Ulkona – Jukka Laajarinne

Kirottu luoto

Saatteeksi.

Parahin Läns’-Wäylän päätoimittaja,

Toivon mitä hartaimmin, että tutustutte oheiseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on tarkka selonteko Louekarin-retkikuntaamme 24. heinäkuuta kohdanneesta hävityksestä. Lisäkseni ainoastaan yksi miehistön jäsen, lääkintähenkilökuntaan kuuluva Anna-Maija Lehtonen, selviytyi tuhosta hengissä. Käsitykseni on, että tämä kertomus on mitä pikimmiten saatettava yleisön tietoon, jotta vastaavilta menetyksiltä jatkossa säästyttäisiin.

Arvostavasti Teidän, Jukka Laajarinne

* * *

Retkikuntamme lähti liikkeelle Esbon Kaitvikenin Hyljelahdesta, joka on nimetty menneinä aikoina alueella harjoitetun hylkeenpyynnin mukaan. Sivistys on tosin jo kauan sitten saapunut seudulle, ja kalastajien verkkoja tuhoavat hylkeet on saatu seudulta lähes kokonaan hävitettyä, sekä niitten metsästäjät on ohjattu toisiin töihin. Hylkeenpyyntiin liittyy sekin, että paikalla sijaitsee erityinen meriseikkailijoiden klubi, jossa minulla on kunnia olla jäsenenä.

Tämän yhdistyksen jäsenet liikkuvat vesillä hivenen intiaanein kanootteja muistuttavilla venosilla, jollaisilla Grönlannin alkuasukkaat kulkevat hylkeitä metsästäessään. Näistä venosista käytetään eskimokielistä nimitystä qajaq. Tavallisesti ne valmistetaan hylkeennahasta, mutta, koska nuo eläimet ovat seudulta lähes hävitettyjä, kerhon – Esbon Eskimot, kuten me leikkisästi kutsumme klubimme täysvaltaisia jäseniä – venosiin on alettu soveltaa korvaavia materiaaleja kuten plastiikkia.

*Pahaa-aavistamatta etenimme kohti Louekaria.*

Tutkimusmatkamme päämääränä oli syvällä Helsingen hallintoalueella sijaitseva, virkistysalueeksi määrätty Louekarin saari. Päivä oli mitä erinomaisin quajaqilla melomiseen. Lähtiessämme vallitsi vain 2 beaufortin heikko etelätuuli, ja matka sujui enimmäkseen joutuisasti ja suunnitelmien mukaisesti.

Aivan vaaratonta quajaqeilla matkustaminen ei kuitenkaan ole. Aurinko paahtoi taivaalta kirkkaana ja kuumana, mistä syystä olimme jatkuvassa vaarassa sairastua lämpöhalvaantumiseen tai nahan palamiseen. Suurempi uhka piili kuitenkin meressä, joka muuttui matkan edetessä sameaksi, syanidin väriseksi ja kuvottavan hajuiseksi. Siitä ymmärsimme, miten kauas itään olimme kotisatamastamme tulleet. Olimme saapuneet Helsingen pilaantuneille aluevesille. Kyseessä mikroskooppisen pienten mutta runsaslukuisten Schizophyceae-eliöiden aiheuttama merenmyrkytys. Jos joku onneton ihminen joutuu veden varaan Schizophyceae-kukinnan aikaan, johtaa se ensin ihottumaan, päänsrkyyn ja kuumeeseen, sitten halvaantumiseen, maksan turpoamisen aiheuttamaan shokkiin ja lopulta kuolemaan.

Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.

Vain noin puolen meripeninkulman päässä Louekarista kulki suurten matkustaja-alusten väylä. Muistutin kumppaneitani tuollaisten laivojen Koirasaaren rantaan aiheuttamasta merenkäynnistä, ja nostimme quajaqimme kauas vesirajasta.

Esbolaisina olemme tottuneet hyvin hoidettuihin ulkoilusaariin. Matkustavaisten hengenpitimiksi on rakennettu pysyviä tulisijoja, katoksia, ja tietysti myös eriöitä, jotta tietyt ruumiintoiminnot voidaan suorittaa siveellisyyden tärkeimpiä vaatimuksia loukkaamatta. Eräillä Esbolaisilla saarilla toimii myös terveyskahviloita, joiden viihtyisissä tiloissa herrasmiehet voivat ginin ja tonic-veden sekoituksella torjua malariaa.

Jotta voisitte ymmärtää paremmin Louekarilla kohtaamiamme varsin toisenlaisia olosuhteita, on ehkä sanottava sananen Helsingen väestöstä.

Helsingen hallintokaupunki, Helsingefors, perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550. Paikalle pakkosiirrettiin muiden rannikkokaupunkien vastahakoista porvaristoa. Tämä väestö on sittemmin rappiollisesti sekoittunut paikalla entuudestaan asustaneiden itäisten rotujen kuten hämäläisten kanssa. Veren huononeminen näkyy helsingeläisille tyypillisenä laiskuutena, hitaana järjenjuoksuna sekä monina synnynnäisiä epämuodostumina.

Älköön kukaan kuitenkaan syyttäkö minua siitä, että ennakkoluulojen perusteella tuomitsisin ketään pelkästään kotipaikkansa perusteella. Myös Helsingessä saattaa varttua aivan kelpoa väkeä. Esimerkkinä mainittakoon, että myös arvoisan prof. Abraham van Helsingin sukujuuret juontavat Helsingeen, olkoonkin, että hänen isovanhempansa joutuivat aikoinaan pakenemaan sieltä Hollantiin.

Mainitsemani rappiolliset luonteenpiirteet lienevät joka tapauksessa syynä Louekarin hoitamattomaan, jopa luotaantyöntävään yleisilmeeseen. Kuin vastakohtana esbolaisten saarten vehreille puistoille ei tälle helsingeläis-luodolle ole istutettu ensimmäistäkään puuta, vaan kallioinen maaperä on piittaamattomasti jätetty luonnon valtaan. Kivenkoloissa ja syvänteissä kasvaa ainoastaan mitä lie takkuista ja piikikästä ruohoa, eikä villinä rehottava ruohosipuli yksipuolisuudessaan ole mitenkään verrattavissa monipuolisesti viljeltyyn hyötypuutarhan tai ryytimaan antimiin.

Kasvillisuuden puutteita silmiinpistävämpi piirre on Louekarin siisteyden laiminlyönti. Linnunjätökset peittävät luotoa lähes kauttaaltaan, eikä meidän maihin noustuamme ollut helppo löytää miellyttävää istumapaikkaa. Kävipä mielessäni, että mikäli saari olisi jonkin helsingeläisiä valistuneemman kansan hallinnassa, olisi sen guano-varannot varmasti hyödynnetty kehitystä edistämään: ruudin valmistukseen tai talonpoikien peltojen parannukseksi.

Kuljeskelimme siis saarella, kasvot inhosta vääristyneinä, ja etsimme paikkaa, johon voisimme asettua nauttimaan ansaittua lepohetkeä. Kiersimme vihreän liman peittämän, löyhkäävän lammensilmän kaukaa, ja tulimme puisen, hajoamaisillaan olevan ristin juurelle. Tuulten ja tyrskyjen runteleman ristin poikkipuu lenkotti miltei irrallaan.

Ristin alkuperästä kiertää verkkokalastajien suussa monenlaisia tarinoita. Huhutaan, että se on pystytetty saksalaisten lentäjien muistomerkiksi, jotka olivat sotien aikaan pudonneet kuolemaansa Louekarin lähettyvillä. Heidän lentokoneensa sanotaan makaavan edelleen meren pohjassa. Toiset taas sanovat, että kuolleet olivat laivaston merimiehiä. Sellaiseenkin väittämään olen törmännyt, että Kyseessä olivat meidän kaltaisemme melojat, jotka myrsky oli upottanut Louekarin läheisyydessä. Kuuleman mukaan ristin koristuksena on aiemmin ollut messinkilaatta, laatassa pahuuden valtojen symboli: haka-risti. Arvometallista tehdyn kilven ovat rantarosvot kumminkin vieneet, joten emme päässeet näkemään sitä omin silminemme.

Yllämme kaarteli kaksi suurta, mustaa korppia, kuin kuoleman varjoja, joita lokit vihoissansa pyrkivät ajamaan pois saareltansa. Nämä synkät linnut olivat omiaan vahvistamaan muutoinkin kovin matalaa tunnelmaamme.

