SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.
Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.
Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.
Jukka Laajarinne 