Turun kirjamessut

On taas se aika vuodesta. Linnut lentävät etelään, kirjailijat ja kirjanystävät junailevat Turkuun.

Hurmeen maku ja goottilainen kauhu hallitsevat esiintymisiäni perjantaina. 4.10.2019 näyttää keikkakalenterissani tältä:

klo 11:15-11:30 Turun seudun äidinkielenopettajat, A74. Koululaishaastattelu: Hurmeen maku.

12:40-13:00 Kallas-lava.
Kuohuvat tunteet ja vaaniva vaara – klassista nuorisokauhua. Millaisiin maisemiin nuorten nykykauhun voi sijoittaa, toimivatko goottilaisen kauhukirjallisuuden klassiset reseptit yhä? Keskustelemassa Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Moderaattori: Tiina Hautala.

15:00-15:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein. Ilkka Auer ja Jukka Laajarinne. Haastattelemassa Anne Leinonen.

16:00-16:30 Suomen nuorisokirjailijat, A67.
Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Keskustelemassa Hannu Veistinen, Mimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne (pj).

Perjantaina ja lauantaina olen enimmäkseen Nuorisokirjailijoiden osastolla, jossa myös haastattelen muita kirjailijoita. Osaston ohjelma näyttää kokonaisuudessaan tältä:

 

Perjantai 4.10.
10.10 Kirjailijahaastattelussa Anu Holopainen 
10.30 Sini Helminen: Kirjavinkkausta yläkoululaisille
10.50 Magdalena Hai: Kauhusta hattarafantasiaan
11.20 Tiina Lehtineva: Miten syntyy kirjan kansi?
11.45 Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo -kirjoissa kummitukset puhuvat runomitassa
12.15 Kirsti Kuronen: Säeromaanit
12.45 Young adult -kirjallisuudesta keskustelemassa Elina Rouhiainen, Elina Pitkäkangas ja Sini Helminen
13.30 Jukka-Pekka Palviainen: Nuortenromaani Opeta minut lentämään
14.00 Marja-Leena Tiainen: Selkokirjat
14.30 Tatu Kokko: Yhteisöllinen kirjoittaminen
15.00 Ilkka Auer & Jukka Laajarinne: Pääkalloja, aaveita, raunioita – nuorisokauhua goottilaisin maustein
15.30 Kirjailijahaastattelussa Markku Karpio
16.00 Kirjoittaminen, lukeminen ja luovuus. Aiheista keskustelemassa Harri VeistinenMimmu Tihinen, Marita Hauhia ja Jukka Laajarinne
16.30 Raili Mikkanen: Minna C:n tytöt ja hylkyjen salaisuudet
17.00 Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet 
17.30 Ville Hytönen: Steampunkia lapsille: Professori Pistrihin hullu maailmanjärjestys

Lauantai 5.10.
10.15 Kirjailijahaastattelussa Maria Kuutti
10.45 Kirsi Pehkonen: Miten kirjoja kirjoitetaan?
11.15 Kirjailijahaastattelussa Siiri Enoranta
11.45 Muodonmuutoksia ja Magiaa. Haastattelussa J.S. Meresmaa
12.15 Helena Miettinen ja Jaana Lehtiö: Kirjasta kirjasarjaksi
12.45 Emilia Lehtinen: Unissa lentämisen opas
13.15 Sini Helminen: Kirjavinkit lapsille
13.50 Päivi Tuulikki Koskela: Lohikäärme parkkihallissa ja muita vähän erilaisempia satuja
14.20 Kirjailijahaastattelussa Tuija Lehtinen 
14.50 Marita Hauhia: Emma ja Eetu
15.20 Päivi Lukkarila: Lapsen ja eläimen välinen ystävyys
15.50 Tiina Hautala: Haamun kirjavinkit lapsille
16.20 Maijaliisa Dieckmann: Muinainen Turku kirjoissani

Sunnuntai 6.10.
10.15 Liisa Lauerma: Oma tarinani: Esineet kertovat
10.45 Henry Aho, Marjut Brunila ja Netta Walldén: Selkäpiitä karmii – jännitystä lapsille!
11.15 Marjut Hjelt: Tarujen hevosia aavehevosesta yksisarvisiin
11.45 Katri Tapola: Lastenkirjan monet äänet
12.15 Kirjailijahaastattelussa Roope Lipasti
12.45 Tuulia Aho: Merellisiä runoja merirummun säestämänä
13.15 Raisa Jäntti: Uneliaan Unttusen puutarhakirja
13.45 Dystopiakirjallisuus. Aiheesta keskustelemassa Helena Waris, Anne Leinonen ja Liisa Lauerma
14.15 Tuula Korolainen: Runojen säveltäminen lauluiksi
14.45 Mervi Heikkilä & Anne Leinonen: Kirjoita jos uskallat! Kauhumaan kirjoitusopas kaikenikäisille nuorille.
15.15 Miksi suomalainen nuori ei lue? Panelisteina nuoret Kasper Kouvonen ja Nonna Paalanen, opettaja Merja Mäki, kirjastonhoitaja Sini Helminen ja nuortenkirjailija Leena Valmu.
15.45 Tuula Sandström: Tervemenoa sirkukseen!

Tavataan Turussa!

