Pauliina Haasjoki esittää kiintoisan huomion teoksessaan Himmeä sininen piste: internetissä toimimiseen liitettiin ennen vanhaan spatiaalisia ilmaisuja. Verkkoon ikään kuin mentiin ja sinne miellettiin paikkoja, joiden välillä luovittiin. Nämä tilalliset ilmaisut ovat sittemmin kadonneet käytöstä, eikä netissä enää edes surffata.
Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.
Jos sitten otin yliopiston koneelta yhteyden ulkomaille esimerkiksi jotain MUDia pelatakseni, sama toistui; etäisyydet olivat isompia, kaapeleiden kulkureitit tiedettiin jotakuinkin (muistelisin vaan en ole varma, että Atlantin alittavasta tietoliikenteestä iso osa kulki Tanskan kautta), ja kone, jolla pelasin, sijaitsi jälleen jonkin ihan tietyn yliopiston tiloissa. Netin toiminnot tapahtuivat eri paikoissa ympäri maapalloa, ja niitä asioita piti ”mennä” tekemään.
William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984) kyberavaruus ilmeni hakkerille ikään kuin moniulotteisena pelimaisemana, jossa eri tietokoneet suojamuureineen näyttäytyivät visuaalisina objekteina, ja en-nyt-muista kuka eurooppalainen filosofi puhui virtuaalitilasta kuin ajattelun moodina: kun käynnistän peliohjelman, otan yhteyden toisaalla sijaitsevaan tietokoneeseen, tai kun vain soitan puhelimella ystävälleni, asetun virtuaalitilaan: alan operoida sähköisessä todellisuudessa, joka ei ole sama asia kuin se fyysinen ympäristö, jossa kehoni sijaitsee.
Näiden mielteiden ja ilmaisujen katoamisen syy on ilmeinen: erityisesti mobiiliteknologian yleistymisen myötä kyberavaruudesta on tullut ubiikkia, kaikkialla läsnäolevaa. Olemme – muinaisen mainoslauseen mukaisesti – kaikkien kanssa kaiken aikaa kaikkialla. Emme soita ystävämme kotiosoitteeseen, emme ota yhteyttä tiettyyn koneeseen tietyssä rakennuksessa emmekä mieti, missä konehallissa hakukone meille sivustoja ehdottelee.
Nämä huomiot koskevat luonnollisesti vain ”tavallista” rivikäyttäjää. Ne, jotka tietoliikenneyhteyksiä rakentelevat, tietävät edelleen, missä kaapelit kulkevat; ja tietomurtoa suunnitteleva krakkeri, samoin kuin häntä jäljittävä tietoturvahenkilö ovat varmasti hyvin tietoisia bittien reiteistä ja maantieteestä. Toki tietämättöminkin käyttäjä huomaa verkon voimakkuuden alueelliset vaihtelut ja puutteet.
Verkon paikallisuudet jäävät huomaamatta, paitsi laitteiden liikkuvuuden vuoksi, myös siksi, että käyttöliittymiä on kehitetty ja nopeutta lisätty nimenomaan, jotta rautaa niiden takana ei tarvitsisi huomata.
Samalla tietoisuutemme siirtymät nettiin ja sieltä pois ovat muuttuneet epämääräisemmiksi. Irrottaudumme virtuaalitilasta kokonaan vain harvoin. Kun samassa huoneessa sijaitseva kännykkä haittaa keskittymistä muihin toimiin, johtuu se siitä että mieli on alituiseen kiinnittynyt siihen; virtuaalitila on lomittunut tai sekoittunut muuhun ajatteluun ja olemiseen.
Kaiken kaikkiaan tilallinen kyberavaruus ei ole kadonnut. Tullessaan ubiikiksi se on muuttunut epäpaikaksi. Jätämme sen huomaamatta hieman samaan tapaan kuin jätämme huomaamatta muutkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat liian tuttuja, liian arkisia, liian tavallisia. Kyberavaruus ei ole ”kollektiivinen hallusinaatio”, jonka Gibson kuvitteli. Sen sijaan ainakin merkittävästä osasta siitä on tullut kollektiivista tiedostamatonta.
Toivon mitä hartaimmin, että tutustutte oheiseen käsikirjoitukseen. Kyseessä on tarkka selonteko Louekarin-retkikuntaamme 24. heinäkuuta kohdanneesta hävityksestä. Lisäkseni ainoastaan yksi miehistön jäsen, lääkintähenkilökuntaan kuuluva Anna-Maija Lehtonen, selviytyi tuhosta hengissä. Käsitykseni on, että tämä kertomus on mitä pikimmiten saatettava yleisön tietoon, jotta vastaavilta menetyksiltä jatkossa säästyttäisiin.
Arvostavasti Teidän, Jukka Laajarinne
* * *
Retkikuntamme lähti liikkeelle Esbon Kaitvikenin Hyljelahdesta, joka on nimetty menneinä aikoina alueella harjoitetun hylkeenpyynnin mukaan. Sivistys on tosin jo kauan sitten saapunut seudulle, ja kalastajien verkkoja tuhoavat hylkeet on saatu seudulta lähes kokonaan hävitettyä, sekä niitten metsästäjät on ohjattu toisiin töihin. Hylkeenpyyntiin liittyy sekin, että paikalla sijaitsee erityinen meriseikkailijoiden klubi, jossa minulla on kunnia olla jäsenenä.
Tämän yhdistyksen jäsenet liikkuvat vesillä hivenen intiaanein kanootteja muistuttavilla venosilla, jollaisilla Grönlannin alkuasukkaat kulkevat hylkeitä metsästäessään. Näistä venosista käytetään eskimokielistä nimitystä qajaq. Tavallisesti ne valmistetaan hylkeennahasta, mutta, koska nuo eläimet ovat seudulta lähes hävitettyjä, kerhon – Esbon Eskimot, kuten me leikkisästi kutsumme klubimme täysvaltaisia jäseniä – venosiin on alettu soveltaa korvaavia materiaaleja kuten plastiikkia.
Pahaa-aavistamatta etenimme kohti Louekaria.
Tutkimusmatkamme päämääränä oli syvällä Helsingen hallintoalueella sijaitseva, virkistysalueeksi määrätty Louekarin saari. Päivä oli mitä erinomaisin quajaqilla melomiseen. Lähtiessämme vallitsi vain 2 beaufortin heikko etelätuuli, ja matka sujui enimmäkseen joutuisasti ja suunnitelmien mukaisesti.
Aivan vaaratonta quajaqeilla matkustaminen ei kuitenkaan ole. Aurinko paahtoi taivaalta kirkkaana ja kuumana, mistä syystä olimme jatkuvassa vaarassa sairastua lämpöhalvaantumiseen tai nahan palamiseen. Suurempi uhka piili kuitenkin meressä, joka muuttui matkan edetessä sameaksi, syanidin väriseksi ja kuvottavan hajuiseksi. Siitä ymmärsimme, miten kauas itään olimme kotisatamastamme tulleet. Olimme saapuneet Helsingen pilaantuneille aluevesille. Kyseessä mikroskooppisen pienten mutta runsaslukuisten Schizophyceae-eliöiden aiheuttama merenmyrkytys. Jos joku onneton ihminen joutuu veden varaan Schizophyceae-kukinnan aikaan, johtaa se ensin ihottumaan, päänsrkyyn ja kuumeeseen, sitten halvaantumiseen, maksan turpoamisen aiheuttamaan shokkiin ja lopulta kuolemaan.
Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.
Vain noin puolen meripeninkulman päässä Louekarista kulki suurten matkustaja-alusten väylä. Muistutin kumppaneitani tuollaisten laivojen Koirasaaren rantaan aiheuttamasta merenkäynnistä, ja nostimme quajaqimme kauas vesirajasta.
Esbolaisina olemme tottuneet hyvin hoidettuihin ulkoilusaariin. Matkustavaisten hengenpitimiksi on rakennettu pysyviä tulisijoja, katoksia, ja tietysti myös eriöitä, jotta tietyt ruumiintoiminnot voidaan suorittaa siveellisyyden tärkeimpiä vaatimuksia loukkaamatta. Eräillä Esbolaisilla saarilla toimii myös terveyskahviloita, joiden viihtyisissä tiloissa herrasmiehet voivat ginin ja tonic-veden sekoituksella torjua malariaa.
Jotta voisitte ymmärtää paremmin Louekarilla kohtaamiamme varsin toisenlaisia olosuhteita, on ehkä sanottava sananen Helsingen väestöstä.
Helsingen hallintokaupunki, Helsingefors, perustettiin Kustaa Vaasan käskystä vuonna 1550. Paikalle pakkosiirrettiin muiden rannikkokaupunkien vastahakoista porvaristoa. Tämä väestö on sittemmin rappiollisesti sekoittunut paikalla entuudestaan asustaneiden itäisten rotujen kuten hämäläisten kanssa. Veren huononeminen näkyy helsingeläisille tyypillisenä laiskuutena, hitaana järjenjuoksuna sekä monina synnynnäisiä epämuodostumina.
Älköön kukaan kuitenkaan syyttäkö minua siitä, että ennakkoluulojen perusteella tuomitsisin ketään pelkästään kotipaikkansa perusteella. Myös Helsingessä saattaa varttua aivan kelpoa väkeä. Esimerkkinä mainittakoon, että myös arvoisan prof. Abraham van Helsingin sukujuuret juontavat Helsingeen, olkoonkin, että hänen isovanhempansa joutuivat aikoinaan pakenemaan sieltä Hollantiin.
