Maalaa jo kasvos, pue narrin kaapu ylles

Hyvää mielenterveyspäivää. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia elokuvasta Joker.

Jokeri on ollut Lepakkomiehen arkkivihollinen jo vuodesta 1940, ensimmäisestä Batman-sarjakuvalehdestä alkaen. Psykopaattinen, vihreätukkainen ilveilijä on superkonnista merkittävin, jopa niin, että Batman ilman Jokeria olisi puutteellinen eikä kovinkaan kiinnostava tyyppi. Erityisesti viime vuosikymmenien Batman-filmatisoinneissa Jokeri on tupannut jättämään nahkasiipisen sankarin varjoonsa. Mielipuoli pelle on antanut osan esittäjälle enemmän mahdollisuuksia irrotella kuin synkkä ja yksitotinen yön ritari. Vuoden 1989 Batman-elokuvasta en enää paljon muuta muistakaan kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksen.

Christopher Nolanin Dark Knightissa koomikkojen rikolliskuningas kohosi jo aivan toiselle tasolle. Heath Ledgerin väkevästi tulkitsema Jokeri ei ollut enää pelkkä rikollinen vaan myös symbolinen hahmo: absurdin ja kaaoksen henkilöitymä, ruumiiksi tullut järjettömyys. Sellaisena hän oli läheistä sukua Grant Morrisonin käsikirjoittaman ja Dave McKeanin kuvittaman Arkham Asylum -sarjakuvan Jokerille. Tässä mestarillisessa sarjakuva-albumissa psykoterapeutti kuvailee häntä seuraavasti:

”He may be beyond treatment. In fact, we’re not even sure if he can be properly defined as insane. […] It’s quite possible we may actually be looking at some kind of super-sanity here. […] He has no real personality. He creates himself each day. He sees himself as the lord of misrule, and the world as a theatre of the absurd.”

Kuvaus lie saanut innoitusta Jokeri-pelikortista, jolla ei useissa korttipeleissä ole kiinteää arvoa, vaan joka voi olla mitä tahansa. Luonnehdinta muistuu mieleen myös uuden Joker-elokuvan erästä kohtausta katsoessa, jossa psyykkisesti sairas koomikko sanoo sosiaalityöntekijälleen jotakin seuraavaa (lainaus muistinvarainen ja epävarma): ”Minusta on tuntunut, kuin en olisi edes olemassa.”

Todd Phillipsin ohjaama ja yhdessä Scott Silverin kanssa käsikirjoittama, Joaquin Phoenixin mestarillisesti näyttelemä Jokeri ylittää kaikki aiemmat tulkinnat Gothamin vaarallisimmasta mielipuolesta, jopa kaikkein pimeimmät sarjakuvaversiot.

Elokuvassa tutustutaan klovniohjelmatoimistossa työskentelevään Arthur ”Happy” Fleckiin, jonka toiveena on tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua. Psyyken ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre kuitenkin jyräävät miehen, vievät merkityksen elämästä. Takaisku toisensa jälkeen painaa miestä syvemmälle toivottomuuteen. Elokuvassa kuullaan Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -albumiin viittaava repliikki: ”I had a bad day.” Hulluuden tuolle puolen ei kuitenkaan sysää yksi huono päivä vaan totaalinen, viimeistään lapsuudesta alkanut merkityskato, jonka kruunaa ymmärrys siitä, että kaikki hyvä Arthur Fleckin elämässä on ollut harhaista toiveunta.

On huomionarvoista, ettei hullua koomikkoa käsittelevä elokuva naurata kertaakaan, ei ainoassakaan kohtauksessaan. Slapstick-komiikkaa on lainattu Chaplinilta (oveen törmäily, junakohtaus, jossa Jokeri vie yhdeltä mieheltä naamarin ja tönäisee toista selkään ja saa nämä tappelemaan keskenään), ja hyvätkin vitsit on kerrottu nerokkaasti siten, ettei katsojaa edes hymyilytä. Jokerissa huumori ei ole naurun asia.

Gotham City esitetään enimmäkseen betonibrutalismin hallitsemana ympäristönä. (Goottilainen) romantiikka, jota sata vuotta vuotta vanhat pilvenpiirtäjät ja kirkontornit gargoileineen ovat kaupunkiin aiemmin tuoneet, on riisuttu. Arkhamin hoitokoti ei enää ole erikoisvartioitu Lapinlahden sairaala vaan massiivinen harmaa laatikko, jonka rinnalla Meilahden kolossi kutistuu kauhusta. Gothamiin ihminen katoaa, ainakin jos kuuluu yhteiskunnan vähäosaisiin, joista menestyjien ei tarvitse piitata.

Arthur Fleck löytää olemassaolonsa vasta astuessaan väkivallan tielle. Vasta tappajana hänet nähdään.

Fleckiin kohdistunut myötätunto sekoittuu suruun, kun yleisön pilkattavaksi televisiostudioon tuotu Fleck saa jälleen yhden naurukohtauksistaan. Vaikka hän on jo moninkertainen murhaaja, istuu katsojien edessä kuitenkin ensisijaisesti sääliä herättävä ihmisraunio. Kohta hän pitää puheensa siitä, miten häntä on poljettu, tekee perinteistä hovinarrin suoraanpuhumisen työtä – ja tappaa ohjelman isännän suorassa lähetyksessä.

Kohtaus, jossa Jokeri tanssii pellenaamioisten mellakoitsijoiden juhlimana auton katolla – karnevalistinen väärän kuninkaan päivä! – ja maalaa omasta verestään hymyn kasvoilleen on kaikessa makaaberiudessaan elokuvan kenties surullisin. Viimeinenkin toivo on lopulta heitetty. Arthur Fleck, on luovuttanut, häntä ei enää ole. On vain Jokeri.

Kohtaamme Jokerin vielä mielisairaalassa keskustelemassa psykiatrin kanssa. Hän nauraa mieleensä tulleelle vitsille. Psykiatri pyytää häntä kertomaan vitsin. ”Sinä et ymmärtäisi sitä”, vastaa Jokeri. Hän on lopullisesti irtaantunut inhimillisestä todellisuudesta. Hän ei enää ole ymmärrettävissä. Virnistyksen alla ei ole enää ketään, vaan jotakin muuta. Jokerista on tullut se absoluuttisen ja absurdin, väkivaltaisen nihilismin ilmentymä, jollaisena hänet on joissakin aiemmissakin tulkinnoissa näytetty.

Eksistentiaalista kauhua tyhjimmillään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: