Paatosta itsenäisyyspäiväksi

Julkaistu Onnimanni-lehdessä 3/2017

 

Kansallisaatteella on ollut hetkensä. Se on yhdistänyt pienempiä heimoja suuremmiksi kansoiksi ja samalla laajentanut hyväntahtoisen yhteistyön alaa sekä eettisen ajattelun piiriä. Se on puhaltanut suomalaisiinkin yhteishenkeä, jonka varassa on selvitty erinäisistä historian vaikeuksista ja rakennettu kaikkien kansalaisten hyvinvointiin pyrkivä, ainakin jossain määrin demokraattisesti hallinnoitu yhteiskunta.

Niin ihmisillä kuin aatteillakin on pimeä puolensa. Ajatus kansasta on toiset ulossulkeva. Käsitys siitä, keitä on autettava ja ketkä ovat kaltaisiamme, ihmisyyden näkökulma, on saattanut jäädä suppeammaksi kuin mitä sen ehkä tarvitsisi olla. Viime vuosikymmeninä kansallisaate on meluisammin ilmaissut itseään umpimielisissä muodoissa, joiden koko sisältö keskittyy ulossulkemiseen, siihen, kuka ei kuulu joukkoon.

Ideologia, joka näyttäytyy yksipuolisesti negatiivisena reaktiona johonkin muuhun, on itsessään tyhjä. Niin sanotusta maahanmuuttokriittisyydestä puuttuukin tyypillisesti sisältö. Se on olemassa ainoastaan suhteessa ulkopuoliseen. Tällaisena sillä ei ole paljonkaan tekemistä sen isänmaallisuuden, sen kansallisen solidaarisuuden ja niiden myönteisten arvojen kanssa, joiden varassa suomalaisuus on menestynyt, ja jotka viime vuosisadalla nostivat Suomen kehitysmaiden joukosta yhdeksi maailman menestyneimmistä valtioista. Suomen lippua vasten nojailevat nyt tahot, joiden tärkeimpänä asiana on lietsoa eripuraa.

Mitä annettavaa isänmaallisuudella voi nykyään olla? Erityisesti: mikä voisi olla isänmaallisuuden paikka lasten- ja nuortenkirjallisuudessa?

Jokaisella meillä on koti- eli isänmaa tai useampia, ympäristö ja kulttuuri, joiden keskellä olemme kasvaneet. Olemmekin väistämättä isänmaallisia, aivan kuten olemme kädellisiä. Kasvuympäristömme ja kulttuurimme ovat osa meitä: olemme saaneet kotimaaltamme kielen, perusarvoja, tapoja suhtautua maailmaan. Suhtaudun todellisuuteen kovin toisella tavalla kuin jos olisin kasvanut Tiibetissä.

Vaikka aivan kaikki sisään hengittämäni suomalaisuus ei ole myönteistä, on monia asioita, joista olen Suomessa kliseisesti iloinen. Ylpeilemme usein rehellisyydellämme. Kadulle jätetyt lompakot palautuvat omistajilleen. Suomalaiset tarkoittavat mitä sanovat. Koululaitostamme kehutaan. Taannoin hienot Pisa-tulokset selittyivät osin sillä, että heikoimmatkin oppijat pidettiin opetuksen kyydissä. Tämä heijastelee arvomaailmaa, jossa on pidetty tärkeänä, että kenellä tahansa tulee olla mahdollisuus oppia, opiskella, pärjätä ja löytää paikkansa, vaikka lähtökohdat olisivatkin haasteelliset. Tämä on samaa solidaarisuutta, jota ilmennettiin sotien aikana lauseella: ”Kaveria ei jätetä.” Kaveria ei jätetä, vaikka hän olisi haavoittunut, heikko tai avuton, enemmän taakka kuin hyödyksi. Tämä on hyvinvointivaltion eetos, yhteiskunnan menestystekijä, keskinäisen luottamuksen rakennusaines. Täällä toiseen ihmiseen on enimmäkseen uskallettu luottaa. Ja vaikkei tasa-arvo ole valmis, meillä on syytä ylpeillä myös naisten asemasta yhteiskunnassamme. Lisäksi meillä on lupa ajatella, esittää jopa valtiovallan vastaisia mielipiteitä. Eikä unohdeta suomalaista sisua.

Nämä ovat olleet suomalaisia arvoja. Eivät maailmalla ainutlaatuisia, eivät meidän yksityisomaisuuttamme – mutta erityisiä. Näistä arvoista kiinni pitämistä sanoisin oikeaksi isänmaallisuudeksi. Toisin kuin tyhjä ulossulkeminen, nämä arvot ovat itsessään hyviä. Ne eivät vaadi uhkakuvia ollakseen tosia ja kannatettavia.

Kun kirjailijan arvoperusta, kotimaa, väistämättä vähintään tiedostamatta vuotaa hänen tekstiinsä, on tekstikin isänmaallista. Sillä on maaperänsä, jota se välittää edelleen lukijalleen tämän syntyperästä tai kansallisuudesta riippumatta. Se on kamara, jota jakaminen ainoastaan vahvistaa.

Lopulta meillä on vielä kielemme, jonka suhteen tunnustan olevani fennomaani. Tahdon puolustaa kieltäni englannin globaalia ylivaltaa vastaan. Tahdon, että suomeksi julkaistaan tieteellisiä tutkimuksia. Tahdon kielelläni kirjoitettavan kaunokirjallisuutta. Tahdon kielelleni käännettävän maailmankirjallisuutta.

Miksi?

Muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole. Suomi on äidinkieleni, ainoa jolla pystyn ajattelemaan, lukemaan ja kommunikoimaan riittävän sujuvasti, tarkasti ja vivahteikkaasti. Kieleni on elinehtoni. Siksi voin ymmärtää, miten tärkeä äidinkieli on myös muunkielisille. On välttämätöntä, että jokainen saa lapsena ja nuorena kuulla ja lukea kirjallisuutta omalla kielellään. Se on ensimmäinen ja tärkein syy vaalia vähemmistökielillä julkaistua lasten- ja nuortenkirjallisuutta, puhutaanpa sitten ruotsista, saamen kielistä tai maahantulijoiden kielistä. Ihmisten on saatava omaksua kielensä hyvin. Toinen syy: myös suomi on pieni, maailman mitassa vähäpätöinen kieli. Se voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa ympäristössä, jossa arvostetaan muutakin kuin enemmistöä, valtaa ja tehokkuutta. Kuten koko Suomen, myös kielemme elinkelpoisuus riippuu siitä, miten suhtaudumme heikkouteen.

Turuilla ja toreilla – messuesiintymisiä

Turun kirjamessut, sunnuntai 8.10.

Sydänääniä-osasto, A22 klo 12:00
Lukiolaiset haastattelevat.

Agricola, A-halli klo 15:40-16:20
Mitä tapahtuu, kun todellisuus nyrjähtää?

Sanataiturit ja mahdollisten maailmojen muokkaajat keskustelevat. Anne Leinonen: Metsän äiti, Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä, Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä. Haastattelijana Kanerva Eskola.

 

Helsingin kirjamessut, sunnuntai 29.10.

Tarina-lava, klo 11:00-11:30
Multakutri ja suon salaisuus.
Haastattelijana Paula Halkola

Mika Waltari -lava klo 13:00-13:30
Uhkaava tulevaisuus = Nyt

Kun tulevaisuuden uhkakuvat muuttuvat todellisuudeksi, on tuhon kierrettä miltei mahdoton pysäyttää. Dystopia-kirjailijoiden aiheina ovat ilmastonmuutos ja ajatuksista tarttuva epidemia. Keskustelijoina Jukka Laajarinne ja Juhana Pettersson.

 

Kirjalitta-festivaali, Lasten kulttuurikeskus Rulla 11.11.

Multakutri ja suon salaisuus
Haastattelu Pala-Cafessa klo 13:30
Työpaja Rullan päälavalla klo 14:00

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Tekijät kirjan takana

Tekijät kirjan takana

Se kasvi oli purrut kaikkia!

Kasviolipurrut

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta on yksi vuoden parhaista… öö… mistä? Yksi teoksen hienouksista on juuri sen luokaton hybridiluonne. Se menee yhdellä kertaa lasten kuvakirjasta, sarjakuva-albumista ja surrealistisesta kuvataideteoksesta. Kerronta etenee luontevasti sekä unien että todellisuuden tasoilla ja käy välillä teoksen luomisprosessia käsittelevällä metatasolla, mutta pysyttelee koko ajanmaanläheisenä ja kepeänä.

Se, mikä kirjan varsinaisesti nostaa vuoden parhaiden joukkoon, juontaa kuitenkin sen syntyprosessista. Sen aiheena ovat Aino Tietäväisen 3-6-vuotiaana näkemät pahat unet, jotka isä-tytär-kombo on sitten yhdessä kertonut ja piirtänyt kirjanpainajaiskuviksi. Vain pahaa unta toteuttaa näin eräitä Surrealismin manifestissa (Breton, 1924) vaadittuja ideaaleja, joiden mukaan lasten, hullujen ja sisäisten impulssien pitää päästä kontrolloimattomina kuuluville. Kun kertomaan päästetään lapsi, ja vieläpä tämän unikuvat, ja kun tämän annetaan osallistua kuvitukseenkin, päästään bretonilaiseen nyrjähtäneisyyteen, joka onnistuu kuin onnistuukin herättämään lukijassaan outoa levottomuutta. Surrealismissa on voimaa edelleen.

Pahaaunta-kansi

Tietäväisten uniteos, kuten suurin osa surrealistisesta taiteesta ei tietenkään täytä surrealismin alkuperäisintä ajatusta täysin hillitsemättömästä automaatiosta. Vaikka alkuperäiset visiot onkin yritetty pitää keskiössä, ovat tekijät joutuneet turvautumaan aivan perinteisiin tietoisen suunnittelun, valinnan ja karsinnan menetelmiin. Ja hyvä niin.

Unista on tietenkin tehty taidetta vaikka kuinka pitkään. Erityisen arvokkaaksi teoksen kohottaakin sen sivuilta välittyvä lapsen ääni. Lastenkulttuurihan on meillä päin ollut perinteisesti yksinomaan aikuisten kulttuuria lapsille, vaikka kokemus osoittaa, että lapset suorastaan janoavat toisten lasten tuottamaa taidetta. Tällä kertaa toisinkin päin. Mutta… Mitä hemmettiä? Kirjastoväki, jota noin muuten yleensä arvostan, näyttää ainakin pääkaupunkiseudulla mokanneen Tietäväisten kirjan kanssa. Yksipuolisen luokittelun seurauksena ainoatakaan kappaletta ei ole päätynyt lastenosastoille, vaikka lasten, jos kenen, luulisi saavan kirjasta erityisen paljon irti. Aiheenkin luulisi puhuttelevat heitä jopa aikuisia enemmän.

Lasten ja aikuisten yhteistyö on myös toisaalla tuottanut aivan mahdottoman hienoa ja jotenkin häiritsevää taidetta. Vai mitä mieltä olette näistä:

The Monster Engine
Child’s Own Studio
The Busy Mockingbird

Painossa: Isä vaihtaa vapaalle

Kansi näyttää tältä:

540150_10200949880095245_269876667_n

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

Isä vaihtaa vapaalle

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri:

661

 

Erlend Loe: Kurt kuriirina

Erlend Loen Kurt-kirjat ovat olleet minun ja tyttäreni suuria suosikkeja siitä lähtien, kun luimme niistä ensimmäisen nelisen vuotta sitten. Niiden viehättävin piirre on kerronnan kauttaaltaan läpäisevä naivismi. Vaikka aiheet ja teemat saattavat olla aikuisia ja joskus hyvinkin karuja, tekee henkilöiden ja kirjoittajan lapsellisuus niistä absurdeja ja hauskoja, mitä Kim Hiorthøyn kuvitukset tukevat parhaimmillaan älyttömän hienosti. Erityisen hassua on, että Kurt-kirjojen aikuiset käyttäytyvät kuin päiväkotilapset.

Ne kaksi tohtoria, jotka järjestävät juhlat, ovat nimeltään Tohtori Nina ja Tohtori Petter. Kun Kurt on seissyt itsekseen kauan aikaa, tohtori Petter tulee Kurtin luo kysymään, miten menee. Kurt sanoo, että menee ihan hyvin.
Ajatko sinä vielä trukkia? tohtori kysyy.
Ajan, vastaa Kurt.
Viihdytkö siinä hommassa? tohtori utelee.
Pidän paljon trukin ajamisesta, Kurt kertoo.
Olen aina pitänyt.
Tohtori nyökkää. Mutta ei kai se ole kovin tärkeää, hän sanoo.
Mitä sinä tarkoitat? Kurt kysyy.
Tarkoitan ettei trukin ajaminen voi mitenkään olla yhtä tärkeää kuin jotkut muut ammatit, tohtori selittää.
Millaiset muut ammatit? Kurt kysyy.
Minun työni esimerkiksi, tohtori sanoo. Tai minun vaimoni työ. Me olemme molemmat lääkäreitä. Huolehdimme siitä, että ihmiset ovat terveitä ja pirteitä. Se on hyvin tärkeää. Miten luulisit käyvän, jos kaikki vain pyörisivät ympäriinsä sairaina koko ajan?
Ei kai siinä kovin hyvin kävisi, Kurt arvelee.
Siinäs näet, tohtori sanoo.
Mutta minusta on tärkeää ajaa trukkiakin, Kurt sanoo.
Onko sinulla esimerkiksi hakulaitetta? tohtori kysyy.
Mikä se on? Kurt ihmettelee.
Kurt ei tiedä, mikä hakulaite on! tohtori huutaa tohtori Ninalle ja muutamalle muulle tohtorille, jotka seisovat vähän kauempana. Kaikki tohtorit nauravat aika äänekkäästi.
(Kurt on tärkeä, 2004. Suom. Tuula Tuuva.)

Sarjassa toistuu rakenne, jossa Kurt saa välillä mahdollisuuden, välillä tulee pakotetuksi jättää työnsä satamassa. Trukkia ajaen hän kulkee absurdista seikkailusta toiseen ja kaikki ovat lapsellisia ja psykologisesti läpinäkyviä, ja se, mikä lienee pienen lapsilukijan tai -kuulijan näkökulmasta normaalia, on aikuisen silmissä tolkutonta, usein myös hillittömän osuvaa. Vaikka monet sarjan kirjoista tökkivätkin erinäisiä yhteiskunnallisia ja muita kipupisteitä, ne tekevät sen hauskasti: tökkäisyt ennemminkin kutittavat kuin satuttavat. Sarjan viides, Kurttila, sen sijaan lähestyy – ja kenties ylittää – vaarallista lahkoa kuvatessaan hyvän maun ja sopivaisuuden rajoja. Tästä kävimmekin keskustelua pari vuotta sitten.

Hiljattain ilmestynyt Kurt kuriirina vie sarjaa uuteen suuntaan.

Tuplaten Kurttilaa paksumpi, alaviittein varusteltu seikkailuromaani on edeltäjistään poiketen selvemmin nuorten- kuin lastenkirja. Ironinen kaksoiskoodaus tekee siitä kuitenkin edelleen myös aikuiselle sopivaa luettavaa. Aikuiselle paremmin kuin laselle avautunevat esimerkiksi viitteet työelämän muutokseen, trendipelleilyyn, Israelin ”turva-aitaan” – ja Jules Vernen parodiointi.

Kurt kuriirina alkaa tilanteesta, jossa pohjoisnorjalaiset separatistit ovat ajaneet maan sisällissodan partaalle, puhelinlinjat ovat poikki. Rupisen näköisiä kapinallisia johtaa naamioitumisen mestari, pirullinen Hektor Hellføkk, muhahahahaha, ja Kurt lähtee trukkeineen kuljettamaan salaista viestiä kauas pohjoiseen, Vuoremijoen suussa sijaitsevalle etelämieliselle satamalaiturille. Matka johtaa avioeroon ja lasten heitteillejättöön (paitsi että päiväkoti-ikäinen Bud piiloutuu trukin konehuoneeseen salamatkustajana). Matkalla tapahtuu sitten vaikka mitä, esimerkiksi tällaista:

Kurt ajaa trukillaan vahingossa lehmän päälle. Maanviljelijä on hyvin vihainen ja haluaa tasapainottaa tilanteen ajamalla jonkin sellaisen päälle, mistä Kurt välittää. ”Anna jotain, minkä päälle voin ajaa!” Kurtin ehdottama kynänpätkä ei kelpaa, ja kohta tielle on sidottuna Kurtin pieni poika (joka salaisen tehtävän vuoksi esittää Kurtin veljeä), ja maajussi ottaa leikkuupuimurilla vauhtia. Ai niin. Kurt on ihastunut matkallaan salaperäiseen Annelianeen.

Anneliane oli herännyt ja seisoi puristaen Kurtin kättä suunniltaan pelosta sen vuoksi, mitä oli tapahtumassa. Kurtin ajatukset olivat sekavammat. Toisaalta hänestä oli vaikea ajatella, että leikkuupuimuri ajaisi pian hänen nuorimman poikansa päälle, ja toisaalta hänestä oli jännittävää, kun Anneliane piti häntä niin lujasti kädestä.
Budia pelotti kamalasti tulla yliajetuksi.
[…]
– Pää pystyyn, veli, Kurt rohkaisi. Se varmaan sattuu hiukan, mutta ei kestä kauan. Sitten pääset paljon parempaan paikkaan, jossa kaikki ovat ystäviä ja kirsikkapuut kukkivat ja veljet auttavat aina toisiaan. Niin ei valitettavasti ole tässä murheen laaksossa.

(Suom. Tuula Tuuva)

Takakannessa mainostetaan, että Loen trukkikuski on jo julistettu Norjan omaksi Homer Simpsoniksi. Vaatimattomuutta. Homer Simpson naurattaa myös, mutta Kurt on jotakin omaperäisempää, jotakin, mikä onnistuu edelleen herättämään minussa nykyään jo muuten erittäin harvinaisia faniuden tuntemuksia.

Kuvassa pohjoisnorjalaisia.