Incognito Argo sum: Pyrrhonismin häivähdyksiä Maggie Nelsonin Argonauteissa

1. Taustaa

Pyrrhon Elisläinen (n. 360-280 eaa.) – tulevan historiallisen romaanini päähenkilö – tunnetaan yhtenä skeptisismin perustajahahmoista. Hän matkasi Aleksanteri Suuren mukana Intiaan asti, jossa hänen väitetään saaneen filosofiaansa vaikutteita alastomilta viisailta.

Pyrrhonin tunnetuin oppilas, Timon Fleiuslainen (n. 320-230), kirjoitti runsaasti runoutta sekä ilmeisesti proosaa. Häneltä on säilynyt koko joukko muita filosofia käsitteleviä pilkkakirjoituksia sekä Aristoklesin ja Eusebios Kesarealaisen kautta välittynyt katkelma Pyrrhonin opetusten pääkohdista.

Pyrrhonin opin pääsisältö lyhyesti seuraavanlainen: Asiat ovat epävakaita, määrittämättömiä ja arvioimattomia (vrt. Dhammapada 277-279). Buddhalaiset kutsuvat tätä tilaa toisinaan tyhjyydeksi. Emme pysty muodostamaan asioista luotettavia käsityksiä. Tästä seuraa, ettei voi väittää asian olevan tietyllä tavalla, eikä sen paremmin voi väittää, ettei asia ei olisi niin, eikä niin, että asia joko olisi niin tai olisi olematta, eikä niinkään, että asia sekä on että on olematta niin. Tämän oivaltaminen johtaa puhumattomuuteen, sitten mielenrauhaan. Kuten Christopher I. Beckwith on osoittanut, Pyrrhonin opetukset löytyvät jokseenkin sanatarkkoina buddhalaisesta opetuksesta. Buddhalaisten tekstien kaanon on muodostunut vasta jonkin verran myöhemmin, eikä Pyrrhonin ja Timonin aikaan intialaisilla kielillä vielä kirjoitettu. Aristokles-katkelmaa voikin tietyin varauksin väittää vanhimmaksi tunnetuksi buddhalaiseksi kirjoitukseksi.

Klassisen kauden maailmankuvaa hallitsi idea maailman muuttumattomuudesta, eräänlainen pysyvä maailmanjärjestys. Hellenistisellä ajalla tähän tuli muutos. Pyrrhonismin vaikutuksia runouteen tutkineen Dee L. Claymanin mukaan skeptisistiset muotoilut levisivät filosofian lisäksi muunkin kirjallisuuden valtavirtaan. Esimerkiksi Kallimakhoksen (n. 310-240 eaa.) Hymnissä Delokselle kaikki on toisin: koko Hellaksen topologia on jo aivan häilyvää. Sen paremmin saaret kuin vuoret, kaupungit tai valtiotkaan eivät pysy aloillaan vaan pakenevat turvapaikan etsijää.

Argonautika, tämän blogauksen avainteksti, on Kallimakhoksen oppilaan, Apollonios Rhodoslaisen käsialaa. Runoelmassa Iasonin johtamat sankarit purjehtivat Argo-laivalla etsimässä kultaista taljaa. Laivaa korjataan matkan varrella moneen otteeseen, niin että lopulta siinä ei ole ainoatakaan alkuperäistä osaa. Laivalla, kuten buddhalaisilla dharmoilla tai pyrrhonistisilla asioilla, ei ole pysyvää olemusta tai identiteettiä.

Kuva resonoi moderninkin epäilyksen kanssa. En tiedä, viittaako Otto Neurath tietoisesti antiikin runouteen, kun hän esittää skeptisen paradoksinsa tieteellisen tiedon eräänlaisesta perustattomuudesta, mutta Argon kannella hän seisoo:

”Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla tieteen lähtökohdaksi voitaisiin ottaa lopullisesti todennetut protokollalauseet. Ei ole olemassa mitään tabula rasaa. Olemme kuin merimiehet, joiden on korjattava laivansa avomerellä, vailla mahdollisuutta purkaa se telakalla ja koota se uudelleen parhaista osista. […] Epätäsmällisiä ’sanarykelmiä’ on aina jollakin tavalla laivan rakenneosina. Jos epätäsmällisyys vähenee tietyssä kohdassa, saattaa se hyvinkin lisääntyä jossakin toisessa kohdassa.”

Kuten Clayman toteaa, Argonautikan sankaritkin poikkeavat olennaisesti klassisista tai homeerisista sankareista. He eivät ymmärrä tapahtumia ympärillään vaan matkaavat usein aporian ja päättämättömyyden vallassa, vaiteliaina, ennemminkin myötätuntoisesti puhuen kuin räyhäten ja haastaen.

2 Maggie Nelsonin Argonautit

Maggie Nelsonin autoteoreettinen esseeteos Argonautit saa nimensä Barthes-sitaatin innoittamana:

”[…]Barthes kuvailee, miten subjekti, joka lausuu sanat ’rakastan sinua’, on kuin ’argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä’. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ’rakastan sinua’ merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ’sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi’.” (s.9-10)

Argonauteissa ei kuitenkaan muutu ainoastaan Maggie Nelsonin ja hänen kumppaninsa Harryn välinen rakkaus. He itse muuttuvat. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Harryn niin keho kuin mielikin käyvät läpi vaihdoksia. Nelsonin keskeisimmät muutokset tulevat raskaudesta ja äitiydestä.

Muut pyrrhonistiset teemat seuraavat. Asiat ovat määrittämättömiä, niillä ei ole identiteettiä sinällään, vaan, myöhäisempien pyrrhonistien trooppien mukaisesti asiat ovat jonkinlaisia vain suhteessa muihin asioihin. Nelsonin tekstissä nousevat esille erityisesti parisuhteiden ja queer-identiteettien häilyvyys ja lokeroimattomuus:

Miten ja milloin uudet sukulaisuusjärjestelmät matkivat vanhoja ydinperhekuvioita ja miten ja milloin kontekstualisoivat ne radikaalisti uudelleen tavoilla, jotka edellyttävät sukulaisuuden uudelleen määrittelyä? Mistä sen tietää, tai pikemminkin: kuka sen määrittelee?” (s. 22)

”[…] Niinpä pysymme asemissa – vihaisina homoina, pervoina, lesboina, transtyttöinä ja -poikina ja sateenkaari-ihmisinä ja kaikkina yhdistelminä ja välimuotoina ja niinä, jotka romuttavat kaikki määritelmät.” (s.40)

Annetut määritelmät ja lokerot näyttäytyvät, eivät ainoastaan olemuksellisesti väärinä vaan kahlitsevina, jonakin jota vastaan on ehkä syytä kamppailla. Nelson kertoo opettajastaan Christina Crosbysta, joka käyttää elämänsä ”identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettaa muita tekemään samoin”, mutta jonka kapinalliset opiskelijat painostavat kirjoittamaan pahvilapulle, miten hän itsensä identifioi. Nelsonia opiskelijoiden käytös hävettää.

Toinen anekdootti:

”John Cagea pyydettiin kerran haastattelussa ’luonnehtimaan itseään lyhyesti’ ja hän vastasi: ’Hankkiudu aina ulos siitä häkistä [cage], jossa huomaat olevasi.’” (s. 80)

Eräs identiteettien purkamiseen käytetty strategia on puhumattomuus:

”Sain vastikään postissa kirjallisuuslehden, jonka haastattelussa Anne Carson vastaa muutamiin kysymyksiin – tylsiin? liian henkilökohtaisiin? – tyhjillä hakasulkeilla. [[ ]]. siitä olisi opittavaa […]. Mutta mitä enemmän niitä hakasulkeita mietin, sitä enemmän ne hiersivät minua. Tuntui, että ne fetisoivat sanomatta jääneen sen sijaan, että olisivat vain jättäneet sen sisältymään sanottavissa olevaan.” (s. 72)

(On ehkä jaettava seuraava assosiaatio: Husserlin fenomenologinen sulkeistaminen, epoché, on nimenomaan pyrrhonisteilta lainattu menetelmä, jossa vältetään ottamasta kantaa asioiden luonteesta, mutta toimitaan niiden ilmentymien parissa.)

