Huomenna on tänään – limerikkihaaste

Sain Jaakko Yli-Juonikkaalta limerikkihaasteen.

Alkujaan Opuscololta liikkeelle lähtenyt haaste kuului näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa:”Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA

    (Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistu haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

3. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

4. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

Aikaa haasteeseen on syyskuun loppuun saakka – siihen saakka annetaan runosuonen virrata!

En tietenkään lukenut ohjeita. Tajusin vain, että minun piti kirjoittaa limerikki. Perinteisimmän limerikkimuodon kolmen ja kahden anapestin mittaiset säkeet saivat minut heti kättelyssä ihan puihin, ja päätin kirjoittaa runon vasta ”huomenna”. Nyt haasteen vastaanottamisesta on kulunut jo, mitä, kymmenkunta päivää, joten pakko oli tehdä jotain. Vähän lipsuin muotopuhtaudesta, mutta tämmöinen tuli:

Oli Kai, kotinaan sen Pyhtää,
pyllykarvoja ei kai yhtään.
Maisteli olutta,
horjuili polutta,
siilin piikkejä pois sai nyhtää.

Nyt sitten huomasin, että aikaa oli vain syyskuun loppuun, eli eiliseen. Tämä tarkoittanee, että haasteketju katkesi tähän.

Paranoidia luontolyriikkaa

Jotkut ehkä huomasivatkin kuvarunoni uusimmassa Parnassossa (5/2013, s. 50). Ohessa lisää paranoidia luontolyriikkaa. Nämäkin kuvat näkyvät klikkaamalla isompina.
Hiisi

eXYnyt

Me there

Miero

Painajainen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

P.S. Osallistun kirjallisuuskeskusteluun jatkossa myös Alaston kirjailija! -ryhmäblogissa Katariina Sourin, Juha-Pekka Koskisen, Anne Leinosen, Anu Holopaisen, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Marisha Rasi-Koskisen, Tiina Raevaaran, Miina Supisen ja Hanna-Riikka Kuisman hyvässä seurassa.

Schindler: 13 henkilöä

Tribuutti Heli Slungalle

Tarroja kaduilla

Sopertelua: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa

Aluksi juonireferaatti:

viaton, puhdas, puhas, puh, pyh, pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä! pyh äh pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä pyhä py pypy hä hä hä py hä py hä nietshe py hä py häpy häpy häpy häpy häpeä HÄPEÄ

Ja sitten se arvottava osuus:

Huh. Huhhuh.

* * *

Yrittäisinköhän vielä sanoa kritiikin normaalikaavan ulkopuolellakin jotakin?

Janne Kortteisen esikoisteosta lukee ihan väkisinkin suorana ja avoimena purkautumisena, kirjallisena Art brutina, jossa kirjailija ilmaisee itseään karkeasti ja etäännyttämättä. En tunne Kortteista henkilökohtaisesti, joten en tiedä, missä määrin luentani tekee hänelle oikeutta, mutta en osaa olla samastamatta kertoja Janne Kortteista kirjailija Kortteiseen.

Minulla oli hyvä ystävä, joka eli aikanaan vähän samanlaisessa psykoottisessa hybriksessä: suolsi samantapaista tekstiä ja oli huonosti ymmärretty nero. Oriveden opistossa haudutettu ja kristillinen nietzscheläinen hänkin. Aikanaan hän muuttui puolimykäksi ja eristäytyi käytännössä kaikista ystävistään. Näen hänet edelleen silloin tällöin likaisena ja laihana kävelemässä kaupungilla ja tutkimassa roskia. Luulen hänen ja Kortteisen tapaisia nuorukaisia olevan maassamme paljon. Kortteista ei tästä joukosta erota niinkään ajattelun erinomaisuus tai tyylikäs ilmaisu: marginaalit kuohuvat ilmaisukanavaansa etsivää luovaa hulluutta.

Suurin ero Kortteisen ja ystäväni – silloin kun tämä vielä oli kunnianhimoisessa vaiheessaan – välillä on Kortteisen pitkäjänteisyydessä, kyvyssä hahmotella repaleistaan jotain suurempaa, kokonaisuus.

Teorian tasolla Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole mullistava teos. Se näyttää ennemminkin vain toteuttavan Surrealismin manifestin mukaista ideaalia sensuroimattomasta ja vastuuttomasta ilmaisusta (kuten kouluampujat toteuttavat surrealistista tekoa sellaisena jollaiseksi Breton sen joskus möläytti) yhdistettynä sieltä sun täältä poimittuihin runouden ja myös muiden kirjallisuudenlajien keinoihin. Tämähän keksitään aina välillä uudelleen.

Joskus sanat ovat kuitenkin myös konkreettisia tekoja. Mullistavaa Kortteisen tekstistä tekee sen käytäntö, runsas, märkivä rehellisyys. Kirjailija nylkee tekstissä itsensä kuin nahkiaisen. Sisäpuolen ja ulkopuolen välinen nahka ei suojellut häntä yhteen suuntaan, ja nyt se ei suojele häntä – tai lukijoita – toisinkaan päin. Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa on kommunikointia tavalla, jolla kivoihin rakenteisiin ja metaforiin piiloutuva ilmaisu ei ole.

Kortteisen teosta lukiessani olen iloinen siitä, että minun nuoruudessani pornon joutui nolostellen ostamaan kaupasta tai kioskista, ja sen kuvasto oli melkoisesti tiukemmin säädeltyä kuin nykyään. En voi kuin sääliä nykynuoria, jotka saavat ilmaiseksi klikkailla kaikenlaisilla päällekakkaamisväkivaltajutuilla itsensä turruksiin.

Kirja hymyilytti ja hyydytti hymyni. Se suretti. Tempaisi mukaansa, mitä en olisi etukäteen näkemieni katkelmien perusteella arvannut. Vyörytti. Ahdisti ja pelotti. Riemastutti ennennäkemättömyydellään. Keskenkasvuisimmissa paikoissaan ärsytti.

Ehkä se teki senkin, mitä oli tarkoitus. Tunnekylmiöihin, ihmisten väliseen tyhjyyteen ja turmeltuun viattomuuteen katsominen muistutti siitä, miten tärkeää rakkaus lopulta on.

Vuoden kirja?

* * *

Lisäys 19.1.

Koska Kortteisen kirja on mitä suurimmassa määrin teko, ei pelkkää puhetta, on sitä myös tekona tarkasteltava. Esteettisen hehkutuksen päälle eettinen varaus.  Lähimmäisiään ja tuttaviaan kohtaan Kortteinen näyttää suhtautuvan monin paikoin paskamaisesti, usein myös tavalla, joka osoittaa nietzscheläisittäin tarkasteltuna lähinnä reaktiivista ajattelua. Tarkoitukselliseen epäonnistumisen projektiin, jollaiseksi kirja julistautuu, tämä tietenkin sopii.

Saatan olla väärässä, mutta luulen, että tämä on kertoja Kortteisen lisäksi myös kirjailija Kortteisen ongelma.

Huomenna: Poetry Jam

Kuva: Janne Kuisma

Sitaatti keskiviikon kohennukseksi

”Lannan lapioimisesta oli vain pieni askel uusien tarpeiden luomiseen.”

(J. Laajarinne: Suomen kansan historia, osa 3: Vuodet 1950-2000, s. 569)

 

 

Seuraavana Pasila

Juna on inspiroiva paikka. Tai epäpaikka, sehän ei ole missään vaan siinä välillä. Junassa ennakoidut ja päämäärätyt raiteet yhdistyvät joutilaisuuteen ja tarkoituksettomaan oleiluun: juna on pakotettu vapauden tila. Luultavasti tästä johtuen minunkin pöytälaatikossani on yllättävän monta nimenomaan junassa kirjoitettua runoa.

Olli Sirkiän esikoiskokoelma Seuraavana Pasila on kirjoitettu pääsääntöisesti tai kokonaan työmatkoilla IC-junissa ja asemilla. Määrätyssä ympäristössä samaisesta ympäristöstä kirjoittaminen lähentää kokoelmaa ajatuksellisesti oulipolaisiin metodeihin (tiedätte kyllä, kuka ensimmäiseksi tulee mieleeni) ja sitoo kokoelman tekstit yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta junat ja asemat ja kohtuullisen pitkät matkat tarjoavat runoilijalle huomattavan paljon liikkumavaraa. Konsepti on siis mitä mainioin.

Seuraavana Pasila sisältää monenlaista variointia: joku runo rakentuu tapahtumien rytmin varaan, monessa on kielellisiä monimielisyyksiä, osassa leikitään psykologisilla assosiaatioilla, jotkut ovat melko konstailemattomia tunnelma- ja tilannekuvia.

En tässä esittele katkelmia tai tekstinäytteitä, koska Sirkiän alias Erikeeperin tyyliin ja taitoihin on helppo tutustua myös hänen blogissaan.

Junamatkojen toisteisuudessa on vaaransa: kun on istunut 20 IC-junassa, on istunut niissä kaikissa, ja matkan kiinnostavana näkeminen muuttuu haasteeksi. Tunnelmakuviin havaintojen toistuvuus ja tavallisuus soluttavatkin tiettyä epäkiinnostavuutta. Laajan aineiston karsiminen hieman kovemmalla kädellä tai joidenkin runojen tiivistäminen yhdistämällä olisivat luultavasti tehneet kokoelmalle hyvää.

Lievästi häiritsevänä koin myös sen, miten runoilija toistuvasti kirjoittaa runoihinsa ”runoilijan” ja ”runon”. Ovatko kirjoittajan ja kirjoittamisen kirjoittaminen kirjoitukseen tarpeellinen ratkaisu tässä kokoelmassa? Olisi kenties ollut jännitteisempää, jännittävämpää ja puhuttelevampaa, jos kokijaksi olisikin esitelty kirjanpitäjä.

Kun toissapäivänä lopetin kirjan lukemisen, huomasin sattuman johdatuksesta käyttäneeni kirjanmerkkinä junalippua. Eräät kokoelman osuvimmista runokuvista ja muista yksityiskohdista pyörivät edelleen päässäni, ja edellä esittämistäni kriittisistä huomioista huolimatta jäi yleiskuva sangen ilahduttavaksi.

Oivallinen pelinavaus! Jään kiinnostuneena odottelemaan Sirkiän seuraavaa kokoelmaa.

Lopputuleman jatke

Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.

Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.

Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.

Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.

Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.

Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.

Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.

Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.

Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.

Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!

Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.

Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)

Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:

Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.

Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!

Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.

Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.

Että semmoinen ilta.