Kategoria: Kuvataide

Usein minusta tuntuu, että sarjakuva on minulle kaikkein rakkain taiteen laji. Olen aina lukenut kirjoja, joskus kuunnellut musiikkia, leffojen parissa viihdyn… ja niin edelleen ja niin edelleen… mutta sarjakuvat. Kasvoin nenä Aku Ankoissa ja Asterixeissa, mökillä luin Tenavia. Myöhemmin jotkut Frank Miller ja Alan Moore vetivät minut naamiosankareiden pariin, Bill Watterson jatkoi siitä mihin Tenavat oli jäänyt, Jeff Smith siitä mihin Aku Ankka… Ranskaa opettelin Lewis Trondheimin Lapinot’a (Jussi Jänis) lukien… ja niin edelleen ja niin edelleen… Suhteessa sarjakuviin olen pysynyt lapsena. Viehätyn ja tulen kertomusten nielaisemaksi tavalla, jolla en kirjallisuutta lukiessani enää kovin helposti tule, ja jollaiseen pakkotahtinen ja rahan sanelema elokuva on monesti liian rasittava media. Sarjakuvat edustavat minulle rauhaa, pakopaikkaa ja – parhaimmillaan – jonkinlaista ihmettä: jokin voi edelleen tehdä minulle näin. Viime vuosina minuun on tehnyt erityisen vaikutuksen ranskalainen Manu Larcenet, jonka tuotantoa on Suomessa julkaissut WSOY, kääntäjänään Heikki Kaukoranta. Tutustuin Larcenet’n teoksista ensimmäiseksi Pieniä voittoja (Le Combat ordinaire) -sarjaan. Neljän albumin mittaisessa kertomuksessa valokuvaaja Marco tekee tiliä suhteessa vanhuuttaan heikkenevään isäänsä, rakkauteen ja työhönsä. Larcenet onnistuu olemaan samalla aikaa hauska ja kevyt sekä väkevä ja vakava elämän kuvaaja. Pienissä voitoissa näkyvät oikeastaan hänen kaikki vahvuutensa: elämänmakuinen ja juureva kerronta, vahvat henkilöhahmot, huumori, kyky varioida tyyliä, kyky rytmittää oikein, kuvan ja tekstin tasapainoinen suhde. Seuraavaksi luin underground-henkisen albumin Robin Hood – Metsien ikämies, josta ei ehkä sen enempää. Sen sijaan Jean-Yves Ferrin kanssa yhteistyönä tehty Maallemuuttajat on taas maininnan arvoinen. Omaelämäkerrallisia sunnuntaisarjoja Pariisista maaseudulle muuttaneesta Larcenet’sta on suomennettu toisaiseksi kai neljä osaa. Keskeisimmät teemat koskevat suhdetta ympäröivään maalaisyhteisöön, vanhemmaksi kasvamista, parisuhdetta, muuttamista ja uudenlaiseen elämäntapaan sopeutumista. Jutut ovat elävyydessään lempeän hauskoja, hahmot pallopäisesti karrikoituja, tapahtumat ja vitsit sanomalehtisarjakuvamaiseen henkeen liioiteltuja – mutta silti usein jotenkin puhuttelevia. Ja sitten tuli tämä Blast, jonka vuoksi oikeastaan tähän blogaukseen ryhdyinkin. Järkälemäinen 4-osainen sarjakuvaromaani sai viimeisen osansa aivan hiljattain. Larcenet uudistaa jälleen niin piirrostyylinsä, tekniikkansa kuin kerronnan sävynsäkin – ja varioi niitä myös pitkin kertomusta. Enimmäkseen mustavalkoisen Blastin päähenkilö on entinen ruokakirjailija, järisyttävän ylipainoinen, alkoholi- ja ahmimisongelmainen Polza Mancini. Mancini kertoo tarinaansa rikospoliisin kuulustelijoille, ja se menee jotenkin näin: ruokakirjailija saa isänsä kuoleman jälkeen yllättävän huippukokemuksen, ”blastin”: hetken aikaa hän on yhtä universumin kanssa ja kaikki tuntuu todelliselta. Kokemukseen liittyy visio Pääsiäissaarten patsaasta, ja se saa Mancinin jättämään aikaisemman elämän taakseen. Hän ryhtyy kulkuriksi, haluaa kokea täyden olemisen uudelleen, haluaa sen läpäisevän koko elämänsä. Mancinin synkkä matka vie läpi Ranskan maaseudun metsien, joissa hän kohtaa muita kulkureita, huumekauppiaita, asunnottomia. Murtautuu tyhjiin kesäasuntoihin. Aina välillä hän tavoittaa blastin uudelleen, mutta vain väliaikaisesti. Tarina saa yhä väkivaltaisempia, yhä kuvottavampia ja yhä traagisempia kierroksia, kunnes lopulta ollaan poliisiasemalla ja matkan varrelle on jäänyt jo ruumiitakin. Sarjakuvaromaanin yksityiskohdat ovat tarkasti harkittuja, ja osan merkitykset avautuvat vasta muutaman lukukerran myötä. Rankkaa, ei ihan kevyttä kertomusta tasapainottaa koko elämän kirjo: hulluudessa on valoisat hetkenä, epätoivon ja väkivallan lisäksi ihmisistä löytyy myös lojaliteettia, hyvyyttä ja hassuutta. Luonto on kaunis mutta moraalin yläpuolella. Larcenet’n eläingrafiikat ovat erityisen maininnan arvoinen piirre muutenkin mitä väkevimmän kuvailmaisun osana. Mutta kun oikein mietin, Larcenet’n erityispiirre sarjakuvantekijänä ovat ihmiset. Hän juurtaa keskeiset hahmonsa syvälle todellisuuteen. Heidän lapsuutensa, vanhempansa, historiansa, ihmissuhteensa muodostavat vahvan kudoksen, joka sitoo heidät maailmaan ja tekee heistä tosia – ja samalla tuottaa sen aineksen, jota he joutuvat elämään.