Natalian pauloissa

Kuva: Elise Watteauville a.k.a. Jussi Karjalainen

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia kuuluu vuoden kiehtovimpien lukukokemusteni joukkoon. Romaanista riittäisi paljonkin puhuttavaa, mutta ajallisista syistä joudun tyytymään vain muutamaan huomioon.

Kyseessä on parisataasivuinen fiktiivinen tapauskertomus Sivistyneestä ”Nataliasta” (nimi muutettu), joka hakeutuu terapeutin sohvalle valittamaan vaivaansa: päässään myllääviä rakastajiaan.

”He ovat poissa, mutta he ovat päässäni […]. He ovat perustavalla tavalla poissa, vaikka olisivat kanssani. Vaikka olisivat sisälläni! Mitä enemmän suutelen heitä, sitä vähemmän he ovat siinä. Ja sitten he ovat taas poissa. He kävelevät ovesta ulos […]. Minun aivoni alkavat loihtia esiin erilaisia ajatuksia, joihin heitä ripustan. […] Minä olen aina siellä mukana, keskellä, minuun työnnytään kaikista aukoista ja minä täytyn, mutta se ei lopu koskaan, ja minun pääni tulee kipeäksi. Eikä minuun mahdu yhtään järjellistä, edistyksellistä ajatusta, koska pääni on täynnä näitä rakastettuja. Jotka ovat poissa.”

Alkaa monivaiheinen, ensisijaisesti psykoanalyysiin tukeutuva terapiasuhde, jossa – freudilaisten odotusten mukaisesti – peitellään ja harhautetaan vähintään yhtä paljon kuin puhutaan asioista niinä itsenään. Sen paremmin tapauskertomuksen kirjoittanut kertoja kuin hänen aiakkaansa ei vaikuta kertojana erityisen luotettavalta. Symboliikka on rönsyilevää ja monin paikoin hämärää, ja lukija joutuu kirjan suhteen samankaltaiseen asemaan, kuin missä kirjan psykoanalyytikko on suhteessaan asiakkaaseen: tulkitsijan rooliin. 

Kirjan humoristisimpia ja hauskimpia piirteitä on terapeuttikertojan kujalla-oleminen (In-der-Gasse-Sein). Hän nielee asiakkaansa tarjoilemat syötit ja pyörittelee teoreettisia pohdintojaan niin, ettei aina näe ilmeistä. Hänen puolustuksekseen sanottakoon, että loppua kohden päästään kuitenkin lähemmäs ydintä: sitä, mikä on ollut aavistettavissa jo alusta asti.

On tietenkin tunnustettava, että mustetahratestin tapaan kirjan tulkinta kertoo enemmän tulkitsijastaan kuin kirjasta itsestään. Tämä pätee myös minuun.

Olen joka tapauksessa ymmärtävinäni teoksen kuvauksena siitä, miten patriarkaaliset valtarakenteet estävät ihmisten välisen yhteyden, kohtaamisen, kokonaisina. Terapeutti, itse asiassa koko psykoanalyysin hanke, edustaa itse näitä valtarakenteita. Teoreettinen sanasto, kieli, on hänen turvapaikkansa, älyllistävä defenssi paljasta todellisuutta vastaan. Natalian sanoin: ”Sanoit minulle kerran, että kielellä on kaikki valta.”

Kritiikeissä Natalia on nimetty seksihulluksi, vielä useammin nymfomaaniksi. En muista kumpaakaan sanaa mainitun teoksen sivuilla, mutta vastaanotto kertoo siitä, että Ystäväni Natalia on hämmästyttävänkin ajankohtainen teos, vaikka naisten seksuaalisten halujen kuvittelisi olleen hyväksyttyjä jo… aika pitkään. Mikään tapauskertomuksen sivuilla ei nimittäin viittaa todelliseen hyperseksuaalisuuteen. Hänellä on suhteita: pidempiä, lyhyempiä ja irrallisia. Tekeekö tämä hänestä nymfomaanin? Jos miehellä on koko ajan pillu mielessä, hän on – mies. Nymfomaani-leiman lyöminen Natalian otsaan näyttää lähinnä kurinpidolliselta toimelta.

Tähän seikkaan huomio kiinnittyy myös Natalian kertomuksessa siitä, kuinka hän on lapsena kaatunut polkupyörällä:

Ja minä huudahdin isälleni: ’Katso, isä, minä ajan sinun rinnallasi!’ Minulla ei ollut enää apupyöriä, ne oli poistettu kesän alussa, osasin ajaa ja niinpä ajoin isäni rinnalla, kuten juuri sanoin. Mutta juuri kun olin sanonut nuo sanat, kun olin sanonut ajan sinun rinnallasi, vauhtini kiihtyi, koska halusin myös pysyä isän rinnalla, ja minä annoin mennä, en jarrutellut, ja sitten, yhtäkkiä, ohjaustankoni pyörähti ympäri.

Verinen onnettomuus kääritään freudilaiseen sumutukseen, höpinään isän ja äidin rinnoista, maitorauhasista, sanallisesta rikkomuksesta, vaikka todellinen virhe oli ollut yhtä lujaa ajaminen kuin isä.

Rajojen ylittäminen, valta-asetelmien koetteleminen läpäisee koko teoksen. Terapian puitteet alkavat rikkoutua jo ensimmäisellä vastaanotolla. Natalia ei istu asiakkaan paikalle vaan ottaa tilan haltuunsa. Toisella käynnillä tämä jo ärsyttää terapeuttia, jonka valta-asemaa tämä horjuttaa. 

Kertoja-terapeutti hahmottelee rajojaan esimerkiksi näin: ”[…] ne 45 maksettua minuuttia, jotka luovat terapiaistunnolle turvalliset kehykset.” Kuitenkin hän rikkoo nämä rajat heti ensimmäisen tapaamisen päätteeksi.

Sovimme seuraavan tapaamisen, […] josta, tavoistani poiketen, päätin olla laskuttamatta. En minä Nataliaa pienituloiseksi epäillyt, mutta halusin luoda mahdollisimman paineettoman tilan, ja raha synnyttää aina jännitteitä […].

Laskuttaminen on kuitenkin olennainen osa ainakin psykoanalyyttistä terapiaa. Se määrittää kontekstin: kyseessä on asiakassuhde, ei ystävyyssuhde. Erään Amerikassa tehdyn kyselyn perusteella psykoanalyytikot pitävät rahan ottamatta jättämistä jopa vakavampana rikkomuksena kuin seksuaalisuhdetta asiakkaan kanssa.

Rajoja ylitetään kirjassa lisääkin: on vääränlaista koskettamista. On laitonta urkintaa, jonka terapeutti-kertoja kuittaa, kuin siinä ei olisi mitään kummallista.

Tarinan lisäksi Natalia oli ensimmäisen kerran todistettavasti valehdellut minulle. Kirjeensä lopussa hän väitti olleensa sairaalahoidossa, minkä pystyin helposti selvittämään. Asia oli, niin kuin olin epäillytkin: Natalia ei ollut viettänyt päivääkään psykiatrian osastolla.

Ja niin edelleen. Natalian terapiakäynnit ovat alusta asti olleet jotakin muuta kuin terapiaa. Ne ovat olleet aidon yhteyden etsimistä.

Vaikka rajoja loukataan, niitä ei sittenkään todella rikota. Enimmäkseen terapeutti toimii, kuten psykoanalyytikon odotetaankin toimivan. Analyysin menetelmä on esittää hyväksyvää, olla kuin asiakas kelpaisi syvimpine kaikkineen. Puheeen tasolla psykoanalyytikko hyväksyy naisen ruumiillisuuden, mutta ruumiillisella tasolla tämä kielletään; lopulta asiakkaasta otetaan vastaan ainoastaan sanallistettu ja symbolisoitu. Kertomuksen terapeutti ei juuri poikkea Natalian poissaolevista rakastajista, jotka poimivat rusinat pullasta. Hän vain poimii eri rusinoita kuin nämä.

Natalia on jälleen petetty.

Lukijaa ei.

Yksi vastaus

  1. […] Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: