. Rankkaa, ei ihan kevyttä kertomusta tasapainottaa koko elämän kirjo: hulluudessa on valoisat hetkenä, epätoivon ja väkivallan lisäksi ihmisistä löytyy myös lojaliteettia, hyvyyttä ja hassuutta. Luonto on kaunis mutta moraalin yläpuolella. Larcenet’n eläingrafiikat ovat erityisen maininnan arvoinen piirre muutenkin mitä väkevimmän kuvailmaisun osana. Mutta kun oikein mietin, Larcenet’n erityispiirre sarjakuvantekijänä ovat ihmiset. Hän juurtaa keskeiset hahmonsa syvälle todellisuuteen. Heidän lapsuutensa, vanhempansa, historiansa, ihmissuhteensa muodostavat vahvan kudoksen, joka sitoo heidät maailmaan ja tekee heistä tosia – ja samalla tuottaa sen aineksen, jota he joutuvat elämään.

Välimerellisiä fragmentteja

Sain kunnian ja ilon osallistua Suomen Kirjailijaliiton lähettämänä Rhodoksen kansainväliseen sananvapaus- ja sensuurikonferenssiin. Samassa yhteydessä vietettiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen 20-vuotisjuhlaa, ja on heti todettava, että molemmat ulottuvuudet – juhla ja sananvapauskeskustelut – ylittivät kaikki reissulle asettamani odotukset. Joitakin vaikutelmia ja ajattelun aiheita:

* * *

Rhodoksen kirjailijatalo (kuvassa ylävasemmalla). Entiseen brittien sotilasesikuntarakennukseen perustettu kirjailijakeskus on Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen sisarinstituutio. Osa talon perustajistakin on samoja kuin Visbyssä. Saarille perustetut keskukset sijaitsevat kumpikin keskeisillä paikoilla kimaltelevien merten yllä ja ovat kertakaikkiaan upeita työskentelypaikkoja kirjoittajille. Residenssitoiminnan lisäksi Rhodoksen keskus tekee runsaasti yhteistyötä ympäröivän yhteiskunnan kanssa esimerkiksi erilaisia tapahtumia järjestämällä.

* * *

Sensuurin muodot ja esiintymispaikat ovat moninaisia, enemmän ja vähemmän hämmästyttäviä. Jotakin, seminaarin kulkuun nähden anakronistisessa järjestyksessä:

Meille ei ole uutinen, että Iranin teokratia sensuroi kirjallisuutta, mutta monelle saattaa olla yllätys, miten kattavasta säännöstöstä on kysymys. Azar Mahloujian valotti aihetta monipuolisesti. Kiellettyjä sanoja ovat esimerkiksi ”rinnat” ja ”tanssi”. Käännöskirjallisuuden kohdalla tämä merkitsee sitä, että viinilasi muuttuu limppariksi, tanssikumppani keskustelukumppaniksi, tanssi rytmiseksi liikkeeksi, rakkaus ystävyydeksi, kyljys pihviksi ja halaukset kättelyiksi. Mahatma Gandhin kuva on sensuroitu: mieshän on puolialaston. Romaanikirjailija on päätynyt vankilaan kirjoitettuaan kertomuksen avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.

Saksalaiskirjailija Nina George (kuvassa) piti esityksensä internetin pimeästä puolesta ja osoitti, ettei vapaassa lännessä ole varaa naureskella iranilaiselle moraalisensuurille. Sähkökirjojen jakelun suurimmat nimet ovat Amazon ja Apple. Molemmilla on omat moraaliset linjauksensa sen suhteen, mitä julkaistaan. Moby Dickin lajimääritys on iTunes Shopissa ***** whale. F-sanaa ei Applen kaupasta löydy, ja myös tupakointiin tai alkoholinkäyttöön kannustavat kohtaukset jäävät julkaisematta, samoin kuin ylenpalttinen seksin kuvaaminen. Apple on myös kieltäytynyt julkaisemasta esimerkiksi Kiinan sensuurijärjestelmää vastaan ohjelmoidun applikaation. Tämäntapainen sensuuri saattaisi näyttäytyä pelkkänä pölhöytenä – saahan kirjoja ja ohjelmia muualtakin – mutta: yhä suurempi osa kirja- ja palvelumarkkinoista on sähköisiä, ja samalla myös edellä mainittujen yhtiöiden sensuroimia. Kun lukulaitteelle lataamaasi sähkökirjaan tulee päivitys, kyseessä ei välttämättä olekaan parannettu vaan vesitetty versio.

Kehityssuunta on nähdäkseni todellinen uhka vapaalle kirjallisuudelle.

Nina Georgen esityksen toinen painopiste käsitteli piratismia. Onko esimerkiksi kirjojen laiton kopiointi todellinen ongelma? Kun laittoman datasiirron kokonaisuutta katselee ympyrädiagrammina, voidaan todeta, että vaikkapa pornoon, musiikkiin ja elokuviin verrattuna kirjoja levitetään aivan mitätön määrä. Lisäksi voidaan ajatella, että suurin osa kirjansa luvatta ladanneista ei olisi kuitenkaan ostanut sitä. Nina George otti oletusluvuksi, että vain joka kahdeskymmenes luvaton kopio voidaan laskea myyntitappioksi. Mitäpä tämä nyt merkitsee kirja-alan tulonmenetyksenä? Ei sen vähempää kuin 20 miljardia dollaria vuosittain.

Turkkilainen runoilija Gonca Özmen avasi myös kiinnostavan ilmiön, joka kertoo kenties jotakin kulttuurisista ennakkoluuloista tai jostakin. Özmenin runoja muille kielille käännettäessä kääntäjät ovat toisinaan siistineet ja latistaneet hänen tekstejään, ilmeisesti tausta-ajatuksenaan, ettei nainen voi islamilaisessa maassa kirjoittaa, niin kuin kirjoittaa.

Spyros Syropoulos otti esimerkkejä muinaiskreikkalaisista kertomuksista ja näytti niiden avulla, etteivät demokratia ja sananvapaus ole yksinkertaisia käsityksiä. Lupa puhua ja mahdollisuus puhua ovat kaksi eri asiaa.

Ja niin edelleen. Kiinnostavia esityksiä toinen toisensa jälkeen.

No, linkitetään nyt vielä. Oman esitykseni laajensin ja syvensin tämän kirjoituksen pohjalta.

* * *

Iltaisin keskustelut jatkuivat juhlinnan ohessa, epävirallisemmissa merkeissä. Palestiina- Israel -miinakenttä oli elävänä läsnä, mutta yleisesti ottaen meininki oli enemmän kuin rento. Ouzo. Uusia ystäviä, tihentynyttä todellisuutta. Kosketuksia, kosketuksia, sielujen yhteyttä, naurua.

Kuvassa Thomas Wulff.

* * *

Poimia viikunoita suoraan puusta,
sormet rikoksesta tahmeina.
Nymphaeum.
Maistaa villin anis kielellä,
salvian tuoksu sormissa,
lämmin yötuuli, aaltojen kohu.

Surullisen näköinen taskurapu vetäytyy koloonsa.
Munkkeja luostarissa parilla eurolla satsi,
kosketuksia.
Kosketuksia.

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

Erään rikossarjan juonenkaaresta

Kuten pari päivitystä sitten kerroin, viihdytyn ihan mielelläni kaikenlaisen juonivetoisen ja sisällöttömänkin kerronnan äärellä, jos sen eteen ai tarvitse nähdä erityisesti vaivaa. Televisiosarjojen töllöttäminen on parasta huumetta. Eräs sarja, jota olemme vaimoni kanssa katsoneet nyt jo neljän tuotantokauden ajan, on moottoripyöräkerhon toilailuista kertova Sons of Anarchy.

Sarjasta tekee mielenkiintoisen se tosiasia, että se on melkein millä mittarilla tahansa tarkasteltuna huono.

Jopa sarjan keskeisimpien hahmojen näyttelijätyö on aivan käsittämättömän kökköä erityisesti kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana. Juonessa piisaa aukkoja ja epäuskottavuuksia. Kerronta kulkee pääasiallisesti sen varassa, että kaikki valehtelevat toisilleen, ja valheiden paljastumisen seuraukset voivat olla jopa kuolettavat. Tarinan dramatisointi on monesti toivottoman pöljää. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka kuka tahansa voi nähdä itse. Lisäksi sarja edustaa lajityyppiä, joka ei oikeastaan kiinnosta: se on jatkuvajuonista ihmissuhdesaippuaa, johon on kipattu kilokaupalla – ei enää mausteeksi vaan keskeiseksi raaka-aineeksi – brutaalia, usein huonosti perusteltua väkivaltaa ja murhia.

Ydinjuoni on suorastaan arkkityyppinen: siinä on semmoinen isätön nuori mies, joka yrittää kasvaa dominoivan äitinsä vaikutusvallasta omilleen, eikä asia ihan hirveästi etene.

Ja koukussa ollaan. Odotamme jo viidennen tuotantokauden saapumista kauppoihin. Miksi näin?

Itseäni on sarjassa kiehtonut erityisesti tapa, jolla sen jännitettä rakennetaan. Se yhtyy eräiltä osin klassiseen juonenkaaren rakentamiseen, mutta poikkeaa siitä samalla radikaalisti. Tämä saattaa toki olla se tavallinen kuvio jatkuvajuonisissa sarjoissa, mutta sitähän minä en tiedä, kun tunnen alaa kovin huonosti.

Klassisessa tarinassa jännitettä kasvatetaan tai tihennetään nurin käännetyn vinoutuneen U-käyrän mukaisesti, kunnes käänteen jälkeisessä loppuhuipennuksessa tilanne laukeaa ja lopussa kaikki on ohi. Tämä on verrattavissa vaikkapa seksuaaliaktin etenemiseen.

Seksuaaliaktista klassinen tarina kuitenkin poikkeaa sikäli, että mitä jännittävämmäksi tarina muuttuu, sitä huonommin sen sankareilla menee. Tarinan alkupuolella protagonistin ongelmat kasaantuvat ja hän vajoaa yhä syvemmälle ja yhä epätoivoisemaan tilanteeseen, kunnes ollaan tilanteessa, josta on miltei mahdoton päästä enää jaloilleen. Käänne kuitenkin tulee, ja tarinalla on onnellinen loppu.

Sons of Anarchyn tarina ei kuitenkaan etene näin. Se alkaa samalla tavalla kuin perinteinen kertomus: päähenkilöillämme on konflikteja, jotka jakso jaksolta syvenevät, kunnes tullaan tilanteeseen, josta päähenkilöiden on lähes mahdoton enää selvitä, ja joka vaatii käänteen tekevää kliimaksia, koska huonomminkaan ei enää voi mennä.

Tulee seuraava jakso, ja käsikirjoittajat onnistuvat tuotantokaudesta toiseen yllättämään: jengillä menee vielä huonommin. Juuri tämä on Sons of Anarchya luonnehtiva ja sen kantava tunne-elämys: ”No nyt… nyt niillä menee todella huonosti!”

Tämä on ikään kuin – jos edelleen sallitte seksuaaliaktiin vertaamisen – ikuinen paha orgasmi.