Mainitsemani rappiolliset luonteenpiirteet lienevät joka tapauksessa syynä Louekarin hoitamattomaan, jopa luotaantyöntävään yleisilmeeseen. Kuin vastakohtana esbolaisten saarten vehreille puistoille ei tälle helsingeläis-luodolle ole istutettu ensimmäistäkään puuta, vaan kallioinen maaperä on piittaamattomasti jätetty luonnon valtaan. Kivenkoloissa ja syvänteissä kasvaa ainoastaan mitä lie takkuista ja piikikästä ruohoa, eikä villinä rehottava ruohosipuli yksipuolisuudessaan ole mitenkään verrattavissa monipuolisesti viljeltyyn hyötypuutarhan tai ryytimaan antimiin.
Kasvillisuuden puutteita silmiinpistävämpi piirre on Louekarin siisteyden laiminlyönti. Linnunjätökset peittävät luotoa lähes kauttaaltaan, eikä meidän maihin noustuamme ollut helppo löytää miellyttävää istumapaikkaa. Kävipä mielessäni, että mikäli saari olisi jonkin helsingeläisiä valistuneemman kansan hallinnassa, olisi sen guano-varannot varmasti hyödynnetty kehitystä edistämään: ruudin valmistukseen tai talonpoikien peltojen parannukseksi.
Kuljeskelimme siis saarella, kasvot inhosta vääristyneinä, ja etsimme paikkaa, johon voisimme asettua nauttimaan ansaittua lepohetkeä. Kiersimme vihreän liman peittämän, löyhkäävän lammensilmän kaukaa, ja tulimme puisen, hajoamaisillaan olevan ristin juurelle. Tuulten ja tyrskyjen runteleman ristin poikkipuu lenkotti miltei irrallaan.
Ristin alkuperästä kiertää verkkokalastajien suussa monenlaisia tarinoita. Huhutaan, että se on pystytetty saksalaisten lentäjien muistomerkiksi, jotka olivat sotien aikaan pudonneet kuolemaansa Louekarin lähettyvillä. Heidän lentokoneensa sanotaan makaavan edelleen meren pohjassa. Toiset taas sanovat, että kuolleet olivat laivaston merimiehiä. Sellaiseenkin väittämään olen törmännyt, että Kyseessä olivat meidän kaltaisemme melojat, jotka myrsky oli upottanut Louekarin läheisyydessä. Kuuleman mukaan ristin koristuksena on aiemmin ollut messinkilaatta, laatassa pahuuden valtojen symboli: haka-risti. Arvometallista tehdyn kilven ovat rantarosvot kumminkin vieneet, joten emme päässeet näkemään sitä omin silminemme.
Yllämme kaarteli kaksi suurta, mustaa korppia, kuin kuoleman varjoja, joita lokit vihoissansa pyrkivät ajamaan pois saareltansa. Nämä synkät linnut olivat omiaan vahvistamaan muutoinkin kovin matalaa tunnelmaamme.
Lopulta löysi Anna-Maija lepopaikaksemme kalliopaaden, joka oli miltei yhtä puhdas kuin meren huuhtomat rantakivet. Ihmettelimme mielessämme alustan siisteyttä. Miksi linnut eivät olleet siinä viettäneet aikaansa? Pelkäsivätkö nuo kirkuvat luontokappaleet jotakin, mitä me emme tienneet?
– Kenties merestä aika ajoin nousee jokin, mikä pyyhkii kallion puhtaaksi, ehdotin, mutta naurahdimme ajatukselle heti perään. Istumapaikkamme sijaitsi semminkin kahden ja puolen jaardin korkeudella merenpinnasta. Niin korkealle eivät matkustajalaivojen nostattamat mainingit varmaankaan yltäisi.
Italialais-tyyppinen kahvinkeitin on tarpeellinen varuste vaativissa olosuhteissa tahi tuntemattomilla seuduilla liikuttaessa.
Keitin rantakivellä kahvin. Tyrskyt löivät siihen lähelle, ja keittopaikkani oli vain yhden jaardin korkeudessa. Siihen asti erityisen isot aallot saattaisivat iskeäkin, joten heti juoman valmistuttua keräsin tavarani ja palasin ylemmäs kalliolle. Laskin kahvikupin maahan ja kaivoin pakkauksestani mustikkatäytteisen Wieniläis-leivän. Haukkasin siitä palan ja olin jo aikeissa siemaista seuraavaksi kahvia, kun kauhunhuudot aikoivat kuulua ympäriltäni.
Nostin katseeni, ja näin meren kurottautuvan leiriämme kohti. Hyppäsin jaloilleni. Järkytyksekseni jouduin todistamaan, miten vaahdot tarttuivat keveään kahvikuppiini. Kumarruin pelastamaan mukin käsiini, mutta liian myöhään. Juomani oli jo Schizophyceaen saastuttamaa! Lyhyen hetken kuvittelin kuohujen jo vetäytyvän, mutta päin vastoin, ne pyörteilivät yhä korkeammalle! Hyöky viskoi valokuvausvälineeni ympäriinsä miten sattui, huolettoman avoimet pakkaukseni pyörivät virtauksissa, muonitustarpeeni ja kahvinkeittimeni huuhtoutuivat sinne tänne.
