Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Välimerellisiä fragmentteja

AFISA

Sain kunnian ja ilon osallistua Suomen Kirjailijaliiton lähettämänä Rhodoksen kansainväliseen sananvapaus- ja sensuurikonferenssiin. Samassa yhteydessä vietettiin Rhodoksen kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen 20-vuotisjuhlaa, ja on heti todettava, että molemmat ulottuvuudet – juhla ja sananvapauskeskustelut – ylittivät kaikki reissulle asettamani odotukset. Joitakin vaikutelmia ja ajattelun aiheita:

* * *
IMG_0866
Rhodoksen kirjailijatalo (kuvassa ylävasemmalla). Entiseen brittien sotilasesikuntarakennukseen perustettu kirjailijakeskus on Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksen sisarinstituutio. Osa talon perustajistakin on samoja kuin Visbyssä. Saarille perustetut keskukset sijaitsevat kumpikin keskeisillä paikoilla kimaltelevien merten yllä ja ovat kertakaikkiaan upeita työskentelypaikkoja kirjoittajille. Residenssitoiminnan lisäksi Rhodoksen keskus tekee runsaasti yhteistyötä ympäröivän yhteiskunnan kanssa esimerkiksi erilaisia tapahtumia järjestämällä.

IMG_0872

* * *

Sensuurin muodot ja esiintymispaikat ovat moninaisia, enemmän ja vähemmän hämmästyttäviä. Jotakin, seminaarin kulkuun nähden anakronistisessa järjestyksessä:

Meille ei ole uutinen, että Iranin teokratia sensuroi kirjallisuutta, mutta monelle saattaa olla yllätys, miten kattavasta säännöstöstä on kysymys. Azar Mahloujian valotti aihetta monipuolisesti. Kiellettyjä sanoja ovat esimerkiksi ”rinnat” ja ”tanssi”. Käännöskirjallisuuden kohdalla tämä merkitsee sitä, että viinilasi muuttuu limppariksi, tanssikumppani keskustelukumppaniksi, tanssi rytmiseksi liikkeeksi, rakkaus ystävyydeksi, kyljys pihviksi ja halaukset kättelyiksi. Mahatma Gandhin kuva on sensuroitu: mieshän on puolialaston. Romaanikirjailija on päätynyt vankilaan kirjoitettuaan kertomuksen avioliiton ulkopuolisesta suhteesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Saksalaiskirjailija Nina George (kuvassa) piti esityksensä internetin pimeästä puolesta ja osoitti, ettei vapaassa lännessä ole varaa naureskella iranilaiselle moraalisensuurille. Sähkökirjojen jakelun suurimmat nimet ovat Amazon ja Apple. Molemmilla on omat moraaliset linjauksensa sen suhteen, mitä julkaistaan. Moby Dickin lajimääritys on iTunes Shopissa ***** whale. F-sanaa ei Applen kaupasta löydy, ja myös tupakointiin tai alkoholinkäyttöön kannustavat kohtaukset jäävät julkaisematta, samoin kuin ylenpalttinen seksin kuvaaminen. Apple on myös kieltäytynyt julkaisemasta esimerkiksi Kiinan sensuurijärjestelmää vastaan ohjelmoidun applikaation. Tämäntapainen sensuuri saattaisi näyttäytyä pelkkänä pölhöytenä – saahan kirjoja ja ohjelmia muualtakin – mutta: yhä suurempi osa kirja- ja palvelumarkkinoista on sähköisiä, ja samalla myös edellä mainittujen yhtiöiden sensuroimia. Kun lukulaitteelle lataamaasi sähkökirjaan tulee päivitys, kyseessä ei välttämättä olekaan parannettu vaan vesitetty versio.

Kehityssuunta on nähdäkseni todellinen uhka vapaalle kirjallisuudelle.

Nina Georgen esityksen toinen painopiste käsitteli piratismia. Onko esimerkiksi kirjojen laiton kopiointi todellinen ongelma? Kun laittoman datasiirron kokonaisuutta katselee ympyrädiagrammina, voidaan todeta, että vaikkapa pornoon, musiikkiin ja elokuviin verrattuna kirjoja levitetään aivan mitätön määrä. Lisäksi voidaan ajatella, että suurin osa kirjansa luvatta ladanneista ei olisi kuitenkaan ostanut sitä. Nina George otti oletusluvuksi, että vain joka kahdeskymmenes luvaton kopio voidaan laskea myyntitappioksi. Mitäpä tämä nyt merkitsee kirja-alan tulonmenetyksenä? Ei sen vähempää kuin 20 miljardia dollaria vuosittain.

