Olen tänäkin vuonna lukenut suunnilleen kirjan viikosssa, yhteensä 55 kirjaa kannesta kanteen. Tahti on ollut melko vakio koko aikuisikäni. Enemmänkin varmaan voisi, jos ei olisi niin paljon muuta tekemistä. Kirjallisuus on kuitenkin – onneksi – vain yksi tärkeä osa elämääni.
Mikä kirja milloinkin kolahtaa, riippuu elämäntilanteesta, kokemuksesta, kehitysvaiheesta. Kirjat, jotka olisivat ehkä joskus 25 vuotta sitten räjäyttäneet tajuntani, saattavat nykyään herättää väsyneen, kyllästyneen huokauksen: ”Tämä on jo niin nähty.” Teosten pintataso kuten fiktiivisten henkilöiden luonteenpiirteet tai juonenkuljetus itsessään ei yleensä enää riitä. Tarinaa tärkeämpää on, miten kiinnostavia keinoja kerronnassa on käytetty, ja mitä sen avulla on maailmasta avautuu. Tarjosiko teos minulle jotain, mitä minulla ei jo ollut? Joskus harvoin, kaikesta huolimatta edelleen, joku saattaa pelkillä kertojantaidoillaan huijata minut tarinansa sisään, uppoutumaan. Silloin tunnen olevani lukijana juurillani. Eläytyminen minut alun perin kirjallisuuden ääreen veti.
Ja höpön löpön. Puhe on pidetty. Nyt itse palkintojen jakoon. Vuoden mieleenpainuvimmat lukukokemukseni, aakkosjärjestyksessä, ovat tässä:
Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
Älykäs historiaa, muistia ja vastuuta tutkiva romaani. Rakenne ja metaforat kohdillaan, henkilökuvaus sumeudessaan oivaltavaa. Barnesin kaunis ja selkeä tyyli herättää suorastaan kateutta.
Malcolm Bradbury: Vaihtokurssit
Kielitieteilijä, professori Petworth, on luentomatkalla kylmän sodan aikaisessa Itä-Euroopassa. Brittiläinen pidättyväisyys ja Petworthin tahdottomuus kohtaavat kohtaavat aivan toisenlaisen kulttuurin, joka on paraikaa käymässä läpi vallankumouksellista kieliuudistusta. Väärinkäsitykset, huonosti puhuttu englanti ja itäsaksalaistyylinen paranoia luovat vaivaantuneen tunnelman ja paljon kiusallisia tilanteita. Nauraa tyrskähtelin lukiessani enemmän kuin pitkään aikaan. Bradbury venyttää kirjansa puskafarssia vaarallisesti lähestyvän vireen äärimmilleen – ja saa kuin saakin sen kantamaan koko 400 sivun mitan loppuun asti.
Marguerite Duras: Rakastaja
Autofiktiivinen pienoisromaani kirjailijan nuoruuden rakkaudesta on yhdellä kertaa väkevän romanttinen ja tylyn realistinen. Ulkoisesti kuvatut tunteet ovat suuria mutta jäävät kokijalleen käsittämättömiksi. Lukijalle ne avautuvat ehkä paremminkin. Miltei behavioristisesta tyylistään huolimatta helposti, lukemistani Durasin kirjoista jopa helpoiten lähestyttävä. Sivumääräänsä suurempi teos.
Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus
19 tavallisen ihmisen kohtalot ensimmäisestä maailmansodasta. Synteesiä tavoittelematon, rivimiesten ja sairaanhoitajien kokemuksia välittävä kerronta tavoittaa sodan konkreettisen todellisuuden paremmin kuin yksikään suurten linjojen yhteenveto. Englund ei selittele. Näyttää sitäkin enemmän, kirjoittaa kuin parhain romaanikirjailija. Mitä on mennä Verduniin, kun jo valmiiksi tietää, että 2/3 menijöistä kuolee? Ja voi hyvä tavaton, miten tehokas, kauhuelokuvamainen lopetus!
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Melkoinen yllätys, jotain aivan muuta kuin olin odottanut. Älkää uskoko juttuja, joiden mukaan kirja tapahtuu kokonaisuudessaan yhdessä salissa. Eeppinen viritelmä kertoo parkkilaivaosakeyhtiön perustamisesta, saaristolaisyhteisön hierarkioista, salakuljetuksesta, agraariyhteisön kääntymisestä kohti globaalia kauppaa, piippua polttavista ja rommia juovista merikarhuista, ja on parhaimmillaan hyvinkin tiheätunnelmainen ja toisinaan aivan hillittömän hauska. Työläs luettava, kyllä, mutta Kilpi kyllä palkitsee vaivannäön.
Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.
Iris Murdoch: The Sea, The Sea
Kts. aiempi kirjoitukseni teoksesta.
Antti Salminen: Mir
Salminen jatkaa pitkälti Lomonosovin moottorissa luomansa poetiikan parissa. Sienten ja kasvien välisestä ikiaikaisesta sodasta kertova fragmentaarinen romaani(?), taukoamatonta absurdien scifi-ideoiden ilotulitusta.
Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput
Dialoginen esseeteos romaanien lopettamisesta sisältää ainakin pari itselleni ammatillisesti tärkeää ajatusta. Erityisen avartava oli muistaakseni Vuolan havainto romaanien (sopii myös runokokoelmiin) saturaatiopisteestä, käännekohdasta, jolloin kirjailija on käyttänyt teoksen mahdollisuuksia avaavat pelimerkkinsä ja alkaa sulkea tekstiään kohti perinteisen kerronnan vaatimaa loppua.
Jukka Laajarinne 