Kauhu – Jukka Laajarinne

Maalaa jo kasvos, pue narrin kaapu ylles

Hyvää mielenterveyspäivää. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Joker.

Jokeri on ollut Lepakkomiehen arkkivihollinen jo vuodesta 1940, ensimmäisestä Batman-sarjakuvalehdestä alkaen. Psykopaattinen, vihreätukkainen ilveilijä on superkonnista merkittävin, jopa niin, että Batman ilman Jokeria olisi puutteellinen eikä kovinkaan kiinnostava tyyppi. Erityisesti viime vuosikymmenien Batman-filmatisoinneissa Jokeri on tupannut jättämään nahkasiipisen sankarin varjoonsa. Mielipuoli pelle on antanut osan esittäjälle enemmän mahdollisuuksia irrotella kuin synkkä ja yksitotinen yön ritari. Vuoden 1989 Batman-elokuvasta en enää paljon muuta muistakaan kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksen.

Christopher Nolanin Dark Knightissa koomikkojen rikolliskuningas kohosi jo aivan toiselle tasolle. Heath Ledgerin väkevästi tulkitsema Jokeri ei ollut enää pelkkä rikollinen vaan myös symbolinen hahmo: absurdin ja kaaoksen henkilöitymä, ruumiiksi tullut järjettömyys. Sellaisena hän oli läheistä sukua Grant Morrisonin käsikirjoittaman ja Dave McKeanin kuvittaman Arkham Asylum -sarjakuvan Jokerille. Tässä mestarillisessa sarjakuva-albumissa psykoterapeutti kuvailee häntä seuraavasti:

”He may be beyond treatment. In fact, we’re not even sure if he can be properly defined as insane. […] It’s quite possible we may actually be looking at some kind of super-sanity here. […] He has no real personality. He creates himself each day. He sees himself as the lord of misrule, and the world as a theatre of the absurd.”

Kuvaus lie saanut innoitusta Jokeri-pelikortista, jolla ei useissa korttipeleissä ole kiinteää arvoa, vaan joka voi olla mitä tahansa. Luonnehdinta muistuu mieleen myös uuden Joker-elokuvan erästä kohtausta katsoessa, jossa psyykkisesti sairas koomikko sanoo sosiaalityöntekijälleen jotakin seuraavaa (lainaus muistinvarainen ja epävarma): ”Minusta on tuntunut, kuin en olisi edes olemassa.”

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama, Joaquin Phoenixin mestarillisesti näyttelemä Jokeri ylittää kaikki aiemmat tulkinnat Gothamin vaarallisimmasta mielipuolesta, jopa kaikkein pimeimmät sarjakuvaversiot.

Elokuvassa tutustutaan klovniohjelmatoimistossa työskentelevään Arthur ”Happy” Fleckiin, jonka toiveena on tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua. Psyyken ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre kuitenkin jyräävät miehen, vievät merkityksen elämästä. Takaisku toisensa jälkeen painaa miestä syvemmälle toivottomuuteen. Elokuvassa kuullaan Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -albumiin viittaava repliikki: ”I had a bad day.” Hulluuden tuolle puolen ei kuitenkaan sysää yksi huono päivä vaan totaalinen, viimeistään lapsuudesta alkanut merkityskato, jonka kruunaa ymmärrys siitä, että kaikki hyvä Arthur Fleckin elämässä on ollut harhaista toiveunta.

On huomionarvoista, ettei hullua koomikkoa käsittelevä elokuva naurata kertaakaan, ei ainoassakaan kohtauksessaan. Slapstick-komiikkaa on lainattu Chaplinilta (oveen törmäily, junakohtaus, jossa Jokeri vie yhdeltä mieheltä naamarin ja tönäisee toista selkään ja saa nämä tappelemaan keskenään), ja hyvätkin vitsit on kerrottu nerokkaasti siten, ettei katsojaa edes hymyilytä. Jokerissa huumori ei ole naurun asia.

Gotham City esitetään enimmäkseen betonibrutalismin hallitsemana ympäristönä. (Goottilainen) romantiikka, jota sata vuotta vuotta vanhat pilvenpiirtäjät ja kirkontornit gargoileineen ovat kaupunkiin aiemmin tuoneet, on riisuttu. Arkhamin hoitokoti ei enää ole erikoisvartioitu Lapinlahden sairaala vaan massiivinen harmaa laatikko, jonka rinnalla Meilahden kolossi kutistuu kauhusta. Gothamiin ihminen katoaa, ainakin jos kuuluu yhteiskunnan vähäosaisiin, joista menestyjien ei tarvitse piitata.

Arthur Fleck löytää olemassaolonsa vasta astuessaan väkivallan tielle. Vasta tappajana hänet nähdään.

Fleckiin kohdistunut myötätunto sekoittuu suruun, kun yleisön pilkattavaksi televisiostudioon tuotu Fleck saa jälleen yhden naurukohtauksistaan. Vaikka hän on jo moninkertainen murhaaja, istuu katsojien edessä kuitenkin ensisijaisesti sääliä herättävä ihmisraunio. Kohta hän pitää puheensa siitä, miten häntä on poljettu, tekee perinteistä hovinarrin suoraanpuhumisen työtä – ja tappaa ohjelman isännän suorassa lähetyksessä.

Kohtaus, jossa Jokeri tanssii pellenaamioisten mellakoitsijoiden juhlimana auton katolla – karnevalistinen väärän kuninkaan päivä! – ja maalaa omasta verestään hymyn kasvoilleen on kaikessa makaaberiudessaan elokuvan kenties surullisin. Viimeinenkin toivo on lopulta heitetty. Arthur Fleck, on luovuttanut, häntä ei enää ole. On vain Jokeri.

Kohtaamme Jokerin vielä mielisairaalassa keskustelemassa psykiatrin kanssa. Hän nauraa mieleensä tulleelle vitsille. Psykiatri pyytää häntä kertomaan vitsin. ”Sinä et ymmärtäisi sitä”, vastaa Jokeri. Hän on lopullisesti irtaantunut inhimillisestä todellisuudesta. Hän ei enää ole ymmärrettävissä. Virnistyksen alla ei ole enää ketään, vaan jotakin muuta. Jokerista on tullut se absoluuttisen ja absurdin, väkivaltaisen nihilismin ilmentymä, jollaisena hänet on joissakin aiemmissakin tulkinnoissa näytetty.

Eksistentiaalista kauhua tyhjimmillään.

Filosofia kauhuna: Enkelten aika

Sankka sumu ja talvinen kylmyys saartavat vanhan lontoolaisen pappilan. Ihmisiä kartteleva kirkkoherra Carel hallitsee rakennusta ja sen asukkaita etäisenä, jyrkkänä despoottina. Jo edellisessä seurakunnassaan Carel tunnettiin ”omituisena kirkkoherrana”, täällä hän ”vaikutti sekä hälyttävämmältä sinänsä että myös täysin suojattomalta. Valtavana ja pelottavana hän erosi ympäristöstään, ikään kuin hän olisi ollut jonkin toisen ulottuvuuden vaikeasti havaittava asukas.” Vierailulle pyrkijät käännytetään ovelta. Ketään ei oteta vastaan, kirjeisiin ei vastata, edes Carelin veljeä Marcusta ei päästetä pappilaan. Huhutaan kaikenlaista, ja jotkut pitävät kirkkoherraa tasapainottomana. Liian tasapainottomana käyttämään hänelle annettua valtaa.

Talon alta kuuluu aika ajoin häiritsevää jyrinää. Se on logistiikan, tehokkuuden ja teknologian ääni. Maan alla kulkee metrotunneli.

Pappilan lattioilla ja pöydillä ajelehtii kirja, joka kenties on saanut Carelin menettämään uskonsa ja järkensä. Kun Pattie, talon palvelijatar siivoaa kirkkoherran huonetta, hän päätyy lukemaan sen sen sanoja.

”[…]oikeastaan se ei ollut lukemista, koska ne eivät merkinneet hänelle yhtään mitään. Sanat kuulostivat järjettömiltä ja kauheilta kuin jonkin katastrofin etäinen jyske. Tuollainenko maailma oli, kun ihmiset olivat kyllin älyllisiä ja älykkäitä nähdäkseen sen todellisuuden? Tällaistako oli kaiken sen alla mikä näytti joltakin?”

Marcus – pyrkimystensä perusteella Iris Murdochin tai ehkä Sami Pihlströmin alter ego – kirjoittaa tutkimusta (työnimeltään Moraali jumalattomassa maailmassa), jonka tarkoitus on vapauttaa moraali mytologiasta. Samalla hän yrittää pelastaa hyvän käsitteen sekä moraaliin liiittyvän ehdottomuuden ja velvoittavuuden.

Marcus pelkää Carelia kuten muutkin tämän vaikutuspiiriin joutuneet ihmiset. Veljesten on kuitenkin kohdattava. Marcus onnistuu tunkeutumaan pappilaan, pääsee kuin pääseekin keskustelemaan veljensä kanssa – ja järkyttyy kuulemastaan.

Jumala on kuollut. Marcuksen kaltaiset moraalin yhtenäisyyden puolustajat ovat teologeja filosofin valepuvuissa. He valehtelevat Hyvästä, koska eivät uskalla katsoa totuutta. ”On vain voimaa ja voiman ihme, on vain sattumaa ja sattuman kauhistuttavuus.”

Jumalan kuolema on vapauttanut henkivaltoja ja voimia, enkeleitä. Ne ovat Jumalan ajatuksia, ja ”nyt kun hän on poissa […] me olemme enkelien saalista.”

Marcus yrittää puhua rakkaudesta – johon romaanin useimmat muut henkilöt yrittävät tuudittautua – mutta Carel on jyrkkä: ”Ihminen voi rakastaa vain enkeliä. Ja se kaamea rakkaus ei ole rakkautta. Ne, joiden kanssa enkelit pitävät yhteyttä, ovat hukassa.”

Synkästä nihilismistään huolimatta Carel toimii, tuntee kutsumusta toimia pappina: ”Jos Jumalaa ei ole, minun kutsumukseni on olla olemattoman Jumalan pappi. […] Kun jaan ehtoollista, olen Jumala.”

Carelin muuttanut paha kirja on nimeltään Sein und Zeit, ja Enkelten aika on luettavissa romaanimuotoisena vastakirjoituksena Heideggerin filosofialle. Jälkeenjääneissä papereissaan – keskeneräiseksi jääneessä Heidegger-tutkimuksessaan – Murdoch nimitti Heideggeria jopa Luciferin henkilöitymäksi ja syytti tätä aivan aiheellisesti moraalitajun puutteesta.

Enkelit henkivoimina, nuo Jumalan ajatukset voitaneen ymmärtää ideologioina, aatteina ja intohimoina. Näin ymmärrettyinä niitä ovat esimerkiksi neuvostokommunismi, jota pappilan talonmies on paennut kodittomuuteen, romanttinen rakkaus, johon yksi jos toinenkin tukeutuu merkityksettömyyttä kartellessaan… Ja sitä on natsismi – jumalaton uskonto Hitler-ylipappeineen – johon Heidegger itse lankesi.

Kertomuksen Heidegger-kriittiset rinnastukset ovat kiinnostavia ja hauskoja. Erityisen viehättävä on tapa, jolla Murdoch on vienyt akateemisen ajattelun goottilaisen romaanin osin kömpelöönkin muotoon ja pukenut sen ylle outouden tunteen. Hengellisen todellisuuden ja Hyvän idean pirstoutuminen monoteismista intohimojen polyteismiksi – normaalisti lähinnä teoreettisesti mielenkiintoinen aihe – näyttäytyy Enkelten ajassa kauhistuttavana, kuin totuus ”olisi vain musta kuilu tai muistuttaisi lintuja, jotka kyyhöttävät tomussa, pimeässä komerossa”.

Tekstilainaukset Eila Pennasen suomennoksesta vuodelta 1969.

* * *

Löysin Iris Murdochin mitä soveliaimpaan aikaan. Filosofi-kirjailijan syntymästä on tänään 15.7.2019 kulunut 100 vuotta.

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

It Comes At Night ja kauhun näkökulma

Sisältää juonipaljastuksia.

Vastikään ensi-iltansa saanut It Comes At Night on arvioissa enimmäkseen luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja kauhuelokuvalta se näyttää myös trailerinsa perusteella.

Kun elokuvan katsoo kokonaisuudessaan, tekee kuitenkin mieli sijoittaa se muihin lajityyppeihin. Tämä herättää kysymyksen, mikä ICAN:ssä on kauhua ja mikä ei. Jotkut ovat luonnehtineet elokuvaa myös kauhun keinoja hyödyntäväksi scifi-trilleriksi, joten en ole tuntemuksineni yksin: kyseessä on jonkinlainen rajatapaus.

Pieni juonikuvaus on välttämätön. Yhteiskunta on romahtanut helposti tarttuvan ja nopeasti tappavan taudin vuoksi. Kolmehenkinen perhe asuu syrjäseudulla taloonsa linnoittautuneena. Ikkunat on laudoitettu, ainoaa sisäänkäyntiä pidetään enimmän lukittuna. Ulospäin hylätyltä näyttävään taloon murtautuu mies, joka otetaan vangiksi. Häntä ei voi päästää vapaaksi, ettei hän tuo paikalle ties mitä epämääräistä jengiä. Sen sijaan miehen perhekin käydään hakemassa samaan taloon asumaan, onhan resurssien ja joukkojen yhdistämisestä vain etua. Mikäli toisiin sattuu luottamaan. Luottamus alkaa pian rakoilla. Myöhemmin rutto on ehkä karkuteillä käyneen koiran mukana tarttunut vieraana saapuneeseen perheeseen. Pakoon näitä ei voi päästää samasta syystä kuin ensiksi taloon tullutta miestäkään: ulkopuolella on epätoivoisia ihmisiä, jotka vain toivovat löytävänsä kaiken sen, mitä talo pitää sisällään. Tarinan loppu on väkivaltainen.

Kerronnan näkökulma pysyy ensimmäisessä perheessä, etenkin perhettään suojelevan isän ja painajaisia näkevän pojan näkökulmat ovat hallitsevia. Perheeseen kohdistuva uhka ei enimmän aikaa ole välitön: tauti ja vaaralliset ihmiset kyllä ympäröivät pihapiiriä tuolla jossakin, ja on mahdollista, että ne tunkeutuvat reviirille joskus, mutta koska vaarat näyttäytyvät melko etäisinä, eivät ne riitä synnytämään kauhugenrelle ominaista pelonsukuista jännitettä. Uhkakuvat virittävät kuitenkin perheen aikuiset puolustuskannalle ja sotatilaan. Alusta asti kauhistuttavinta elokuvassa onkin näkökulmahenkilönä toimivan perheenisän (näennäisen) rationaalinen puolustaminen maailmaa vastaan: hän on jo lopettanut kuolemansairaan appiukkonsa päähän ampumalla, anteeksi pyydellen, ja hävittänyt ruumiin polttohautauksella.

Juuri tämä, väkivallan logiikan näkökulma, erottaa It Comes At Nightin kauhugenrestä. Paikallisella tasolla, talon lähiympäristössä, valta pysyy valistuneen ihmisen käsissä. Suurin uhka ei ole ulkoinen vaan läpeensä inhimillinen.

On tietenkin eksistentiaalisen kauhun vanha perinne, jossa alun perin ulkoinen hirvitys paljastuu sisäiseksi tai muuttaa alkujaan kauhistelevan toimijan kauhistuttavaksi toimijaksi. Tästä perinteestä hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Lovecraftin novelli Varjo Innsmouthin yllä, sekä Valkoiset varpaat -antologiassa julkaistu Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin. Tai ehkä hirvittävimpänä: Lynchin Lost Highwayn alkupuolisko. Olennaista näissä on: tarinan ”minä” – sivistynyt, inhimillinen maailma – on ”toisen” välittömästi uhkaama (ks. esim. Tapani Kilpeläinen: Kauhu filosofiana). Sen sijaan It Comes At Nightissa elokuvan ”minä” sen on välitön uhka jokaiselle, joka hänen lähelleen eksyy. Aloite väkivaltaan pysyy inhimillisen käsissä, jokaisella muulla on syytä pelätä häntä, ja toki myös toisiaan.