Turkkilainen runoilija Gonca Özmen avasi myös kiinnostavan ilmiön, joka kertoo kenties jotakin kulttuurisista ennakkoluuloista tai jostakin. Özmenin runoja muille kielille käännettäessä kääntäjät ovat toisinaan siistineet ja latistaneet hänen tekstejään, ilmeisesti tausta-ajatuksenaan, ettei nainen voi islamilaisessa maassa kirjoittaa, niin kuin kirjoittaa.

Spyros Syropoulos otti esimerkkejä muinaiskreikkalaisista kertomuksista ja näytti niiden avulla, etteivät demokratia ja sananvapaus ole yksinkertaisia käsityksiä. Lupa puhua ja mahdollisuus puhua ovat kaksi eri asiaa.

Ja niin edelleen. Kiinnostavia esityksiä toinen toisensa jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, linkitetään nyt vielä. Oman esitykseni laajensin ja syvensin tämän kirjoituksen pohjalta.

* * *

Iltaisin keskustelut jatkuivat juhlinnan ohessa, epävirallisemmissa merkeissä. Palestiina- Israel -miinakenttä oli elävänä läsnä, mutta yleisesti ottaen meininki oli enemmän kuin rento. Ouzo. Uusia ystäviä, tihentynyttä todellisuutta. Kosketuksia, kosketuksia, sielujen yhteyttä, naurua.

IMG_0909
Kuvassa Thomas Wulff.

* * *

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Poimia viikunoita suoraan puusta,
sormet rikoksesta tahmeina.
Nymphaeum.
Maistaa villin anis kielellä,
salvian tuoksu sormissa,
lämmin yötuuli, aaltojen kohu.

IMG_0900
Surullisen näköinen taskurapu vetäytyy koloonsa.
Munkkeja luostarissa parilla eurolla satsi,
kosketuksia.
Kosketuksia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

René Daumal: Mont Analogue

analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä  on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä.  Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Gropiusstadt

Walter Gropius tunnetaan Bauhaus-liikkeen perustajana ja yhtenä funktionalismin keskeisenä hahmona Le Corbusierin ohella, ja hänen ajatuksensa ovat vaikuttaneet ainakin välillisesti myös situationismin syntyyn, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Gropius toimi pääsuunnittelijana eräälle Berliiniin 60- ja 70-luvuilla rakennetulle lähiölle, joka nimettiin hänen mukaansa Gropiusstadtiksi. Länsi-Berliiniä ei voitu kasvattaa horisontaalisesti, joten asuntoja pinottiin senkin edestä pystysuunnassa. Alueella ei kuulemma asuta kovin mielellään, joten asunnot ovat halpoja ja keräävät ongelmia puoleensa.

Pakkohan näitä asumiskoneita oli käydä katsomassa.

Ensivaikutelma oli – kirjaimellisesti – massiivinen. Mutta hämmästyttävän tutunomainen ja jopa viihtyisä. Valtavien kerrostalojen väliin jäävä maasto on vehreää ja puistomaista. Gropiusstadtin taustalla vaikuttanut näkemys on oikeastaan tismalleen sama kuin monien suomalaistenkin lähiöiden. Ainoa olennainen ero näyttäisi olevan mittakaava. 12-kerroksisetkin talot, jotka Suomessa näyttäisivät tosi isoilta, antavat parikymmenkerroksisten tornien rinnalla leppoisan vaikutelman.

Maan tasa on yllättävän vilkkaassa käytössä. Tämä saattaa johtua yksinkertaisesti vajaan 14.000 asukkaan määrästä neliökilometriä kohden, mutta tekee alueesta elävän ja turvallisenkin oloisen. Lähiön siisteys suorastaan yllätti. Ei lasinsiruja ja muuta roskaa. Graffitejakin seinillä on berliiniläisittäin erittäin maltillisesti.

En yritä arvioida alueen viihtyisyyttä synkimmän talven keskellä, mutta nyt – eihän tässä ole mitään vikaa! Oikeastaan kaikkein kiinnostavinta Gropiusstadtissa on se, miten vähän se poikkeaa suomalaisista, paljon, paljon pienemmistä sukulaisistaan. Missä kaikki emergenssi?