Pelastelin tavaroitani miten parhaaksi kykenin: nostin kamerani suolavesilammikosta, objektiivin toisesta, ja nyt Anna-Maija jo juoksi saaren yli quajaqejamme pelastamaan.
Kohta meri taas rauhoittui. Tunnelmani oli ankea, olivathan valokuvaustarvikkeeni tuhoutuneet (pari valotettua levyä säästyi sentään), ja mikä pahempaa, kahvini oli pilalla.
Koska saarella ei ollut turvallista paikkaa auringolta suojassa, ja koska oli ilmeistä, että meri oli hyökännyt nimenomaisesti meidän kimppuumme – missään muualla hyöky ei ollut noussut juuri yhtä jaardia korkeammalle – emme viihtyneet luodolla kovin kauan.
Lähtöä valmistellessamme kiinnitti huomioni omituinen ääni. Aivan kuin jonkin laitteen säksätystä. Onnistuin paikantamaan sirkutuksen lähteen. Se kuului valokuvauslaitteestani. Laite oli kuitenkin asianmukaisesti sammutettu, joten en pysty löytämään tälle omituiselle ilmiölle luonnonmukaista selitystä.
Viidakkojen ja autiomaitten sivistymättömät villit uskovat, että valokuvauslaite vangitsee, ei ainoastaan valonsäteitä vaan myös kuvattavan ihmisen sielun. Olen aiemmin naureskellut moiselle taikauskolle, mutta en voi olla ajattelematta, että ehkä jotakin tällaista oli nyt tapahtunut. Mitä, jos kamerani sisään oli kuvatessani asettunut jonkinlainen aave? Hukkuneen sotilaan sielu tai jokin muu syvyyksissä vaaniva synkkä, vetinen henki…
Kammottava meteli vaikeni vasta, kun irrotin instrumentista virtalähteen.
Kahvin puutteessa muodostui paluumatkasta inhimillisen sietokyvyn rajoille vievä koettelemus. En muista siitä paljonkaan. Myöhemmin minulle kerrottiin, että olin hikoillut, puhunut levottomia jamenettänyt tajuntani useaan otteeseen. Mantereelle päästyämme minut vietiin meriseikkailijain kerhon tukikohdan lähettyvillä sijaitsevaan Cafe Gabrielaan, jossa terveydentilani oli saatiin jälleen vakautettua.
Kahvilasta muistan seuraavaa: olin juuri syönyt kanelipuustini ja juonut elvyttävän kahvini, kun lautanen, pahvimuki sekä lautasliinat yllättäen kuin näkymättömän räyhähengen paiskomina lennähtivät maahan. Pelkään, että Louekari ei jätä meitä rauhaan. Toimme sieltä mukanamme jotakin. Jotakin, mitä ei pitäisi.
Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.
Illalla verannan lampun ympärillä räpisteli kaikenlaista siivekästä: vaaksiaisia ja kookkaita perhosia, paljon enemmän ötököitä kuin mitä olen viime vuosina tottunut näkemään. Mieleeni muistuivat tuttavien havainnot vähenneistä kimalaisista ja mehiläisistä, ja hälyttävät tiedeuutiset, joita olen lukenut. Saksassa hyönteisten määrä on luonnonsuojelualueillakin romahtanut, hyönteiskadon seurauksena koko Eurooppaa, Suomeakin, on seurannut pikkulintukantojen romahdus kaikkialla Euroopassa. Kaloja liikakalastetaan, nisäkkäiltä tuhotaan elinalueet… Eräiden arvioiden mukaan jopa kymmenittäin lajeja kuolee – päivittäin.
Tajusin yllättäen joutuneeni vanhanaikaiseen maailmanloppukertomukseen, tiedättehän ne scifi-romaanit, joissa mies ja nainen vetäytyvät syrjään, luonnon keskelle paratiisillisiin oloihin, ja maailma tuhoutuu ympäriltä. Sillä, aivan, maailma todella tuhoutui. Me emme vain huomanneet sitä. Maailma sellaisena kuin me sen tunsimme.