Toinen strategia voi olla Pyrrhonin lähimmän opettajan, Anaksarkhoksenkin (Brunschwig) suosima, ironinen puhunta:

”Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun […].” (s. 68)

Nelson ei vaikene. Hän puhuu ja kirjoittaa mielellään, mutta puhumista värittää pelko. Sanat paljastavat sen, joka haluaisi piiloutua. ”Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu.” (s.141)

”Väittämisen pelko. Ainainen pyrkimys päästä pois ’totalisoivasta’ kielestä, siis kielestä, joka jyrää alleen täsmällisyyden; sen tajuaminen on yksi vainoharhaisuuden muoto. Barthes löysi ulos tästä karusellista muistuttamalla itselleen, että ’kieli se väittää, ei hän’. On absurdia, Barthes sanoo, yrittää paeta kielen väiteluonnetta ’lisäämällä jokaiseen lauseeseen jokin pieni epävarmuutta ilmaiseva fraasi, niin kuin mikään, mikä tulee kielestä, voisi saada kielen vapisemaan’.
Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita. Sille ei ole verukkeita eikä muita ratkaisuja kuin antaa epäröintien olla ja käydä teksti myöhemmin läpi ja karsia ne pois.” (s. 142)

Mutta eikö epävarmuus, tietämättömyys ole puhtaasti terve ilmiö? Eikö jokainen kriittinen ajattelija joudu elämään ”pävarmuuden pakko-oireiden” kanssa? Eikö epävarmuuden ilmaisujen poistaminen ole lähinnä esteettinen ratkaisu?

On myös tietämättömyyden estetiikkaa. Esimerkiksi sellaista, kun Nelson päättää kertoa lukijoilleen, miten hänen poikansa Iggy, yksi teoksen keskuksista, on saanut nimensä. Nelson törmää alkuperäisamerikkalaiseen nimeen Igasho, joka tarkoittaa ”sitä joka vaeltaa”. Imetysneuvoja sattuu olemaan arizonalaisen pima-heimon jäsen ja antaa nimivalinnalle siunauksensa.

”Myöhemmin opin, että pima on espanjalaisten othama-heimolle antama nimi. Se on väännös tai väärinymmärrys lauseesta pi ’añi mac tai pi mac, joka tarkoittaa ’en tiedä’ – vastaus, jota heimon jäsenet ilmeisesti usein toistelivat maahan tunkeutuneille eurooppalaisille.” (s. 194-195)

Argonauttien viimeiset sanat, jos tulkitsemme niiden olevan jonkinlainen yhteenveto luetusta, kertovat, mistä Nelson on koko ajan kirjoittanut (tummennus minun), ja palauttavat kaiken sinne, mistä lähdimme:

Mutta onko oikeasti olemassa ei mitään, tyhjyyttä? En tiedä. Tiedän että täällä me yhä olemme, luoja ties kuinka kauan vielä, ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.” (s. 205)

 

 

Kirjallisuutta

Apollonios Rhodoslainen: Argonautika
Christopher I. Beckwith: Greek Buddha. Pyrrho’s Encounter with Early Buddhism in Central Asia. Princeton University Press, 2015
Jacques Brunschwig: The Anaxarchus Case: An Essay on Survival. The British Academy,1993. https://www.britac.ac.uk/pubs/proc/files/82p059.pdf
Dee L. Clayman: Timon of Phlius. Pyrrhonism into Poetry. Walter de Gruyter, 2009
Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, 2015). Suom. Kaijamari Siwill. S & S, 2018
Otto Neurath: Protokollalauseet (Protokollsätze, 1932/33) Suomentanut Risto Vilkko. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, 1997.

Poiminta pataforiikan koulutusohjelman pääsykoetehtävistä vuodelta 2013

3. Pohdi internetiä tiedon valtatienä (vuosituhannen vaihteen ilmaus) suhteessa seuraavaan sanontaan:
”Mikä tiellä tapahtuu, se tielle jää.” (6 pistettä)

Knausgård: Min kamp 4

Olen aiemmin osoittanut turhautumiseni Knausgårdin tapaan kirjoittaa. Teksti on ollut minulle enimmäkseen tyhjää ja merkityksetöntä, jos kohta harvinaisen monisanaista. Se on kuitenkin ollut sujuvaa, helppolukuista ja hetkittäin viihdyttävää. Monisanaisuus tuntui vahvuudelta ensimmäisen osan loppupuolella, jatkossa ainoastaan paperin tuhlaukselta.

Harvinaisen suorapuheinen autofiktio on luonut eräänlaisen aitouden vaikutelman: olen kokenut ikään kuin kuuntelevani Knausgårdin puhetta elämästään. Tunnen joitakin sellaisia ihmisiä tosielämässäkin, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat, eivätkö oikein osaa rajata aihettaan vaan haluavat kertoa aivan kaiken, mikä liittyy mitenkään mihinkään – ja se on aivan äärimmäisen rasittavaa. Knausgårdin ehdoton vahvuus on ollut kohtalainen kaunistelemattomuus. Ihminen on tullut lähemmäs kuin monessa muussa autofiktiossa.

Mutta kun minulla on omakin elämä, olen erityisesti toista ja kolmatta osaa lukiessani ajatellut. Eivätkö nämä kirjat ole ennemminkin kitschiä kuin taidetta, sellaisessa Tomáš Kulkan mielessä, jossa kitschin erottaa taiteesta läpinäkyvyys. Kitschille ominaista ei ole teos itse vaan se, mitä se kuvaa. Kitschissä MITÄ ylikorostuu MITEN kustannuksella.

Kirjasarjan osakseen saama keskustelu osoittaa toki, että myös MITEN on kiinnittänyt huomiotamme. Mutta onko kysymys vain siitä, että jotkut tunnetut kirjallisuudentuntijat ovat menneet halpaan ja kohottaneet kitschin laatutaiteeksi? Onko teossarja itsessään ansainnut käsittelyn taiteena?

Kolmannen osan jälkeen olin jo lopettamaisillani sarjan seuraamisen, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Neljättä ei vielä alkukesästä ollut suomeksi, mutta koska Knausgårdin kieli on yksinkertaista ja konkreettista, päätin lukea ruotsinnoksen.

En ole juurikaan joutunut käyttämään ruotsin kieltä lukion jälkeen, joten kielitaitoni ei ole kehuttava. Lukeminen oli hidasta ja hankalaa, ja urakka kesti yli kuukauden. Mutta se kannatti.

Vaivalloisuus ja hitaus palauttivat tyhjänpäiväisen pölötyksen tekstiksi ja toivat kirjaan taideteosluonteen, joka siitä oli ensimmäisen osan jälkeen puuttunut. Jouduin keskittymään yksittäisten lauseiden, kappaleiden ja sivujen merkityksiin ja rakenteisiin aivan toisin kuin omalla äidinkielelläni. Teksti ei enää ollutkaan kitschmäisen läpinäkyvää. Lopultakin näin kirjan, en Knausgårdia.

Hidas lukeminen voi olla monelle muullekin teokselle se oikea tapa ottaa vastaan. Teos kuin teos on kirjoitettu tavattoman hitaasti tavalliseen lukunopeuteemme verrattuna. Kirjailija ja hidas lukija suhtautunevat tekstiin samanlaisemmin kuin kirjailija ja nopea lukija, ja siinä mielessähidas lukeminen lienee lähempänä onnistunutta kommunikaatiota, asian jakamista.

Ainakin minä ruotsiksi lukiessani kiinnitin huomiota sellaisiin asioihin, joihin kiinnitän kirjoittaessanikin: rakenteeseen, kieleen, kerrontaan, yksityiskohtiin. Yksityiskohtien tasolla Knausgårdilla on ikäviä maneereja. Hän tekee samoja havaintoja kerran toisensa jälkeen: kirjassa nyökkäillään ja kohautellaan olkapäitä tautologisella tavalla. Kieltä on vaikea pitää erityisen rikkaana – mikä on tietysti juuri se piirre, jonka vuoksi kykenin kirjan ruotsiksi lukemaan.

Hitaus itsessään tuo merkityksiä sinnekin, missä niitä ei muuten huomaisi. Tikusta tulee asiaa, kun sitä tarpeeksi kauan katselee. Vaikka kielitaidottomuuttani menetin varmasti paljon, koen saaneeni tilalle enemmän. Romaanin, en höpöttäjää.

Jatkan eteenpäin ihan mielelläni. Jatkossakin toisella kotimaisella.

Kielimuuri

Toisinaan tapahtuu jotakin tällaista:

Astun iltapäivämetroon, väsyneiden ja masentuneiden ihmisten keskelle. Mieliala tarttuu, ja puristan omatkin huuleni tiukkaan yrmyyn. Muutaman metrin päässä istuu tummatukkainen, vihaisen näköinen mutta nuori nainen. Katseemme kohtaavat, hymyilen hänelle silmilläni, en sen enempää, ja huomaan hänen suupieliinsä muodostuvan aavistuksenomaiset hymykuopat. Ehkä se oli vain sattumaa, ajattelen, ja siirrän katseeni toisaalle.

Kun vilkaisen hetken kuluttua häneen uudestaan, hänen huulillaan on selvästi havaittava hymy, ja kun hän katsoo minuun, hymy levenee ja kauneus valtaa hänen kasvonsa. Minäkin hymyilen, hän hymyilee enemmän, ja sitten minua alkaa ujostuttaa. Punastuisin, elleivät poskeni olisi valmiiksi pakkasesta punaiset. Siirrän päätäni sen verran, että saan jostakusta välillämme istuvasta murjottajasta hetkeksi näkösuojan.