Kuvia kannattaa klikata suuremmiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Naturpark Schöneberger Südgelände

Tämän puiston olen halunnut nähdä jo 15 vuoden ajan; yksi tärkeimmistä syistäni haluta käydä Berliinissä. Parin kilometrin pituinen, muutaman sata metriä leveä ratapiha-alue vesitorneineen ja muine rakennuksineen hylättiin kylmän sodan aikana. Viidessäkymmenessä vuodessa luonto valtasi alueen. Nyt sillä kasvaa lukuisia harvinaisia ja suojeltavia kasvilajeja sekä aikoinaan ihmisten syljeskelemistä siemenistä kasvamaan lähteneitä ravintokasveja – osa sellaisia, jotka tavallisesti menestyvät vain paljon eteläisemmässä ilmanalassa. Vyöhykkeelle perusteettiin luonnonsuojelualue 90-luvun lopulla, ja kulkea saa enää päällystetyillä poluilla.

Polkujen ympärillä avautuva metsä on elämän mahtava voimannäyttö. Kiskojen väliin kasvaneet puut ovat jo paksuja, jotkut niistä ovat murskanneet tieltään rakennuksia ja vääntäneet ristikkorakenteisia terästolppia kumoon. Maaperä on monin paikoin keinotekoista: tiiltä ja betonia – ja kaikkialla kasvaa jotakin.

Schöneberger Südgeländen rauhallisessa ympäristössä voi kokea, mitä urbaanille suurkaupunkimiljöölle tapahtuu, jos ihmiset joskus katoavat. Se tapahtuu nopeasti. Ja se on kaunista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sitä alkaa melkein toivoa?

Uudisraivaaja

Kun joskus kauan sitten opiskelin matematiikkaa, muistan samoilla laitoksilla liikuskelleen opiskelijan nimeltä Kati Sinenmaa. Tuo eksentrinen hahmo kirjoitteli kummallisia asioita Funetin tai Usenetin keskusteluryhmiin tai mitä ne nyt olivatkaan. Tiemme eivät koskaan varsinaisesti kohdanneet, mutta muistijäljen hänen persoonansa jätti. Opiskelujeni jälkeen en hänestä sitten kuullutkaan, sanotaan nyt vaikka 17 vuoteen, ennen kuin muutama viikko sitten osuin kiinnostavaan nettikirjoitukseen, ajauduin googlaamaan aiheesta lisää, ja… respect.

Asunnottomaksi jäänyt Sinenmaa etsi Ilmalan aseman lähellä olevasta metsiköstä telttapaikan, jonka ympärille hän seuraavien 13 vuoden aikana rakensi varsin vaikuttavan asumuksen: kivimuureja, risuaitaa, katettuja tiloja, syviä kaivantoja.

Rakennelman rauniot puhuttelevat monella tasolla. Ennen kaikkea minua viehättää ajatus uudisraivaajahenkisestä tilan haltuunotosta. Kaikkea maa-alaa ei vieläkään kontrolloida ja hallinnoida niin tarkasti, etteikö joku joskus voisi omalla, lupia kyselemättömällä päätöksellään ja sinnikkäällä työllään saada aikaiseksi vaikka kokonaisen linnan. Ei edes Suomen suurimmassa kaupungissa, syvällä Kehä I:n sisäpuolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Asuminen paikalla päättyi vuonna 2008 tuhopolttajien iskuun. Entinen asukas on pystyttänyt väsymisensä muistomerkiksi palaneen hirren.

* * *

Muualla verkossa:

Maan tavalla (Sinenmaan oma blogi)

Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia

Kosminen näytelmä -dokumenttielokuvan kotisivut

Aleksanterin ratkaisu: Kotisi vai linnasi?

Ruudun takaa

Eräiden tutkimusten mukaan ihmisen stressitasot laskevat, jos hän voi nähdä puita tai muuta luontoa ikkunastaan.

Jostakin syystä minulle tuntuu kuitenkin käyvän aivan päin vastoin. Kun näen luonnon kauneimpia houkutuksia – vaikkapa aurinkoisen päivän, meren, vuoria tai bikinityttöjä – ikkunan läpi, ymmärrän välittömästi olevani lasin väärällä puolella ja stressaannun. Tahdon olla siellä, ulkona, sen kaiken keskellä.