Elokuvan virittämä jännite ei olekaan kauhua vaan ahdistusta: ihmisen pelkoa itseään ja omia mahdollisuuksiaan kohtaan.

Apokalyptinen survivalistitrilleri muuttuisi hyytäväksi kauhuelokuvaksi yksinkertaisella näkökulmanvaihdoksella. Pitäkäämme tarina ennallaan, mutta valitaan sen ”minä” toisin. Kuvitelkaapa kertomus, jossa perheenisä löytää metsän keskeltä laudoitetun autiotalon, jossa asuukin paranoidi ihmisryhmä, joka ottaa hänet ja perheensä vangeiksi…

It Follows – teinikauhu ja seksuaalimoraali

Sisältää juonipaljastuksia.
itfollows

Lankalauantaina pahat henget riekkuvat kontrolloimattomasti ympäriinsä, joten katsoimmepa mekin kauhuelokuvan. Kaverit olivat kehuneet David Robert Mitchellin It Followsia sen verran, että kiinnosti.

Elokuva alkaa iltaisella tai öisellä kohtauksella, jossa nuori tyttö säntäilee kotikadullaan kauhuissaan, ottaa isän auton alleen ja ajaa pakoo rannalle. Hän keskustelee isänsä kanssa puhelimessa, pahoittelee että on ollut vanhemmilleen kauhea eikä tiedä, mistä kauhea käytös on johtunut. Aamulla tyttö on jo kuollut.

Tarinan juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen: Jay, opiskelija, saa sukupuoliyhdynnän seurauksena peräänsä yliluonnollisen olennon, joka etenee kävellen ja pyrkii tappamaan hänet. Ellei hän anna seksin välityksellä olentoa eteenpäin. Kammotuksen siirtäminen uudelle uhrille ei ole pysyvä ratkaisu. Jos tämä kuolee, olento palaa jahtaamaan edellistä saalistaan.

Limakalvokontaktista seuraava kauhu on houkutellut monet ajattelemaan, että elokuva on oivaltava allegoria sukupuolitaudista. Selitys ontuu. Sukupuolitaudista ei parane siten, että sen tartuttaa eteenpäin. Ja jos tästä olisi kysymys, eikö saman tien noin 90% (stubbilainen lukema) kauhuelokuvista kertoisi sukupuolitaudeista? Seksin ja kuoleman välinen yhteyshän on amerikkalaisissa nuorisokauhuelokuvissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Juoni menee näin: nuoret harjoittavat esiaviollista seksiä (syrjäisellä mökillä, autossa parkkipaikalla kuun loisteessa, telttaretkellä, you name it), ja noin kymmenen minuuttia myöhemmin jonkinlainen hirviö tai psykopaatti tai yliluonnollinen voima alkaa pistää heitä palasiksi. Ensi silmäyksellä It Followsin perusidea ei tästä hyvin tunnetusta kuviosta ihmeemmin poikkea. Se lähinnä selittää ääneen seksi-kuolema-suhteen, joka on muissa nuorisokauhuelokuvissa läsnä implisiittisesti.

Edellä mainittu ei vielä vastaa kysymykseen, miksi kauhusta pääsee tilapäisesti eroon panemalla. Kun tarkastelemme It Followsin sukupuolisuhteita, saatamme saada aiheeseen pientä lisävaloa.

Jay saa kauhun kintereilleen poikakaveriltaan Hughilta. Suhde kuvataan alkuvaiheissaan olevaksi. Nuoret eivät oikeastaan tunne toisiaan vielä. Kuinka vakavasta suhteesta on kysymys? Ei ehkä kovinkaan. Yhdynnän jälkeen takapenkillä Jay kuitenkin yrittää rakentaa syvempää suhdetta: hän kertoo poikiin ja seurusteluun kohdistuneiden unelmiensa olleen unelmia vapaudesta. Ja heti tämän jälkeen käy ilmi, ettei myöskään Hugh ole hakenut rakkautta. Poika on käyttänyt Jayta hyväkseen, halunnut antaa hirviönsä eteenpäin. Mikään ei ole ollut aitoa: hän on valehdellut nimensä ja osoitteensakin.

Hugh pakottaa Jayn kuulemaan ja ymmärtämään totuuden ja palauttaa luhistuneen tytön tämän kodin ovelle.

Elokuvan hirviö saattaisi olla tässä: se, että Jay onkin vain tullut käytetyksi hyväksi. Päälle päin kevyt suhde on kuitenkin pitänyt sisällään odotuksia, ja nyt tyttö on jätetty ja ihmissuhde on osoittautunut valheeksi. Hirviön antaminen eteenpäin näyttäytyy nyt korjauspanona: paikkaussuhde sysää petetyn sydämen tuskan etäämmäksi, saa hetkeksi tuntemaan olevansa taas kaivattu. Mutta kuten jokainen, joka on joskus kärsinyt suurista menetyksistä, tietää: tyhjyys tulee aaltoina takaisin.

Jay antaa kirouksen eteenpäin muttei syyllisty vastaavaan kusettamiseen kuin Hugh. Greg tietää, mistä on kysymys – mutta pääsee hengestään muutaman päivän kuluttua. Mikä Gregin tappaa? Kyseessä oli pelkkä kaveripano ilmeisesti ilman sen suurempia tunteita kummaltakaan suunnalta. ”It was not a big deal”, kuten Jay itse asian ilmaisi, ja jonkin aikaa näyttikin siltä, kuin Greg selviäisi hengissä. Kuin kauhu ei olisikaan hänen kintereillään.

(Gregin tappaessaan hirviö ottaa pojan äidin hahmon. Veriteon hetkellä hirviöäiti ja poika ovat mitä freudilaisimmassa asetelmassa, äiti pojan päällä kahareisin, molemmilla pelkät alusvaatteet yllä. Ehkä Gregin tuhoaakin sisäistetty äiti, aikaisempien sukupolvien virallinen seksuaalimoraali?)

Mutta kohta kuolema on taas Jayn kintereillä. Tällä kertaa sen ottaa kantaakseen kiltti naapurin poika, jonka kanssa Jay on joskus pienenä suudellut ensimmäisen kerran. Ja kohta elokuva loppuu. Jay ja Paul kävelevät kadulla käsi kädessä, ja se seuraa. Mikään ei ole lopullisesti ratkennut, mutta tunnelma on toiveikas. Ehkä he pystyvät yhdessä selviämään hengissä, ehkä aito läheisyys voittaa rikkinäisyyden? Kenties Paul, vaikkei olekaan testosteronihuuruinen alfauros, on sittenkin edes hieman enemmän ”big deal”, ehkä jopa se oikea elämänkumppani? Ihan niin kuin Harlekiini-kirjoissa, kuulemma. Ja siksi seksi hänen kanssaan ei ehkä ollutkaan vahingollista.

Lopulta It Follows tuntuisikin kertovan rakkaudettomasta ja rakkaudellisesta seksistä. Jos se nyt ylipäätään mistään kertoo; ohjaaja on tietenkin vain halunnut tehdä kivaa teinikauhua sen enempää miettimättä, mistä visiot nousevat. Eikä kaikkien juonenkäänteiden tolkullisuuttakaan ole tehdessä kyselty, mutta se on jo toinen juttu.

Laitokseen

Vein tyttäreni kouluun, ja nyt on hieman sekasortoinen mielentila.

Oppiihan siellä kaikenlaista tärkeää.

Koulua vai elämää varten? kysyttiin joskus. Vastakysymys: Mitä eroa näillä on, jos koulussa istutaan vähintään yhdeksän, monessa tapauksessa kymmeniä vuosia?

Ja onhan siellä niitä kavereita, hyvässä lykyssä myös hyvä meininki.

