Tämän puiston olen halunnut nähdä jo 15 vuoden ajan; yksi tärkeimmistä syistäni haluta käydä Berliinissä. Parin kilometrin pituinen, muutaman sata metriä leveä ratapiha-alue vesitorneineen ja muine rakennuksineen hylättiin kylmän sodan aikana. Viidessäkymmenessä vuodessa luonto valtasi alueen. Nyt sillä kasvaa lukuisia harvinaisia ja suojeltavia kasvilajeja sekä aikoinaan ihmisten syljeskelemistä siemenistä kasvamaan lähteneitä ravintokasveja – osa sellaisia, jotka tavallisesti menestyvät vain paljon eteläisemmässä ilmanalassa. Vyöhykkeelle perusteettiin luonnonsuojelualue 90-luvun lopulla, ja kulkea saa enää päällystetyillä poluilla.
Polkujen ympärillä avautuva metsä on elämän mahtava voimannäyttö. Kiskojen väliin kasvaneet puut ovat jo paksuja, jotkut niistä ovat murskanneet tieltään rakennuksia ja vääntäneet ristikkorakenteisia terästolppia kumoon. Maaperä on monin paikoin keinotekoista: tiiltä ja betonia – ja kaikkialla kasvaa jotakin.
Schöneberger Südgeländen rauhallisessa ympäristössä voi kokea, mitä urbaanille suurkaupunkimiljöölle tapahtuu, jos ihmiset joskus katoavat. Se tapahtuu nopeasti. Ja se on kaunista.
Sitä alkaa melkein toivoa?
Jukka Laajarinne 