On suorastaan hämmästyttävää, miten niinkin ohut ja läpinäkyvä rajapinta kuin ikkunalasi voi etäännyttää suuren osan maailmaa ulkopuolelle. Lasin läpi suodattunut auringonvalo ei ole sama asia kuin ulkona kasvoja lämmittävä auringonvalo, eikä lämmin sisäilma ole samaa kuin milloin minkäkinlainen ulkoilma; joskus pureva ja joskus lempeästi hivelevä tuuli. Juuri väliin asettuvan lasin merkitys tulee selväksi, kun istuu terassilla tai kuistilla: myös terassi on rajattu, katettu alue, jolla voi istua mukavasti tuolin äärellä, mutta sillä oleskellessaan on oikealla puolella. Kuistilla ei olla erossa luonnosta, vaan luonnon voimat pääsevät suoraan iholle.

Minkä haluaa elää, sille on altistuttava.

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Torjuttu tuomari Holden

Kun puhutaan Cormac McCarthyn teoksesta Veren ääriin puhutaan yleensä myös sen toisesta keskushahmosta, tuomari Holdenista. Hänet on tapana korottaa amerikkalaisen kirjallisuuden pelottavimpien tai muuten vain vaikuttavimpien hahmojen joukkoon. Itse en ollut hänestä ylettömän vaikuttunut, mutta sellaisenkin vaikuttajan kuin Harold Bloom hehkutukset panivat miettimään. Mikä tuomari Holdenissa on niin erityistä?

resize

Mutta aloitetaan maisemasta. Veren ääriin on ennen kaikkea pitkä ja monin paikoin voimakas maisemakuvaus. McCarthy saa pimeät mökit, pelloilla työskentelevien orjien siluetit, metsät ja kivikot elämään. Auringonnousut ja -laskut. Sodan runtelemalle rajavyöhykkeelle tultaessa kuvat muuttuvat nopeasti vieraiksi ja irvokkaiksi: luutarhoja, puuhun ripustettuja kuolleita vauvoja, nyljettyjä ruumiita ja raunioita. Maisemat eivät ole vain jotakin, jonka läpi vaelletaan ja näytetään lukijalle. Ne ovat myös jotakin, mikä menee ratsastajien sisään. Persoona on olemassa vain tilanteessa, suhteessa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Kuten eräs Vietnamin sodassa taistellut sotilas on kuvannut, vieraassa ympäristössä mikään ei tunnu aivan todelliselta, ja normaalit moraaliset pidäkkeet katoavat; ihmisiä alkaa ampua ihan ilman syytä. (Jonathan Glover: Ihmisyys, s. 71)

Kirjan joukkion päättymättömän ratsastuksenkin katkaisevat lähinnä silmittömät ja usein arvaamattomat väkivallan ryöpsähdykset.

Rajan ylitys motivoidaan aluksi kansallisella revanssitunteella, joka hämärretään jonkinlaiseksi kieroutuneeksi meksikolaisten ali-ihmisten sivistysprojektiksi (Todettakoon sivumennen, että mielleyhtymät Jari Järvelän rajaseututrilogiaan olivat lukiessani moninaiset), joka kääntyy nopeasti rahanahneeksi päänahanmetsästykseksi. Ihmishengellä ei ole kuin pieni rahallinen arvo, jos sitäkään.

Tässä tulemme tuomari Holdeniin. Hän edustaa teoksessa jonkinlaista valistuksen pimeää puolta (tai ”Varjoa”, kuten jungilaiset asian ilmaisisivat). Holden on uskontovastainen, sivistynyt ja hillitty hahmo, joka hallitsee tieteet ja kielet – mutta joka nihilistinä (Nietzsche saattaisi olla nimityksestä eri mieltä) on valmis tappamaan kenet tahansa.

Hän on karvaton ja lapsenkasvoinen jättiläinen, suureksi paisunut infantiili vallantahto. Hänelle tieto ja sivistys on nimenomaan valtaa: ”Jos on olemassa jotakin, mitä en tiedä, se on olemassa ilman minun lupaani. Ja jos jokin voi kukistaa ihmisen, juuri sellainen vähäinen nimetön olento.” (Sitaatit ulkomuistista, eivät sanatarkkoja.)

Huomattakoon, että Holdenin mukaan nimenomaan tiedostamaton on se, mikä on ihmiselle vaaraksi. Ja toisaalla hän kertoo kirjaavansa todellisuuden yksityiskohtia kirjaseensa, jotta voisi saattaa ne unohduksiin – siis tiedostamattomaan! Sivistyminen on siis jonkin sellaisen unohtamista, joka nimenomaan tiedostamattomana on vaarallista.