Lopulta löysi Anna-Maija lepopaikaksemme kalliopaaden, joka oli miltei yhtä puhdas kuin meren huuhtomat rantakivet. Ihmettelimme mielessämme alustan siisteyttä. Miksi linnut eivät olleet siinä viettäneet aikaansa? Pelkäsivätkö nuo kirkuvat luontokappaleet jotakin, mitä me emme tienneet?

– Kenties merestä aika ajoin nousee jokin, mikä pyyhkii kallion puhtaaksi, ehdotin, mutta naurahdimme ajatukselle heti perään. Istumapaikkamme sijaitsi semminkin kahden ja puolen jaardin korkeudella merenpinnasta. Niin korkealle eivät matkustajalaivojen nostattamat mainingit varmaankaan yltäisi.

*Italialais-tyyppinen kahvinkeitin on tarpeellinen varuste vaativissa olosuhteissa tahi tuntemattomilla seuduilla liikuttaessa.*

Keitin rantakivellä kahvin. Tyrskyt löivät siihen lähelle, ja keittopaikkani oli vain yhden jaardin korkeudessa. Siihen asti erityisen isot aallot saattaisivat iskeäkin, joten heti juoman valmistuttua keräsin tavarani ja palasin ylemmäs kalliolle. Laskin kahvikupin maahan ja kaivoin pakkauksestani mustikkatäytteisen Wieniläis-leivän. Haukkasin siitä palan ja olin jo aikeissa siemaista seuraavaksi kahvia, kun kauhunhuudot aikoivat kuulua ympäriltäni.

Nostin katseeni, ja näin meren kurottautuvan leiriämme kohti. Hyppäsin jaloilleni. Järkytyksekseni jouduin todistamaan, miten vaahdot tarttuivat keveään kahvikuppiini. Kumarruin pelastamaan mukin käsiini, mutta liian myöhään. Juomani oli jo Schizophyceaen saastuttamaa! Lyhyen hetken kuvittelin kuohujen jo vetäytyvän, mutta päin vastoin, ne pyörteilivät yhä korkeammalle! Hyöky viskoi valokuvausvälineeni ympäriinsä miten sattui, huolettoman avoimet pakkaukseni pyörivät virtauksissa, muonitustarpeeni ja kahvinkeittimeni huuhtoutuivat sinne tänne.

Pelastelin tavaroitani miten parhaaksi kykenin: nostin kamerani suolavesilammikosta, objektiivin toisesta, ja nyt Anna-Maija jo juoksi saaren yli quajaqejamme pelastamaan.

Kohta meri taas rauhoittui. Tunnelmani oli ankea, olivathan valokuvaustarvikkeeni tuhoutuneet (pari valotettua levyä säästyi sentään), ja mikä pahempaa, kahvini oli pilalla.

Koska saarella ei ollut turvallista paikkaa auringolta suojassa, ja koska oli ilmeistä, että meri oli hyökännyt nimenomaisesti meidän kimppuumme – missään muualla hyöky ei ollut noussut juuri yhtä jaardia korkeammalle – emme viihtyneet luodolla kovin kauan.

Lähtöä valmistellessamme kiinnitti huomioni omituinen ääni. Aivan kuin jonkin laitteen säksätystä. Onnistuin paikantamaan sirkutuksen lähteen. Se kuului valokuvauslaitteestani. Laite oli kuitenkin asianmukaisesti sammutettu, joten en pysty löytämään tälle omituiselle ilmiölle luonnonmukaista selitystä.

Viidakkojen ja autiomaitten sivistymättömät villit uskovat, että valokuvauslaite vangitsee, ei ainoastaan valonsäteitä vaan myös kuvattavan ihmisen sielun. Olen aiemmin naureskellut moiselle taikauskolle, mutta en voi olla ajattelematta, että ehkä jotakin tällaista oli nyt tapahtunut. Mitä, jos kamerani sisään oli kuvatessani asettunut jonkinlainen aave? Hukkuneen sotilaan sielu tai jokin muu syvyyksissä vaaniva synkkä, vetinen henki…

Kammottava meteli vaikeni vasta, kun irrotin instrumentista virtalähteen.

Kahvin puutteessa muodostui paluumatkasta inhimillisen sietokyvyn rajoille vievä koettelemus. En muista siitä paljonkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin hikoillut, puhunut levottomia ja menettänyt tajuntani useaan otteeseen. Mantereelle päästyämme minut vietiin meriseikkailijain kerhon tukikohdan lähettyvillä sijaitsevaan Cafe Gabrielaan, jossa terveydentilani oli saatiin jälleen vakautettua.

Kahvilasta muistan seuraavaa: olin juuri syönyt kanelipuustini ja juonut elvyttävän kahvini, kun lautanen, pahvimuki sekä lautasliinat yllättäen kuin näkymättömän räyhähengen paiskomina lennähtivät maahan. Pelkään, että Louekari ei jätä meitä rauhaan. Toimme sieltä mukanamme jotakin. Jotakin, mitä ei pitäisi.

Välttäkää, välttäkää sitä kirottua saarta!

End of the world as we know it

Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.

Illalla verannan lampun ympärillä räpisteli kaikenlaista siivekästä: vaaksiaisia ja kookkaita perhosia, paljon enemmän ötököitä kuin mitä olen viime vuosina tottunut näkemään. Mieleeni muistuivat tuttavien havainnot vähenneistä kimalaisista ja mehiläisistä, ja hälyttävät tiedeuutiset, joita olen lukenut. Saksassa hyönteisten määrä on luonnonsuojelualueillakin romahtanut, hyönteiskadon seurauksena koko Eurooppaa, Suomeakin, on seurannut pikkulintukantojen romahdus kaikkialla Euroopassa. Kaloja liikakalastetaan, nisäkkäiltä tuhotaan elinalueet… Eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenittäin lajeja kuolee – päivittäin.

Tajusin yllättäen joutuneeni vanhanaikaiseen maailmanloppukertomukseen, tiedättehän ne scifi-romaanit, joissa mies ja nainen vetäytyvät syrjään, luonnon keskelle paratiisillisiin oloihin, ja maailma tuhoutuu ympäriltä. Sillä, aivan, maailma todella tuhoutui. Me emme vain huomanneet sitä. Maailma sellaisena kuin me sen tunsimme.

Vuorella Vuosaaressa

Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä teimme vaimoni kanssa lähiseutumatkan Itä-Helsinkiin, aivan Vuosaareen asti. Lueskelimme tovin biitsillä, kunnes aloitimme kävelyretken kohti Vuosaaren huippua.

Lähestyimme jätemäkeä suorimmaksi kuvittelemaani tietä pitkin: ensin katuja pitkin Vuosaarenhuipun länsipuolelle, ja siitä sitten suoraan polkuja myöten kukkulan laelle. Kartat eivät varoittaneet siitä, ettei huipulle noin vain mennä. Meidän ja mäen välissä oli saastunut alue, jolla tupakoiminen ja kipinöinti oli maaperästä purkautuvien kaasujen vuoksi kielletty, ja lisäksi alue oli aidattu ja asiattomilta suljettu. Lähdimme kiertämään kiellettyä vyöhykettä etelän suuntaan, mikä osoittautui – tavallaan – virheeksi. Reitti mäelle muodostui pitkäksi ja paikoin ryteikköiseksi, mutta toisaalta näimme paintball-sotureiden asemakaivannot poteroineen ja juoksuhautoineen.

Ehkei lähestymismarssista sen enempää. Löysimme kuin löysimmekin itsemme lopulta Vuosaarenhuipun ruohoisilta rinteiltä. Mäki on rakennettu enimmäkseen sataman alta louhitusta kiviaineksesta. Vuonna 2003 aloitetun maisemoinnin yhteydessä rinteitä on paikoin ladottu seinämiksi, polku nousee välillä kivisiä portaita, ja vaikka mäki ei olekaan kauhean korkea, kohoaa se reilusti ympäröivän maaston yläpuolelle.

Maisemoinnissa on tavoiteltu muun muassa ulkosaariston luontotyyppejä ja tunturinäkymiä. Rinteillä kasvava niitty on runsaslajinen ja kukkaloistossaan suorastaan häikäisevä. Mäen päällä törröttää ilmeisesti varta vasten paikalle tuotuja keloja, alueella kasvaa useita harvinaisia lajeja, ja myös monenlaiset villieläimet kuuluvat viihtyvän siellä.

Tästä kaikesta etukäteen tietämättömänä – kuvittelin nousevani aivan tavalliselle jätemäelle – olin suorastaan järkyttynyt. Mäen laella tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jonnekin Alppien niittyvyöhykkeille tai Juravuorille. Huomasin höpöttäväni tunnelmia aivan suuna päänä, onnessani ja tohkeissani. Miten jotakin tällaista voikin löytyä näin läheltä, Helsingistä!

Täpinöissä höpöttämistäni pohtiessani tajusin, että vuoristoassosiaatiot olivat aktivoineet dopamiiniratani. Olin maisemasta päihtynyt.

Millaisiin vaikutuksiin maisema-arkkitehtuurin keinoin voikaan päästä!

Tulossa maaliskuussa: Tiloissa.

René Daumal: Mont Analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä. Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Naturpark Schöneberger Südgelände

Tämän puiston olen halunnut nähdä jo 15 vuoden ajan; yksi tärkeimmistä syistäni haluta käydä Berliinissä. Parin kilometrin pituinen, muutaman sata metriä leveä ratapiha-alue vesitorneineen ja muine rakennuksineen hylättiin kylmän sodan aikana. Viidessäkymmenessä vuodessa luonto valtasi alueen. Nyt sillä kasvaa lukuisia harvinaisia ja suojeltavia kasvilajeja sekä aikoinaan ihmisten syljeskelemistä siemenistä kasvamaan lähteneitä ravintokasveja – osa sellaisia, jotka tavallisesti menestyvät vain paljon eteläisemmässä ilmanalassa. Vyöhykkeelle perusteettiin luonnonsuojelualue 90-luvun lopulla, ja kulkea saa enää päällystetyillä poluilla.

Polkujen ympärillä avautuva metsä on elämän mahtava voimannäyttö. Kiskojen väliin kasvaneet puut ovat jo paksuja, jotkut niistä ovat murskanneet tieltään rakennuksia ja vääntäneet ristikkorakenteisia terästolppia kumoon. Maaperä on monin paikoin keinotekoista: tiiltä ja betonia – ja kaikkialla kasvaa jotakin.

Schöneberger Südgeländen rauhallisessa ympäristössä voi kokea, mitä urbaanille suurkaupunkimiljöölle tapahtuu, jos ihmiset joskus katoavat. Se tapahtuu nopeasti. Ja se on kaunista.

Sitä alkaa melkein toivoa?

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?

Miksi ihmeessä?

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.

Putoaminen

Lintoja, Valkeala. Sunnuntai 19.1.

Olemme lopulta avaamassa jääkiipeilykautta. (Tai kävin minä Kauhalassa kuukausi sitten, mutta sitä ei oikeastaan lasketa, koska se kausi loppui saman tien.) Talven tuloa on odoteltu, mutta nyt sitä saa.

Aloitamme oikeasta laidasta. Vähän jännittää, sillä pakkasta on viitisentoista astetta ja kauden alussa lämmönsäätelyjärjestelmäni on usein ollut aivan tillin tallin, niin että olen joskus ollut pyörtymäisilläni kesken nousun. Suoraan liidaamaan kuitenkin, ja hyvinhän kaikki alkaa.

Kiipeilemme jonkun tovin oikealla sektorilla, jonka jälkeen siirrymme vasempaan laitaan. Jeppe ja minä pidämme pienen neuvoa-antavan evästauon, kun Ossi lähtee liidaamaan sitä jyrkkänä alkavaa kapeahkoa luiroa, jolla hakun karkuremmi pelasti minut kolme vuotta sitten (Se tapahtui näin: aloin olla siinä nelisen metrin korkeudessa, kun päätin ruuvata ensimmäisen välivarmistuksen. Löin hakut aloilleen, pitelin toisesta kiinni ja aloin ruuvata. Hakku, josta pitelin kiinni, korkkasi, ja sain kaapimen silmieni väliin. Killuin siinä toisen hakun karkuremmissä naama veressä ja ihmettelin, mitä oli tapahtunut. Ja sitten kiipesin reitin loppuun. Karkuremmi ei ole tarkoitettu ihmisen pysäyttämiseen, mutta onneksi se toimi niinkin. Muuten olisin ollut selälläni maassa.).

