Avainsana: Katutaide

Edistymisraportti & viimeiset Gotlanti-jutut

Oikeastihan tuolla residenssijaksolla kertyi mieleen niin paljon kaikkea, että siitä riittäisi kerrottavaa ja näytettävää vaikka kuinka pitkäksi aikaa, enkä malttaisi millään lopettaa. Tämä siitä huolimatta, että työskentelin huomattavasti tavanomaista tehokkaammin ja sain jopa romaanikässärini ensimmäisen raakaversion valmiiksi. Ensimmäisen version valmistuminen on tärkeä ja miltei juhlava rajapyykki kirjan kirjoittamisessa, vaikka sitä hommaa onkin jäljellä ihan samperin paljon.

Nyt on myös hyvä pitää pientä taukoa, lueskella asiaankuulumatonta kirjallisuutta, ulkoilla ja sen semmoista. Kirjailija sisälläni on pidettävä kurissa, jotta se kestäisi pidempään ja kenties vain paranisi sen sijaan, että se väsyttäisi itsensä ja hyytyisi. Kuulostaako helpolta? No, sitä se ei kuitenkaan ole: eilenkin, kun kävin kirjastossa, kirjailija lainasi kaksi lähdeteosta seuraavaa romaaniaan varten. Näpit irti niistä!

Mieleni tekee jakaa Gotlantilaista katutaidetta kanssanne. Ensimmäinen kosketus aiheeseen tuli itse asiassa jo mantereen puolella, Nynäshamnissa. Kuten olen ennenkin sanonut, Ruotsissa kaikki on parempaa – jopa vessan seinään sutaistut tagit:

Eräs Visbyn tunnistettavimmista tekijöistä on petolintutarroja taiteileva PTAK. Tässä muutama otos:

Myös Sneak-nimellä toimiva taiteilija erottui tyylillisesti muista. Materiaalivalinnoissa Sneakilla on vielä parantelemista, sillä kaikki hänen teoksensa eivät ole kestäneet säätä kovinkaan hyvin.

Seuraava tupakkavalistuskampanja herätti minussa paitsi hilpeyttä, myös ajatuksia:

Lopuksi vielä jotakin aivan muuta.

Hyvää juhannusta!

Katutaidetta… museossa?

Kävimme hiljattain katsomassa Porin taidemuseon Street Art – The New Generation -näyttelyn. Tekijät olivat taitavia, mutta silti vaikutelmaksi jäi: ”Ihan kiva.”

Katutaiteelle tapahtuu nimittäin jotakin, kun se tuodaan näyttelytilaan. Se menettää ison osan yllätysmomentistaan sekä kaupunkitilaa elähdyttävän luonteensa, lakkaa olemasta katutaidetta, muuttuu vitriinitaiteeksi. On helppo kuvitella, että Mentalgassin aitateokset ovat sykähdyttäviä aidossa elinympäristössään, ja kun bongaa vanhan kunnon Invaderin mosaiikkeja eri kaupungeista, voi kokea löytämisen riemua, kuin törmäisi vanhaan tuttavaan. Taidemuseossa samat ovat vain modernia taidetta. (Toivon kovasti, että nämä tyypit ovat jättäneet myös Porin kaupunkikuvaan jotakin pysyvää.)

(Kuva: Invaderin Rubikin kuutioista kasaama Al Capone edustaa hauskaa nykytaidetta.)

Sama tapahtuu sivumennen sanottuna kaikelle taiteelle, kun taideinstituutio ottaa hoiviinsa. Miten paljon Aleksis Kivenkin Seitsemän veljestä on menettänyt kiinnostavuuttaan, kun se on kohotettu merkkiteokseksi? Ja voisiko esimerkiksi punk-musiikille tehdä mitään sen pahempaa, kuin liittää se musiikinopetuksen opetussuunnitelmaan?