”Tiloissa on monialaisten käytäntöjen opaskirja. Se antaa eväitä tiloissa liikkumiseen ja avartaa tietoisuuttamme niistä. Osa neuvoista on käsitteellisiä, osa ihan käytännön vinkkejä. Mitä erilaiset tilat merkitsevät, ja millaisia merkityksiä me niille annamme? Miten liikkua erilaisissa tutuissa ja ennestään tuntemattomissa tiloissa? Miten saada niistä enemmän irti?” (Karri Kokko, Kiiltomato)
”Viehätyin kirjailijan monista näkökulmista ja elämänmakuisesta pohdinnasta. Jos pidit Laajarinteen tietokirjasta Muumit ja olemisen arvoitus, pidät tästäkin. ” (Else Turunen, Kotiliesi)
”[M]ukana kulkee kiitollisena, sillä opas osaa asiansa, ja jättää yleensä mukana kulkijalleen avaimia ja tilaa perehtyä lisää itse – löytää uusia, omia reittejä.” (Jani Ekblom, Hämeen Sanomat)
”Laajarinne pohtii syvällisesti mutta yleistajuisesti tilan, paikan ja esimerkiksi liikkeen merkitystä ihmisen mielelle ja ajattelulle.” (MP, Mondo)
Jo aiemmin mainitsemani Kouvolan Sanomien juttu on julkaistu myös Etelä-Saimaassa ja sitä kautta internetissä:
”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Etelä-Saimaa)
”Laajarinne kirjoittaa sujuvasti ja syvällisesti. Hän tarkastelee tilallisuutta toisinaan varsin filosofisesta kulmasta, mutta aina yleistajuisesti, nivoen pohdiskelut arkeen ja konkretiaan.” (Sinisen linnan kirjasto)
”Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)
”Jukka Laajarinteen esseekokolema Tiloissa sai minut ajattelemaan sekä mielentiloja että erilaisia konkreettisia tiloja uudella tavalla. Uskon, että kaikille kirjan lukijoille käy samalla tavalla.” (Juha Pikkarainen, Yle)
”Miten kaupungista voi löytää kiinnostavia asioita, joita ei ole aiemmin huomannut, kun siirtyy valtateiltä sivukujille – tätä jäin pohtimaan, ja aioin liikkua kaupungilla uusia reittejä ja miettiä, mitä en ole aiemmin huomannut.” (Mari A:n kirjablogi)
”Sujuvaa tekstiä lukee mielellään. Kieli on jämptiä asiatekstiä, hauskuus nousee substanssista, tehdyistä havainnoista ja kiinnostavista rinnastuksista.” (Päivi, Hyviä sanoja)
”Laajuus onkin Laajarinteen vahvuus. Hän löytää hyvä näkökulmia siihen, kuinka kokemuksemme ovat ympäristön ansiota. Tiloissa pitäytyy kuitenkin enimmäkseen henkevän tutkimuksellisena, eikä haasta lukijaansa epäsovinnaisella ajattelulla.” (Pekka Jäntti, Etelä-Suomen sanomat)
”[…] Laajarinne antaa havaintojensa puhua, ja kovin usein näiden kuunteleminen ja puhutelluksi tuleminen on parasta mitä lukijana voi tehdä.” (Veli-Matti Pynttäri, Parnasso)
”Äkkisiltään ihmisen tilallisuutta, siis eri tilojen ja tiloissa olemisen vaikutelmia, käsittelevä teos kuulostaa aiheeltaan hieman kuivalta ja akateemiselta. Lopputulos on kuitenkin kaikkea muuta.” (Tuukka Hämäläinen, Kouvolan sanomat)
Kun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?
Osittain kokemus selittynee etäisyydellä. On selviö, että saman kohteen muodostama kuva verkkokalvollamme on pienempi silloin, kun se on kaukana kuin jos se on lähellä.
Toinen etäisyyden tuottama ilmiö on, että yksityiskohdat häviävät. Emme näe 200 metrin päässä allamme olevan auton naarmuja emmekä kuraläiskiä. Tällaisten, aitoon todellisuuteen väistämättä liittyvien ”virheiden” katoaminen havainnosta on omiaan idealisoimaan tarkastelun kohteen. Kaukainen kohde näyttää mallilta tai kitschiltä, ei oikealta. Alhaalla ajoneuvot kiiltävät epätodellisina ja talojen seinien ja kattojen pinnat ovat liian tasaisia, liian isolla pensselillä maalattuja.
Paitsi että. Olemme tottuneet etäisyyden aiheuttamiin aistimuksiin. Maan tasalla oleillessamme etäiset kohteet ovat ilmiselvästi etäisiä mutta kovin todellisia kohteita eivätkä lainkaan synnytä leikkikaluvaikutelmaa.
Selittyisikö vaikutelma sillä, että katselemme kohteita ylhäältä päin? Tavanomaisesta nisäkäsperspektiivistämme olemme tottuneet näkemään autot ja talot aivan eri kuvakulmasta. Ylhäältä päin olemme nähneet enemmän niiden pienoismalleja, joihin lentokoneperspektiivi sitten kuin itsestään vertautuu.
Myös valon kulku vertikaalisessa suunnassa on häiriintymättömämpää kuin alhaalla horisontaalisessa: Maan pinnan tuntumassa leijailee paljon pölyä ja lähes huomaamatonta utua, joka himmentää ja sumentaa kaukaisia kohteita. Sumennusfiltteröintiä ei juurikaan tapahdu lentokoneen ja maan pinnan välillä, ainakaan hyvällä säällä, ja siksi alhaalla olevat kohteet ovat etäisyyteensä nähden epätodellisen kirkkaita ja teräviä.
Edellisetkään selitykset eivät silti tyydytä. Kun olen jyrkällä vuoren rinteellä tai seinämällä ja tähyän laakson pohjalla olevaa kylää, se ei näytä lelukylältä vaan oikealta, vaikka katsonkin sitä korkealta ylhäältä päin. Eikä kaupunki muutu lelukaupungiksi, kun sitä katselee korkean tornitalon tai pilvenpiirtäjän ikkunasta.
Kaikilla edellä haetuilla selityksillä lienee osansa kokonaisvakutelman syntymisessä, mutta ehkä viimeisin havainto rinteestä tai rakennuksesta avaa jotakin olennaista. Vuorenrinne tai kerrostalo eroaa lentokoneesta siten, että edelliset ovat kiinteässä yhteydessä tarkastelun kohteeseen, kun taas lentokone ei ole. Vuorenrinne on täynnä yksityiskohtia ja likaa, joiden määrä vähenee vaivihkaa näköhavainnosta, kun etäisyys kasvaa. Kaukaisten rakennelmissakin ne ovat läsnä, vaikkei niitä näe, sillä rakennelmat asettuvat samalle jatkumolle kuin läheiset kohteet. Kiinteä yhteys tarkoittaa, että kaukaisetkin kohteet ovat samaa todellisuutta, josta lähiympäristömmekin koostuu. Siis: todellisuutta. Lentomatkustajalle jatkumo, yhteys maan pintaan, on katkennut. Talot ja junat eivät ole sitä ympäristöä, jossa hän paraikaa istuu. Ehkäpä lopulta juuri tämä ratkaisee? Irrallisuuden johdosta kohteet eivät ole hänelle aivan täyttä todellisuutta vaan vaikuttavat ennemminkin idealisoinneilta, malleilta ja leikkikaluilta.
Turisteina olemme valppaita ja aistimme ympäristöämme tarkasti, mutta tutuilla reiteillä kuljemme silmät ummessa. Miten saisimme saisimme säilytettyä matkailijan mielentilan kotinurkillakin? Ja mitä kaikkea koti meille merkitseekään? Missä menevät oman alueeni rajat, ja missä määrin kamppailut tiloista ovat myös kamppailua identiteeteistä? Tiloissa-esseekokoelmassa Jukka Laajarinne pohdiskelee leppoisasti tarinoiden mielen, kehon ja ympäristön suhdetta.
Laajarinne nostaa tilan kokemuksen esimerkiksi tutun ilmiön: ihminen palaa lapsuuden ympäristöön ja huomaa, miten rakennukset ovat kutistuneet ja etäisyydet lyhentyneet. Ihmisen kasvaessa ympäristön mittasuhteet ovat muuttuneet, sillä tila ja etäisyydet eivät ole objektiivista todellisuutta vaan ne syntyvät vuorovaikutuksessa mielemme kanssa.
Tilat myös ohjailevat mielenliikkeitä: kauppojen musiikki, tuotteiden sijoittelu, valaistus ja arkkitehtuuri eivät ole sattumaa. Niiden tarkoitus on lisätä ostohalukkuutta. Ihminen ei tee valintoja irrallaan muusta maailmasta tai ajattele pelkästään päänsä sisällä. Mieli liittyy aina ympäristöön.
Tiloissa lähestyy mielen tiloja eri näkökulmista, mutta esseitä yhdistää havainto: paikka on sinussa yhtä paljon kuin sinä paikassa.
Jukka Laajarinne on vapaa kirjailija ja filosofian viihdekäyttäjä. Hän on kirjoittanut muun muassa tietokirjan Muumit ja olemisen arvoitus sekä kehutut romaanit Kehys ja 72.
isbn 978-952-300-199-2
kl 04
Kansi: Timo Mänttäri
nidottu, liepeellinen
260 sivua
Hyvä- ja huono-osaisuuden on usein mielletty jakautuvan epätasaisesti kaupunkien sisällä siten, että läntiset kaupunginosat ovat vauraampia kuin itäiset. Lontoo, Glasgow, Berliini, Montreal, Toronto… Mielikuvien tasolla jako näyttäisi soveltuvan myös Helsinkiin (Lauttasaari – Kontula) ja metropolialueeseen (Espoo ja Kauniainen – Vantaa). Ilmiötä on selitetty paitsi valikoivalla havainnoinnilla myös tuuliolosuhteilla. Erityisesti maapallon keskileveysasteiden ilmastoa vallitsevat voimakkaat länsituulet. Tämä on tarkoittanut sitä, että keskiaikainen jätteiden, ulosteiden ja värjäämöjen pilaama ilma, aivan kuten myöhemmät teollisuuden päästöt, ovat heikentäneet ennen kaikkea kaupunkien itäisten osien elämänlaatua. Tämä on puolestaan aiheuttanut vauraampien ihmisten jatkuvan virran läntisiin kaupunginosiin.
Pitkään jatkunut asetelma on kenties juurtunut kollektiiviseen tiedostamattomaamme, joista se putkahtelee näkyville myös erilaisiin fantasioihin ja unikuviin. Miten monessa fantasiaromaanisarjassa (esim. TSH, Belgarionin taru) pahuus, rappio ja epämuotoisuus sijaitsevatkin nimenomaan idässä!
Tutkimuksen tavoitteet
Pyrimme selvittämään, hyvinvoinnin ja pahoinvoinnin jakautumista Helsingin sisällä. Arvioimme
subjektiivisia kokemuksia kuten ihmisten fyysistä terveydentilaa ja mielialaa
sosiaalisten suhteiden määrää ja laatua
päivittäispalvelujen laatua.
Menetelmä
Matkustamme Helsingin halki lännestä itään. Matkustusvälineenä käytämme metroa, siten että lähdemme liikkeelle Ruoholahdesta (läntisin jo käytössä oleva asema) ja etenemme asema asemalta kohti Vuosaarta. Työryhmä nousee jokaisella 14 asemalla kirjaamaan havaintojaan standardoiduille tutkimuslomakkeille (Liite 1).
Havaintojen kohteena ovat ensinnäkin sekä omat että tutkimusryhmän muiden jäsenten terveydentila ja mieliala, toiseksi ulkopuolisten ihmisten kanssa harjoitetun kanssakäymisen laatu. Hymyilläänkö meille? Otetaanko meihin kontaktia vai kartellaanko? Millaisia ovat puheen äänenpainot? Tulemmeko ymmärretyksi?
Päivittäispalvelujen laaduntarkkailu standardoidaan siten, että hakeudumme jokaiselta asemalta lähimpään löytämäämme ravitsemusliikkeeseen ja juomme yhdet pullolliset A-olutta. Palvelun saatavuus ja etäisyys metroasemalta sekä tuotteen hinta dokumentoidaan.
Mikäli aiemmin esitetyt käsitykset hyvinvoinnin itä-länsijakautumisesta pitävät paikkansa, on odotettavissa seuraavanlaisia löydöksiä: tutkimusryhmän jäsenten sekä fyysinen että henkinen pahoinvointi kasvavat Vuosaarta lähestyttäessä. Kommunikaation laatu ja välittömyys paikallisten kanssa heikkenee ja yksipuolistuu.
Arvioimme, että hyvin standardoitu, asemalta toiselle vakiona pysyvä tutkimusprotokolla tarjoaa reliaabelin ja validin katsauksen helsinkiläisten hyvin- ja pahoinvoinnin maantieteellisestä jakautumisesta.
Eräänä aurinkoisena kesäpäivänä teimme vaimoni kanssa lähiseutumatkan Itä-Helsinkiin, aivan Vuosaareen asti. Lueskelimme tovin biitsillä, kunnes aloitimme kävelyretken kohti Vuosaaren huippua.
Lähestyimme jätemäkeä suorimmaksi kuvittelemaani tietä pitkin: ensin katuja pitkin Vuosaarenhuipun länsipuolelle, ja siitä sitten suoraan polkuja myöten kukkulan laelle. Kartat eivät varoittaneet siitä, ettei huipulle noin vain mennä. Meidän ja mäen välissä oli saastunut alue, jolla tupakoiminen ja kipinöinti oli maaperästä purkautuvien kaasujen vuoksi kielletty, ja lisäksi alue oli aidattu ja asiattomilta suljettu. Lähdimme kiertämään kiellettyä vyöhykettä etelän suuntaan, mikä osoittautui – tavallaan – virheeksi. Reitti mäelle muodostui pitkäksi ja paikoin ryteikköiseksi, mutta toisaalta näimme paintball-sotureiden asemakaivannot poteroineen ja juoksuhautoineen.
Ehkei lähestymismarssista sen enempää. Löysimme kuin löysimmekin itsemme lopulta Vuosaarenhuipun ruohoisilta rinteiltä. Mäki on rakennettu enimmäkseen sataman alta louhitusta kiviaineksesta. Vuonna 2003 aloitetun maisemoinnin yhteydessä rinteitä on paikoin ladottu seinämiksi, polku nousee välillä kivisiä portaita, ja vaikka mäki ei olekaan kauhean korkea, kohoaa se reilusti ympäröivän maaston yläpuolelle.
Maisemoinnissa on tavoiteltu muun muassa ulkosaariston luontotyyppejä ja tunturinäkymiä. Rinteillä kasvava niitty on runsaslajinen ja kukkaloistossaan suorastaan häikäisevä. Mäen päällä törröttää ilmeisesti varta vasten paikalle tuotuja keloja, alueella kasvaa useita harvinaisia lajeja, ja myös monenlaiset villieläimet kuuluvat viihtyvän siellä.
