Rasistin Varjo

HUOM! Tekstistä korjattu asiavirhe. Kts. kommenttiketju.

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että rasistien ja islamofoobikkojen oma käytös vastaa hyvin pitkälti juuri niitä uhkakuvia, joita he ovat maalailleet maahantulijoista. Nettikeskusteluista tai tutkijoiden saamista raiskausuhkauksista ei jää epäselväksi, että maahanmuuttokriittisyys kulkee usein käsi kädessä naisvihamielisyyden/sovinismin kanssa. Poliittinen väkivalta kuten pahoinpitelyt, uhkailu, ilotuliteiskut ja murhapolttoyritykset ovat meidänkin maassamme nimenomaan nationalistien käsialaa – eivät niiden pakolaisten, joiden terrorismista maahanmuuttokriitikot varoittelevat.

Edellä oleva on tarkistettavissa olevaa faktaa. Voisimme lisäksi spekuloida sillä, minkä puolueen kannattajat eniten notkuvat kylillä sossun rahoilla, mutta jätetään se nyt tällä kertaa.

Jungilaisessa psykologiassa puhutaan psyyken ilmiöstä nimeltä Varjo. Varjo on sellainen osa itsestämme, johon emme identifioidu. Se voi olla taipumus, jota emme hyväksy itsessämme, tai mahdollisuuksiamme ja kykyjämme joita emme oikein tiedosta.

IMG_0164

Lisäksi meillä on taipumus projisoida omia sisäisiä prosessejamme ulkomaailmaan. Projektiot voivat saada monenlaisia ilmenemismuotoja. Saatamme henkilökohtaisissa kriisitilanteissa nähdä ympärillämme merkkejä, jotka varoittavat tai houkuttelevat tietynlaisiin ratkaisuihin. Saatamme kuvitella, että muut ihmiset ovat jokseenkin kaltaisiamme: jos olen itse luotettava ja ystävällinen, suhtaudun helposti muihin ihmisiin kuin hekin olisivat. Ihmiskuvani perustuu siihen ihmiseen, jonka parhaiten tunnen: omaan itseeni.

Myös Varjo projisoidaan helposti ulkopuoliseen maailmaan. Itseltäni kieltämäni piirteet hyppivät silmille, kun näen niitä muissa ihmisissä. Eniten ihmisissä ärsyttävät ne piirteet, joita vastaan kamppailen itsessäni. Erityisen voimakkaat reaktiot jotakuta kohtaan kertovat usein siitä, että toinen edustaakin omaa Varjoani. Psykologiset kokeet puhuvat esimerkiksi sen puolesta, että homofoobikoissa on tavallista enemmän kaappihomoja. Suorastaan kliseinen hahmo on saarnamies tai poliitikko, joka rähisee julkisuudessa perinteisten perhearvojen puolesta ja aivan erityisesti avioriksta vastaan, ja tekee sen suurella kiihkolla – ja jonka yksityiselämä on  täysin puheiden vastaista.

Ehkä tästä on isossa osassa rasismiakin kysymys. Kun maahanmuuttokriitikko taistelee pedofiliaa, naisten alistamista, raiskauksia, terrorismia ja kuolemantuomoita vastaan ulkomaalaisissa, hän rähisee omalle peilikuvalleen. Rasistin todellinen vihan kohde onkin hänen oma Varjonsa, hän itse.

Jos Varjoaan ei tunnista itsessään, on vaarana joutua sen hallitsemaksi: muuttua siksi, mitä pelkää. Näin näyttäisi valitettavan monelle käyneen.

Torjuttu tuomari Holden

Kun puhutaan Cormac McCarthyn teoksesta Veren ääriin puhutaan yleensä myös sen toisesta keskushahmosta, tuomari Holdenista. Hänet on tapana korottaa amerikkalaisen kirjallisuuden pelottavimpien tai muuten vain vaikuttavimpien hahmojen joukkoon. Itse en ollut hänestä ylettömän vaikuttunut, mutta sellaisenkin vaikuttajan kuin Harold Bloom hehkutukset panivat miettimään. Mikä tuomari Holdenissa on niin erityistä?