Kun pari sekuntia myöhemmin uskallan kurkistaa piilostani, hymyilemme jo niin leveästi kuin kivuttomasti voi hymyillä. Hän säteilee, minä iloitsen, hänen katseensa on hyväksyvä ja lämmin, tässä hetkessä välillämme vallitsee suloinen, romanttinen, lumoava yhteys. Ja vain minuuttia myöhemmin hän nousee, hymyillen nyökkää minulle hyvästiksi, ja jäljelle jää vain hyvä ihastunut mieli. Ilo.

Kohtaamisemme on ollut merkityksellinen ja ideaalinen. Kuten Žižek on Titanic-elokuvan analyysissään todennut, loppuun asti etenevä rakkaus olisi vain pilalle menevää rakkautta. Ideaalinen voi säilyä vain, jos sitä ei saavuteta. Tämä on romantiikan perustodellisuutta, samoin kuin uskonnon. Mutta ehkä yhtä olennaista on, että emme ole ensinkään siirtyneet silmäpelistä kielipeliin, jälkimmäistä ilmausta väärinkäyttääkseni. Emme ole sanoneet mitään, millä jompi kumpi olisi osoittanut typeryytensä tai arkisen mitäänsanomattomuutensa. Emme ole yrittäneet avata ajatuksiamme emmekä selittää itseämme.

Selittäminen synnyttää lokeroita, ja lokeroilla on seinät. Sanat, jotka lausutaan silloiksi, ovatkin muureja. Jopa useammin muureja kuin siltoja.

Maailmassa on liikaa puhetta.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.

Padmapati

Kuoleman jälkeen tuhma Padmapati palaa poroksi.

Pyöristämisestä

Asia on herättänyt minussa raastavaa ahdinkoa jo yli vuosikymmenen ajan. Nimittäin ne ensimmäiset pyöristyssäännöt merkitsevine numeroineen, joita jouduin opettamaan fysiikan tunneilla yläkoululaisille.

Tiedättehän: jos laskukoneesta tai mittalaitteesta saadaan tulokseksi vaikkapa metriä, on tehtävän lopullinen vastaus noin 1690.4 m, 1690 m, 1700 m tai 2000 m riippuen siitä, kuinka tarkoista mittauksista tulokseen on päädytty.

Mikäkö tässä sitten on ongelma? No se, että tiukasti kymmenjärjestelmään sidotut säännöt olivat – ja ovat – monelle kulttuurissamme kasvaneelle ihmisille jossaki määrin intuition vastaisia. Matemaatttis-luonnontieteellisen koulutuksen ulkopuolella kulttuurimme ei nimittäin ajattele puhtaassa kymmenjärjestelmässä, vaan kymmen- ja viisijärjestelmän sekoituksessa. Ajattelemme monia asioita yksikätisesti, aivan kuten ranskalaiset – nuo metrisen järjestelmän isät ja äidit – ottavat laskuissaan varpaansakin mukaan. (Mainittakoon ohimennen, että sormi on latinaksi digitus.)

Esimerkkejä:
50- (tai 500-) vuotisjuhlat koetaan erityisen merkittävänä tapahtumana. Onhan 50 merkittävästi pyöreämpi luku kuin 40 tai 60.
Jos näissä juhlissa on paikalla 58 ihmistä, on mitä luontevinta todeta osanottajien määräksi viitisenkymmentä.
Viiden ja 50:n sentin kolikot sekä viiden, 50:n ja 500:n euron setelit eivät ole satunnainen eivätkä toisaalta pelkällä teoreettisella järjellä perusteltu ilmiö. Niitä on ollut viisisorminen ihminen säätämässä. 10- ja 5-järjestelmien sekoitus muodostaa jokseenkin kaikkien kolikko- ja setelijärjestelmien rungon.

Ensimmäisenä esimerkkinä mainitun 1690.4 m ilmoittaminen suunnilleen puolenatoista kilometrinä, 1.5 km, on myös mitä luontevin pyöristys.

Mutta siitä (kuten juhlien osanottajamäärän ilmoittamisesta) oppilas saa paperiinsa punakynämerkinnän ja menettää pisteitä.

Ehdotan sääntöä muutettavaksi.