Yksittäisille taiteilijoille – ainakin joillekin heistä – kyseessä lienee kuitenkin voitto, henkilökohtainen statuksen nousu. Voidaan myös ajatella, että virallisten instituutioiden avulla aiemmin paheksutut ja kiellettyt taidemuodot hyväksytään helpommin, ja ne saavat enemmän ansaitsemaansa arvostusta. Ehkä tämänkin näyttelyn sivuvaikutuksena katukuvamme muuttuu pikkuriikkisen värikkäämmäksi. Taide, josta kaikki tykkäävät, ja joka ei enää herätä ristiriitaisia tunteita, ei kuitenkaan enää ole taidetta. Se on museotavaraa.

Käärme ja omena

Kävelimme eräänä päivänä tutkimusmatkailijoiden reittiklassikon Pasilan ratapihalta (siitä Boulderkeskuksen tuntumasta) Mäkelänrinteen uimahallille. Reitti on hieno muutamastakin syystä. Ensinnäkin sen voi kulkusuunnasta riippuen aloittaa tai päättää museojunia ihailemalla.

Toisekseen entinen rautatietunneli on varsin hieno. 650 metriä pitkän tunnelin päiden tuntumassa on runsaasti isoja ja kaikessa rauhassa maalattuja graffiteja, mutta sen pimeisiin keskiosiin on jäänyt paljon koskematonta kallioleikkausta, ja seiniä katsellessa tunnelma on hetkittäin miltei luolamainen. Hiljaisuuden rikkovat vain jalkojen alla rohiseva sepeli ja katosta lirisevä vesi. Kaupunki elää ja kuhisee vain muutamien metrien päässä yläpuolella, mutta kiven alla kulkija on hyvin kaukana siitä kaikesta.

Lähellä Vallilan päätä korkean tunnelin katosta löytyy jotakin tutunomaista ja kirkollista: tribuutti Hugo Simbergille!

Kolmanneksi reitin hienouksiin kuuluu lähes täydellinen maiseman muutos. Ilmeeltään teollinen ja koneistettu ratapiha on vielä hyvässä muistissa, samoin ratakuilun rappioestetiikka, kun äkkiä astuu tunnelin toisesta päästä levolliseen puistonäkymään. Tuntuu, kuin olisi kulkenut pidemmänkin matkan.

Katutaidetta

Muutamia nostoja kesän ja syksyn ajalta. (Klikkaamalla isommaksi!)

1. Oli jotenkin elähdyttävää juhannuksena huomata, että Ranskasta tuttu Space Invader oli käynyt myös Visbyssä. Ymmärtää, että tuo mosaiikkitaiteilija on kulkenut samoja katuja ja samoja kaupunkeja. Nähnyt samoja maisemia. Yllättävä yhteyden kokemus. Ehkä sitä tagien piirrustelua ja siihen luultavasti liittyvää kavereiden jälkien tunnistamista on myös helpompi ymmärtää sitä kautta.

Vasta seuraavaksi huomasin syynätä tuota ajokieltomerkkiä vähän tarkemmin.

2. Rautatien aitaan Tokoinrantaan (kahvila Pirittan lähelle) oli kesällä ilmestynyt pupuja ja sydämiä. Oivaltava uusi tekniikka: teräslankainen ruudukko oli muutettu pikseleiksi käärimällä osa aukoista muovilla umpeen. Myöhemmin luulen nähneeni raitiovaunulla ohi huristaessani samalla tekniikalla toteutetun suuren kukan tai tähden Hämeentiellä, Hakaniemen lähellä.

3. Kävin tänään saattamassa lapseni kouluun, ja paluumatkalla huomasin, että alikulkutunnelista oli tehty galleria: seinälle oli ripustettu neljä taulua: kolme pientä miniatyyrimaalausta ja yksi papyruskotka. Karuun teräsbetoniympäristöön siirrettynä halpa kitsch teki suorastaan juhlavan vaikutelman.

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.