resize

Mutta aloitetaan maisemasta. Veren ääriin on ennen kaikkea pitkä ja monin paikoin voimakas maisemakuvaus. McCarthy saa pimeät mökit, pelloilla työskentelevien orjien siluetit, metsät ja kivikot elämään. Auringonnousut ja -laskut. Sodan runtelemalle rajavyöhykkeelle tultaessa kuvat muuttuvat nopeasti vieraiksi ja irvokkaiksi: luutarhoja, puuhun ripustettuja kuolleita vauvoja, nyljettyjä ruumiita ja raunioita. Maisemat eivät ole vain jotakin, jonka läpi vaelletaan ja näytetään lukijalle. Ne ovat myös jotakin, mikä menee ratsastajien sisään. Persoona on olemassa vain tilanteessa, suhteessa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Kuten eräs Vietnamin sodassa taistellut sotilas on kuvannut, vieraassa ympäristössä mikään ei tunnu aivan todelliselta, ja normaalit moraaliset pidäkkeet katoavat; ihmisiä alkaa ampua ihan ilman syytä. (Jonathan Glover: Ihmisyys, s. 71)

Kirjan joukkion päättymättömän ratsastuksenkin katkaisevat lähinnä silmittömät ja usein arvaamattomat väkivallan ryöpsähdykset.

Rajan ylitys motivoidaan aluksi kansallisella revanssitunteella, joka hämärretään jonkinlaiseksi kieroutuneeksi meksikolaisten ali-ihmisten sivistysprojektiksi (Todettakoon sivumennen, että mielleyhtymät Jari Järvelän rajaseututrilogiaan olivat lukiessani moninaiset), joka kääntyy nopeasti rahanahneeksi päänahanmetsästykseksi. Ihmishengellä ei ole kuin pieni rahallinen arvo, jos sitäkään.

Tässä tulemme tuomari Holdeniin. Hän edustaa teoksessa jonkinlaista valistuksen pimeää puolta (tai ”Varjoa”, kuten jungilaiset asian ilmaisisivat). Holden on uskontovastainen, sivistynyt ja hillitty hahmo, joka hallitsee tieteet ja kielet – mutta joka nihilistinä (Nietzsche saattaisi olla nimityksestä eri mieltä) on valmis tappamaan kenet tahansa.

Hän on karvaton ja lapsenkasvoinen jättiläinen, suureksi paisunut infantiili vallantahto. Hänelle tieto ja sivistys on nimenomaan valtaa: ”Jos on olemassa jotakin, mitä en tiedä, se on olemassa ilman minun lupaani. Ja jos jokin voi kukistaa ihmisen, juuri sellainen vähäinen nimetön olento.” (Sitaatit ulkomuistista, eivät sanatarkkoja.)

Huomattakoon, että Holdenin mukaan nimenomaan tiedostamaton on se, mikä on ihmiselle vaaraksi. Ja toisaalla hän kertoo kirjaavansa todellisuuden yksityiskohtia kirjaseensa, jotta voisi saattaa ne unohduksiin – siis tiedostamattomaan! Sivistyminen on siis jonkin sellaisen unohtamista, joka nimenomaan tiedostamattomana on vaarallista.

Ja mikä tämä jokin on? Tuomari Holden itse, kykymme pahuuteen. Romaanin ensimmäisillä sivuilla teltassa saarnaava pappi avaa aihetta saarnassaan: ”Jumala puhuu meissä kaikissa. Äänen huomaa vasta, kun se lakkaa puhumasta.” Eikö omatunto ole juurikin sitä, että tiedostamme oman pimeytemme? (Samansuuntainen vertaus toistuu kirjassa myöhemmin: nukkuvat karjapaimenet eivät kuule karjansa ääniä, mutta jos äänet vaikenevat, miehet heräävät.)

Kirjan keskushenkilö, nimettömänä ajelehtiva poika, ei ole täysin paatunut vaan tuntee myötätuntoa milloin ketäkin kohtaan. Kun hän on lopulta päässyt eroon päänahanmetsästäjien sakista ja tuomarista ja luulee jo jättäneensä sen kaiken vuosien taakse… hän syyllistyy kylmäveriseen murhaan ja tuomari ottaa hänet.

Tuomari Holdenissa lukija kammoksuu omia mahdollisuuksiaan. Omaa Varjoaan.