Eräiden tutkimusten mukaan ihmisen stressitasot laskevat, jos hän voi nähdä puita tai muuta luontoa ikkunastaan.
Jostakin syystä minulle tuntuu kuitenkin käyvän aivan päin vastoin. Kun näen luonnon kauneimpia houkutuksia – vaikkapa aurinkoisen päivän, meren, vuoria tai bikinityttöjä – ikkunan läpi, ymmärrän välittömästi olevani lasin väärällä puolella ja stressaannun. Tahdon olla siellä, ulkona, sen kaiken keskellä.
On suorastaan hämmästyttävää, miten niinkin ohut ja läpinäkyvä rajapinta kuin ikkunalasi voi etäännyttää suuren osan maailmaa ulkopuolelle. Lasin läpi suodattunut auringonvalo ei ole sama asia kuin ulkona kasvoja lämmittävä auringonvalo, eikä lämmin sisäilma ole samaa kuin milloin minkäkinlainen ulkoilma; joskus pureva ja joskus lempeästi hivelevä tuuli. Juuri väliin asettuvan lasin merkitys tulee selväksi, kun istuu terassilla tai kuistilla: myös terassi on rajattu, katettu alue, jolla voi istua mukavasti tuolin äärellä, mutta sillä oleskellessaan on oikealla puolella. Kuistilla ei olla erossa luonnosta, vaan luonnon voimat pääsevät suoraan iholle.
Minkä haluaa elää, sille on altistuttava.
Jukka Laajarinne 