Tästä kaikesta etukäteen tietämättömänä – kuvittelin nousevani aivan tavalliselle jätemäelle – olin suorastaan järkyttynyt. Mäen laella tuntui kuin olisin saapunut kotiin, jonnekin Alppien niittyvyöhykkeille tai Juravuorille. Huomasin höpöttäväni tunnelmia aivan suuna päänä, onnessani ja tohkeissani. Miten jotakin tällaista voikin löytyä näin läheltä, Helsingistä!
Täpinöissä höpöttämistäni pohtiessani tajusin, että vuoristoassosiaatiot olivat aktivoineet dopamiiniratani. Olin maisemasta päihtynyt.
Kymmenisen vuotta sitten meillä oli kylpyamme. Niihin aikoihin muistan enimmäkseen lukeneeni ammeessa, minkä seurauksena aika monet tuolloin nautiskelemistani kirjoista kärsivätkin vesivahinkoja. Kesäisin luin parvekkeella, vaikka aurinko paistoikin vähän liian kuumasti.
Nykyisiä lukupaikkojani: Lämpimällä aurinkoisella säällä parveke tai merenranta, normipäivänä kahvila. Iltaisin yritän lukea vähän sängyssä ennen nukkumaanmenoa, mutta yleensä en jaksa vaan alan nukkua.
Kirjoittamiseen sopii työhuone. Tai kahvila. Tai kirjasto, jos on oikein kiire.
Sen sijaan keittiö ja olohuone eivät sovellu sen paremmin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkaan. Nuo perheen kanssa jaetut tilat eivät tunnu täysin omiltani, vaan niissä vallitsee keskittymiskyvytön häiriötila – silloinkin kun olen yksin kotona. Kehoni on oppinut paikan: muut ovat olohuoneessa läsnä silloinkin kun eivät ole paikalla. Olohuoneen jännitteitä pakenen esimerkiksi nettiin tai muihin keskittymistä vaatimattomiin tiloihin.
Wanhoina hywinä aicoina osasin lukea myös metroissa, raitiovaunuissa ja busseissa, nykyään ainoastaan junissa, pitkän matkan busseissa ja lentokoneissa.
Mitenkähän muut ihmiset? Osaavatko he lukea ja kirjoittaa missä tahansa?
Kun sain ensikosketukseni internetiin vuoden 90 paikkeilla, oli ilmeistä, että netissä liikkumisen paikallisuus perustui sen konkreettiseen, aineelliseen perustaan. Kun istuin päätehuoneeseen ja otin sieltä yhteyden yhteen yliopiston keskustietokoneista, tiesin suunnilleen, missä missä kkäyttämäni kone fyysisesti sijaitsi. Mikäli koneella oli paljon kuormaa, sisäänpääsyä saattoi joutua jonottamaan; siirtyminen vei aikaa hieman kuin oikea matkustaminen. Sama päti puhelinyhteyksiin kotimodeemilta: vapaita linjoja ei ollut rajattomasti ja yhteydenotto yliopiston koneisiin tapahtui helposti kuviteltavissa olevia johtoja pitkin.
Yksikään meistä ei kuitenkaan sairastunut 6 meripeninkulman mittaisella taipaleellamme, vaan saavutimme Louekarin rannat jo kahden tunnin melomisen päätteeksi. Tarkastin lokikirjan heti maihin noustuamme, ja tunsin hienoista ylpeyttä: olimme pelkkää karttaa apuna käyttäen edenneet päämääräämme lähes suorinta mahdollista tietä.
Vierailin keväällä Turkissa yhdistetyllä työ- ja kiipeilymatkalla. Majailimme ystäväni Anna-Maijan kanssa vuoristoisella maaseudulla Antalyan läheltä vuokraamassamme talossa. Puutarhassamme kasvoi oliiveja, mausteyrttejä, pullokurpitsaa, kaikennäköisiä kukkia ja muuta. Vähän matkan päässä solisi kirkasvetinen vuoripuro, melkein joki. Maakilpikonnia, yrttien tuoksua ja auringon lämpöä. Käärmeenkin näimme. Pysähtyneisyyttä: vuohipaimenia, irrallaan juoksentelevia kanoja, ikivanhoja maalaismummoja myymässä tuoreimpia mahdollisia vihanneksia.
Kun katsoo laskeutuvan lentokoneen ikkunasta alas, rakennukset ja etenkin autot ja junat näyttävät pikkuruisilta leikkikaluilta. Havainto tuntuu arkiselta, mutta siinä on jotakin häiritsevää. Tosiaan. Kohteet eivät näytä oikeilta ajoneuvoilta ja taloilta vaan nimenomaan pienoismalleilta ja leluilta. Miksi?
Jukka Laajarinne 