Mutta. Kun näin luokkahuoneen pulpettisulkeiset, joihin lapset on istutettu siisteihin riveihin ja sarakkeisiin, välimatkalla toisistaan erilleen, valtasi kuvotus mieleni. Tuolla tavallako ne joutuvat istumaan tunnista ja päivästä toiseen, kuukausia, vuosia? Tilajärjestely ei peittele sitä tosiseikkaa, että kyseessä on myös kasvatuslaitos, vapaiden sielujen tuhoamiskeskus.

Tahtoisin hyökätä takaisin ja pelastaa hänet sieltä.

En kuitenkaan tee sitä, ja minusta tuntuu, että olen pettänyt sen, jota eniten rakastan.

Toivon vain, että jotakin jää eloon.

Ja onhan sekin totta, että monet nykyaikaiset opettajat ovat kivoja, ja että koulussa annetaan myös luovuutta edistäviä virikkeitä. Onhan? Sanokaa, että on!

Hakulla päähän

Jäätävän ansan (Fritt vilt, Norja, 2006) juoni on varsin originelli: Joukko nuoria lähtee viettämään viikonloppua ja joutuu olosuhteiden pakosta yöpymään eristyksissä olevassa hylätyssä hotellissa. Ilmassa on vähän seksuaalisuutta, mutta sitten joku alkaa lahdata porukkaa, kunnes viimeinen jäljelle jäänyt onnistuu nitistämään tappajan. Täyttä klassikkomateriaalia siis. Jatko-osakin on puuhattu.

Mikä pistää miettimään, että mikä tässä tarinassa muka on niin erinomaista, että se on täytynyt filmata arviolta sata kertaa ja filmataan yhä uudelleen? Onko kysymyksessä klise vai myytti? Minun silmissäni koko paketti on yksi suuri klise, josta ei paljon ammenneta.

Jos kyseessä on kuitenkin myytti, niin mistä se kertoo?

Joku postmodernin elokuvan tutkija joskus parikymmentä vuotta sitten luennoi, että kyseessä olisi kertomus seksuaalisen heräämisen aiheuttamien tunnonvaivojen kiirastulesta. Jotenkin tuo luenta ei minua hirveästi puhuttele. Puhutteleeko jotakuta muuta?

Klise vai myytti?

Entä, jos se olisi ollut minun nalleni?

Täällä ja täällä on kirjoitettu ja keskusteltu ansiokkaasti pehmoeläinsplatterin aiheuttamasta moraalisesta haloosta. Ajattelemisen arvoisia näkökulmia niin Pääjärveltä, Supiselta kuin Jääskeläiseltäkin. Aihetta ei ole kuitenkaan vielä tyhjennetty, joten työnnänpä lusikkani soppaan ja tarjoan vielä yhden näkökulman.

Ensimmäinen ajatus, joka lauantaista taidekasvatusjuttua lukiessani tai oikeammin sen kuvitusta katsellessani tuli mieleeni, oli: entä, jos tuo olisi minun nalleni? Tai vielä pahempaa: entä jos se olisi tyttäreni kadonnut pehmopupu, jota surtiin vielä vuosi katoamisen jälkeen?

Sillä pehmoeläin ei ole pelkkä esine. Se on esine, johon on kohdistettu ja kenties yhä kierrättämisen jälkeen kohdistetaan voimakkaita tunteita. Esineelle itselleen ei tuossa tietenkään tehdä vääryyttä, mutta sen entiselle omistajalle mahdollisesti kyllä. Eivät nuo nimittäin tainneet olla uutuudenkarheita ostoksia lelukaupan hyllyltä, vaan kirpputorin tai löytötavarabisneksen kautta uutta hyvää kotia etsineitä, mahdollisesti rakastettuja olioita.

Luulenkin, että tapahtuneesta aiheutunut häly olisi ollut pienempi, kenties olematon, jos jutussa olisi kerrottu, että koululaisten modattavaksi olisi annettu 20 identtistä nallea suoraan tehtaalta. Silloin silpomisen kohteet olisi tulkittu puhtaasti esinemaailman objekteiksi. Nyt ne eivät sitä olleet.