 

 

 

Hurmeen maku: Toisten silmin

 

”Laajarinne on hämmästyttävän sujuvasti kyennyt tuomaan yli sadan vuoden takaisen kerrontatavan ja konventiot nykyteinien elämään, siis aivan esimerkillisesti tekemään omasta ajastamme romanttisen.” (Artemis Kelosaari, Kiiltomato.net)

”Laajarinne on  rakentanut teokseensa viiston, viettävän pinnan, joka samanaikaisesti hämää ja kiehtoo lukijaa.” (Päivi Heikkilä-Halttunen, Lastenkirjahylly)

Hurmeen maku on monitahoinen romaani. […] Lukija ei oikein tiedä, mitä odottaa, mikä on paikoin hämmentävää.” (Merja Leppälahti, Onnimanni 2/2019)

”Ihana, valloittava, tekstiä kahteen suuntaan vetävä, ajan ja paikan yhtenäisyyden hajottava tyyli!” (Seita Rönkä, Seitan juttuja)

”Itsekin viihdyin kirjan maailmassa, vaikka teinidraamaan on vaikea samaistua ja Karinin teot ja ajatukset saivat välillä naurattamaan.” (Ruusa, Kirjahullun päiväkirja)

”Karinin ympärillä pyörivät mystiset tapahtumat nappasivat minut äkkiä mukaansa. Minua viehättää kirjan aikatason hämäryys: vaikka älykännyköistä päätellen tapahtumat sijoittuvat tähän aikaan, on kirjan ihmisissä ja heidän käytöksessään jotain todella vanhanaikaista.” (Heidi P, Kirjapöllön huhuiluja)

”Kirja jätti fiiliksen, että tässä on jotain suurta, se suo lukijalle paljon mietittävää eritoten kirjassa käytetyn kahden tyystin erilaisen kielen käytön suhteen.” (Kirjan vuoksi)

Hurmeen maku

Olen yleensä, ainakin omissa kuvitelmissani, kirjoittanut laatikoiden ulkopuolelle, en suoraan tiettyyn genreen tai markkinointikategoriaan. Muoto on aina syntynyt teemaa tutkimalla, ei lajityyppien muotteihin valamalla.

Viitisen vuotta sitten tapahtui kuitenkin niin, että luin Ann Radcliffen Udolphon linnan ja vaikutuin/huvituin sen ylevistä maisemakuvauksista ja monen sivun mittaisista itkukohtauksista, suurissa tunteissa kieriskelemisestä sekä viattomasta, jalosieluisesta päähenkilöstä. Sydämeni täytti kiihkeä palo: tahdoin kirjoittaa goottilaisen kauhukertomuksen, joka olisi puhdas ajityypin myöhemmin turmelleesta aineksesta kuten pitkiin cooleihin nahkatakkeihin pukeutuneista vampyyreista ja akrobaattisista taistelukohtauksista.

Mitä, jos en tällä kertaa yrittäisikään uudistaa kirjallisuutta? Päin vastoin, veisin sen ainakin 200 vuotta taaksepäin! Tapahtumat saisivat toki sijoittua nykyaikaan.

Goottilaiseen kauhuun ryhtyminen oli kuin paluu nuoruuteen, aikoihin jolloin pukeuduin aina mustiin. Estetiikka edellä! Palasin Mary Shelleyn, Daphne Du Maurierin, E.T.A. Hoffmannin ja Oscar Wilden pariin. Luin Humisevan harjun. Tällä kertaa muoto sai toimia tutkimukseni aiheena ja kirjoittamisen lähtökohtana, temaattinen aines sikisi siitä kuin itsestään.

Ja mitä hyvään muotoon kuuluukaan?

Raunioita, hautausmaakävelyjä, täysikuu ja sukusalaisuuksia. Ikuinen rakkaus ja muita pakahduttavia tunteita. Puhdassydäminen neito vaikeuksissa. Rappeutuvia ylimysperheitä. Niistä on Hurmeen maku tehty.

Kirja on jo painossa, aivan kohta saatavilla. Katso traileri!

 

Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

 

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.

Turuilla ja toreilla – messuesiintymisiä

Turun kirjamessut, sunnuntai 8.10.

Sydänääniä-osasto, A22 klo 12:00
Lukiolaiset haastattelevat.

Agricola, A-halli klo 15:40-16:20
Mitä tapahtuu, kun todellisuus nyrjähtää?

Sanataiturit ja mahdollisten maailmojen muokkaajat keskustelevat. Anne Leinonen: Metsän äiti, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä, Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä. Haastattelijana Kanerva Eskola.

 

Helsingin kirjamessut, sunnuntai 29.10.

Tarina-lava, klo 11:00-11:30
Multakutri ja suon salaisuus.
Haastattelijana Paula Halkola

Mika Waltari -lava klo 13:00-13:30
Uhkaava tulevaisuus = Nyt

Kun tulevaisuuden uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi, on tuhon kierrettä miltei mahdoton pysäyttää. Dystopia-kirjailijoiden aiheina ovat ilmastonmuutos ja ajatuksista tarttuva epidemia. Keskustelijoina Jukka Laajarinne ja Juhana Pettersson.

 

Kirjalitta-festivaali, Lasten kulttuurikeskus Rulla 11.11.

Multakutri ja suon salaisuus
Haastattelu Pala-Cafessa klo 13:30
Työpaja Rullan päälavalla klo 14:00

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Tekijät kirjan takana

Tekijät kirjan takana

Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird