Kategoria: Proosaa

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Ilma on kosteaa, tuoksuu lajirunsaudelle. Annan sen johdattaa itseäni vähän matkaa, ennen kuin avaan silmäni. Siinä, aivan jaloissani, lahon kannon juuressa tönöttää kymmenittäin sikurirouskuja. Lakit irtoavat varsista ja heitän ne koriin omaan osastoonsa.
Lampsin eteenpäin. Sammal vajottaa ja yrittää turhaan kätkeä kantarellit katseeltani. Tiedän kuitenkin mistä etsiä, ja pian korini on jo puolillaan. Seuraavaksi kohti salaisia torvisieniapajia, niitä, joissa itiöemät olivat vielä toissapäivänä liian pieniä. Tänään ne ovat sopivan kokoisia. Riittävän isoja mutta yhä tuoreita.
Hyttyset parveilevat ympärilläni. Nitistän yhden kämmenselältäni.
Joskus sienimies on metsästäjä, silloin kun hän etsii uusia apajia, saapastelee ympäri metsää ja tähystää näreikköä silmä tarkkana. Saaliin osuessa kohdalle hän vetää veitsensä esille ja iskee armotta.
Metsästä palattuaan hän paistaa, kuivaa ja pakastaa, niin että saalista riittää koko vuodeksi. Juuri nytkin, kun haistelen metsää ja kurkin saniaisten alle, hurisee kodissani kuivuri. Pakastin on melkein täynnä ja kylmäkellarissa komeilee kymmeniä purkkeja etikkarouskuja.
Joskus sienestäjä on viljelijä. Hän vaalii tuttua esiintymää, käy välillä tarkistamassa kasvattiensa tilan ja poimii itiöemät matkaan vasta, kun ne ovat kypsiä poimittavaksi. Vaaliminen tekee kasvustoista hänen moraalista omaisuuttaan jo ennen poimintaa.
Ne eivät ole floraa, eivät faunaa. Eivätkä mitään siltä väliltä. Ne ovat sieniä.
Mäennyppylälle noustessani pelästytän liikkeelle hirven. Se juoksee ryskyen syvemmälle korpeen, ja nyt hirvikärpäset ryömivät hiuksissani, pudottelevat siipiään luullessaan löytäneensä pesäpaikan. Eivät ole varautuneet kampaan, joka niitä illalla odottaa.
No niin, näiden puiden juuressa torvisie…
Pysähdyn kuin seinään.
Ei sienen sientä. Joku on käynyt täällä. Sammaleeseen on repeytynyt aukkoja, kun sienet on kiskottu ylös rihmastoineen. Ja minä kun niin odotin sadon kypsymistä! Harmittaa.
Onneksi minulla on näitä apajia tässä ihan lähellä lisääkin. Ehdin tuskin ajatella ajatuksen loppuun, kun toinen, kauheampi, valtaa mieleni. Säntään juoksuun. Ryntään pienen kallion yli, sen pohjoirinteessä on seuraava torvisienipaikka, jopa ensimmäistä satoisampi…
ja
sama juttu. Joku ennätti ensin.
Aivan äsken!
Sammalessa on tuore saappaan painauma.
Se joku on tässä metsässä vieläkin. Aikaa ei ole hukattavaksi!
Juoksen taas, suorinta tietä seuraavaa apajaa kohti. Käsivarteni raapiutuvat rikki, kun kivusta piittaamatta työnnyn tiheän kuusikon läpi, ja sitten jo näenkin hänet.
Toinen.
Hän kävelee päättäväisin askelin kohti MINUN apajaani, ja kädessään hänellä on, italialaiseen tapaan, sienestyssauva. Kävellessään hän kääntelee sauvalla saniaisia ja näreitä, kurkkii niiden alle kumartelematta, haravoi maastoa ammattilaisen ottein.
Tunnistan hänet kävelytyylistä, ja äkkiä sydämeni sykkii nopeammin. Tunnistan hänet tavasta, jolla hän sauvaansa käyttelee.
Hän!