Ja mikä tämä jokin on? Tuomari Holden itse, kykymme pahuuteen. Romaanin ensimmäisillä sivuilla teltassa saarnaava pappi avaa aihetta saarnassaan: ”Jumala puhuu meissä kaikissa. Äänen huomaa vasta, kun se lakkaa puhumasta.” Eikö omatunto ole juurikin sitä, että tiedostamme oman pimeytemme? (Samansuuntainen vertaus toistuu kirjassa myöhemmin: nukkuvat karjapaimenet eivät kuule karjansa ääniä, mutta jos äänet vaikenevat, miehet heräävät.)

Kirjan keskushenkilö, nimettömänä ajelehtiva poika, ei ole täysin paatunut vaan tuntee myötätuntoa milloin ketäkin kohtaan. Kun hän on lopulta päässyt eroon päänahanmetsästäjien sakista ja tuomarista ja luulee jo jättäneensä sen kaiken vuosien taakse… hän syyllistyy kylmäveriseen murhaan ja tuomari ottaa hänet.

Tuomari Holdenissa lukija kammoksuu omia mahdollisuuksiaan. Omaa Varjoaan.

Ongelmanuoret!

Osuin eileniltana Kamppiin sellaiseen aikaan, että Narinkkatorille oli pysäytetty kymmenkunta poliisiautoa. Nyt on tapahtunut jotakin todella isoa, ajattelin. Näin mahtipontiseen poliisioperaatioon törmää todella harvoin. Pommiuhkaus? Mellakka?

Torin reunalla rappusilla istui joukko nuoria ja huusi protestejaan: ”Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Poliisi on ystävämme!” Viranomaiset olivat miehittäneet kauppakeskuksen kaikki sisäänkäynnit ja kyselivät alle 30-vuotiaan näköisten sisään pyrkijöiden ikää.

Mistä oli kysymys?

Nuoriso oli pitkin talvea aiheuttanut jatkuvia häiriöitä Kampin ostoskeskuksessa. Itse en ollut säännöllisestä Kampin läpi kuljeskelustani huolimatta ilmiöön törmännyt, mutta minähän en olekaan mikään Arto Paasilinna. Enemmän minulle on aiheutunut subjektiivista haittaa kaiken maailman mainostempauksista, joilla on kasattu ruuhkaa keskeisille kulkureiteille. (Sen sijaan ystäväni, joka viettää Kampissa enemmänkin aikaa, vahvisti poliisin kertomuksen: ”Kyllä ne aika usein siellä roskaavat. Aivan tarkoituksella.”)

Nyt heidät oli sitten heitetty pihalle.

Tyttäreni ihmetteli käytettyä ongelmanratkaisutapaa, enkä voi kuin yhtyä hänen kysymykseensä: ”Siis kaikkiko nuoret joutuivat ulos? Miksi eivät ainoastaan ne, jotka aiheuttivat häiriötä?”

Tilanne oli hyvä osoitus siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu nuorisoon. Nuoret ovat lähtökohtaisesti ongelmaryhmä, jota voidaan syrjiä tylysti ryhmänä, ei yksilöinä, toisin kuin mitä tahansa muuta ikä- tai etnistä ryhmää. Kuvitelkaapa tilanne, jossa häiriötä aiheuttavat pultsarit johaisivat keski-ikäisten tai vanhusten siivoamiseen paikalta kokonaisina ikäryhminä!

Toisekseen eilisilta oli hyvä muistutus siitä, etteivät ostoskeskukset ole aidosti julkista tilaa.  Sen sijaan ne, kuten yhä suurempi osa kaupunkitilasta muutenkin, on tarkoitettu rahan kuluttamiseen tai tienaamiseen. Nuoriso-ongelmaahan eilisellä operaatiolla ei ratkaistu. Nuoret ainoastaan siirrettiin kaupallisesta tilasta notkumasta epäkaupalliseen tilaan.

On tietenkin ymmärrettävää, että kauppakeskus haluaa valita asiakkaansa, ja siihen sillä on kai lain suoma ”oikeus”. Kamppi ei kuitenkaan ole ainoastaan kauppakeskus, vaan myös julkisen liikenteen tärkeä solmukohta, mikä sai lapseni kysymään toisenkin kysymyksen: ”Entä, jos jonkun niistä pitää päästä bussiin?” Voimme vain toivoa, että poliisit ovat niin fiksuja ja dialogisia kuin haluan uskoa heidän olevan.