Ossi saapuu niille paikkeille, jossa olin lipsahtanut, ja yrittää kiinnittää ruuvin. Hän ei löydä oikein hyvää tasapainoa, eikä varmistuksen laittamisesta meinaa tulla yhtään mitään.

Ja sitten seuraa kauhea hetki: Ossi putoaa. Jääraudat iskevät kipinää kalliosta, ja pyöräyttävät hänet kyljelleen. Hän korisee ja menettää tajuntansa. Soitamme ambulanssin. Muutaman minuutin kuluttua Ossi palaa tajuihinsa muistinsa menettäneenä.

Tapauksesta selvittiin ilman pysyviä vammoja, luulen, mutta täytyy tunnustaa, että se pysäytti miettimään. Yksittäistapauksena reipas aivotärähdys ei olisi kummoinenkaan juttu, mutta kun rupean laskeskelemaan, kuinka moni kaveri tai kaverin kaveri on menettänyt tajuntansa pudotessaan tai joutunut vieläkin vakavempaan onnettomuuteen, on pakko tunnustaa, että kiipeily ei ehkä sittenkään ole aivan niin turvallinen laji, kuin millaisena olen sen yrittänyt ajatella. Millaisilla turvamarginaaleilla itse kiipeän? Kuinka vakavia ja kuinka todennäköisiä riskejä otan? Kiinnostaisiko minua rajoittaa touhuni matalan riskin sisä- ja sporttikiipeilyyn?

Viimeisimpään kysymykseen minun on vastattava kielteisesti. Se Hemingwayn kuuluisa ero urheilun ja pelien välillä. Vaaran on oltava läsnä. Kysymys on siitä, miten siihen suhtautuu. Ainakin minulle on edelleenkin turha kuittailla siitä, miten lujasti hakkuni jäähän lyön.

Putoajan oma kuvaus kokemuksestaan.

Paranoidia luontolyriikkaa

Jotkut ehkä huomasivatkin kuvarunoni uusimmassa Parnassossa (5/2013, s. 50). Ohessa lisää paranoidia luontolyriikkaa. Nämäkin kuvat näkyvät klikkaamalla isompina.

P.S. Osallistun kirjallisuuskeskusteluun jatkossa myös Alaston kirjailija! -ryhmäblogissa Katariina Sourin, Juha-Pekka Koskisen, Anne Leinosen, Anu Holopaisen, Pasi Ilmari Jääskeläisen, Marisha Rasi-Koskisen, Tiina Raevaaran, Miina Supisen ja Hanna-Riikka Kuisman hyvässä seurassa.

Ruudun takaa

Eräiden tutkimusten mukaan ihmisen stressitasot laskevat, jos hän voi nähdä puita tai muuta luontoa ikkunastaan.

Jostakin syystä minulle tuntuu kuitenkin käyvän aivan päin vastoin. Kun näen luonnon kauneimpia houkutuksia – vaikkapa aurinkoisen päivän, meren, vuoria tai bikinityttöjä – ikkunan läpi, ymmärrän välittömästi olevani lasin väärällä puolella ja stressaannun. Tahdon olla siellä, ulkona, sen kaiken keskellä.

On suorastaan hämmästyttävää, miten niinkin ohut ja läpinäkyvä rajapinta kuin ikkunalasi voi etäännyttää suuren osan maailmaa ulkopuolelle. Lasin läpi suodattunut auringonvalo ei ole sama asia kuin ulkona kasvoja lämmittävä auringonvalo, eikä lämmin sisäilma ole samaa kuin milloin minkäkinlainen ulkoilma; joskus pureva ja joskus lempeästi hivelevä tuuli. Juuri väliin asettuvan lasin merkitys tulee selväksi, kun istuu terassilla tai kuistilla: myös terassi on rajattu, katettu alue, jolla voi istua mukavasti tuolin äärellä, mutta sillä oleskellessaan on oikealla puolella. Kuistilla ei olla erossa luonnosta, vaan luonnon voimat pääsevät suoraan iholle.

Minkä haluaa elää, sille on altistuttava.