Me olimme ystäviä joskus, kauan, kauan sitten. Ja liittolaisia. Silloin, kun kaupalliset tahot palkkasivat tänne poimijoita idästä. Me kävimme yhdessä vastarintaan. Me ajoimme heidät pois. Mutta sitten kaikki muuttui. Enää ei ole meitä. On vain hän ja minä.
– Sinä! huudan.
Hän pysähtyy ja kääntyy ympäri. Astuu minua kohti muutaman askelen ja tunnistaa.
– Pitkä aika, ei nähdä, hän sanoo. Olen aina arvostanut hänen huumorintajuaan.
Laskemme korimme maahan kuin yhteisestä merkistä. Omani jää kannon ja sammalmättään väliseen kuoppaan. Haen sen siitä kohta, mutta nyt me saapastelemme toisiamme kohti rauhallisina ja valppaina. Tyyninä mutta kuohuksissa. Kaikki muu tyhjentyy mielestä. Hyttyset ja hirvikärpäset haihtuvat ympäriltäni, tuoksut katoavat, tuuli lakkaa narisuttamasta puun runkoa.
On vain hän ja minä. Ja alusta: mättäitä, juuria, kuoppia.
Hengitän syvään.
Kumisaappaat lonksuvat.
Välissämme on enää muutama metri, kun hän kohottaa sienestyskeppinsä valmiusasentoon, osoittaa sillä kasvojani. Pitelen sieniveistä kevyesti sormissani, alaviistossa. Pysähdymme hetkiseksi.
Hänen silmiensä halki kulkee arpeutunut viilto.
Minun veitsestäni.
Hän on ehkä sokea mutta kuulee sitäkin paremmin.
Otamme viimeiset askelet.
Hänen keppinsä syöksähtää pistoon, jonka väistän vasemmalle, kohti, niin likelle, ettei kepin antamasta ulottuvuudesta ole hänelle etua. Yritän samalla tarttua häntä ranteesta ja viiltää mutta siinä samassa hänen kyynärpäänsä jo murtaa nenäni. Isku on kova, kipu häikäisee, otan kaksi askelta sivulle, kauemmas, ja hänen keppinsä humiseekin jo päätäni kohti ja pakottaa minut perääntymään uudestaan. Ja uudestaan, ja minun on varottava, etten kompastu tällä vaativalla kamaralla.
Luulen päässeeni hänen rytmistään selvyyteen ja heti kolmannen iskun väistettyäni syöksyn matalana kohti hänen keskikehoaan, isken oman ruhoni häntä vasten koko painollani, tartun kiinni ja kaadan hänet, survaisen sieniveitsen hänen kylkeensä, ja nyt hänelläkin on omansa kädessään. Liikkeistämme puuttuu nyt kaikki kauneus ja sulokkuus, tunnen, miten hänen veitsensä iskee kylkeeni ja selkääni, yhä uudelleen lyhyt terä uppoutuu sisuksiini viiltävänä kipuna, ja samaan aikaan minä puhkon häneen reikiä omallani.
Me puukotamme toisiamme epätoivon vimmalla. Tahdomme kumpikin lopettaa tämän tuskan, tämän väkivallan. Tahdomme irti! Mutta olemme tilanteen vankeja, tämä voi loppua vain vastustajan kuolemaan. On etsittävä elintärkeitä osia. Iskuja ja viiltoja, kipua, iskuja, viiltoja, kauhua! Maitiaisneste tahraa meidät kauttaaltamme, ja yhä väsyneemmät liikkeemme hidastuvat, iskut harvenevat, kunnes lopulta hän ei enää liiku, ei hengitä. Makaan häntä vasten lysähtäneenä, ja minäkin jaksan hengittää vain vaivoin.
Melkein kiinni silmissäni. Liian lähellä. Hänen auki revennyt maltonsa, kauttaaltaan toukkainen, huokoiseksi syöty, tummunut ja mätä.
Siksi siis.
Jos hän vain olisi joskus saanut rohkeutta puhua…
Mutta nyt… minua nukuttaa.