Katukuvassa sairaanhoito

Mietin tänään mitellapolkujuostessani, että jos nyt sattuisin kompastumaan puunjuureen, kannattaisiko mieluummin kaatua vaurioituneelle vai ehjälle kädelle. Kumpi painaisi vaa’assa enemmän: olemassaolevan vaurion paheneminen vai toisenkin käden rikkoutuminen?

Tästä täysin hypoteettisesta kysymyksestä siirryin työasioihin. Kirjoitan antiikin aikoihin sijoittuvaa historiallista romaania. Sen maailmassa niin lääketiede kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työturvallisuus ovat omaan aikaamme verrattuna varsin alkeellisella tasolla. Tämän täytyy näkyä katukuvassa.

Jos en olisi saanut osakseni mitä hienostuneinta käsikirurgiaa, kun nuoruudessani kaaduin polkupyörällä, vasen käteni olisi jäänyt pysyvästi rujoksi ja ruhjoutuneeksi, tai ehkä se olisi tulehtunut ja jouduttu amputoimaan. Vielä alle sata vuotta sitten minulle olisi käynyt luultavasti juuri niin. Vielä alle sata vuotta sitten ihmisten joukossa on ollut nykyperspektiivistä katsottuna aivan hurjat määrät rampoja, raajansa menettäneitä, sokeita, hampaattomia, kaikin tavoin vammautuneita ihmisiä.

Millä tavoin tämä näkyy historiallisessa fiktiossa? Lukemani kirjallisuuden synnyttämien mielikuvien perusteella sanoisin: ei riittävästi. Oikeastaan mieleeni juolahtaa äkkisiltään vain muutama romaani, jotka avaavat nykyihmiselle menneiden aikojen ruhjotun todellisuuden. Tällaisia ovat esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti sekä Michel Faberin Veripunainen, lumivalkoinen. Paljon useammin kirjoitetaan kirjoja, joissa satojen tai tuhansien vuosien takaiset ihmiset ovat niin sielultaan kuin ruumiiltaankin 2000-luvun asukkaita – hieman vanhanaikaisissa vaatteissa ja museaalisissa kulisseissa tosin.

Otettakoon tämä työmuistiinpanona itselleni. On muisteltava muutaman vuoden takaista Marokon-matkaani ja siellä näkemiäni ihmisiä. Ruhjoutuneisuuden ajat eivät ole kaikkialla historiaa.

Kahvinkeittoa ja vastuullisuutta

Päivänä eräänä piipahdin Gaudeamus Kirjaan & Kahviin hörppäisemään espressoshotin, ja asiointikokemus pisti jälleen miettimään, miten markkinat toimivat.

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että kun klikkaa kahvilan nettisivulle, aivan ylimpänä nähdään teksti: HYY Ravintolat. Vastuullista HYY-liiketoimintaa. Parempi varmaan ollakin. Kirjan & Kahvin, kuten muidenkin HYY-ravintoloiden asiakaskunnasta suurin osa on yliopiston pääkirjaston käyttäjiä, paljon humanisteja ja muita, ja kun kahvilan kupeessa on Gaudeamuksen kirjakauppakin, luulisi että kahvilatuotteiden eettisyyteen joutuisi vähän panostamaan, myös tai ainakin tuotantoketjun näkyvimpiin osiin.

Not.

Sinkkuespresson hinta on juustoiset 3 €, tuplan 3,50 €. Harvinaisen pienellä hintaerolla pyritään ilmeisesti ohjailemaan espresson juojia korkeaan kulutukseen. En kuitenkaan kaivannut tuplaa, vaan tilasin yhden shotin.

Ja mitä tapahtui?

Kahvilahenkilö tamppasi kahvinpurut tuplakahvaan ja valutti tuplashotin: puolet kahvista valui viemäriin, puolet kuppiin.

Tuotteen tarjoaja siis käyttää isompaan ja pienempään annokseen tismalleen saman määrän raaka-aineita ja energiaa, mutta myy halvemmalla tuotetta, jossa näistä puolet heitetään menemään. Aikana, jona jokseenkin kaikki väittävät pyrkivänsä vähentämään ruoka-ainehävikkiä.

Kysyin myyjältä, mitä järkeä toimintatavassa on?
”Meillä on kaksi eri hintaista tuotetta.”

Niinpä. Niin kauan kuin markkinoiden ajatellaan toimivan – ja näin ne näköjään toimivat – lyhytnäköisesti omaa etuaan laskeskelevan idioottikuluttajan (”Tuplashotti on noin paljon halvempi! Otankin sen!”) valintojen ohjailemana, tuhlailevuudelle ja epäekologisuudelle on kysyntää. Niukkuutta kannattaa tuottaa vaikka raaka-aineita tuhoamalla. Kahvikupin logiikka on vain yksi niistä syistä, joiden vuoksi markkinat tarvitsevat lainsäädännöllistä ohjailua ja valvontaa.

Espressoshotti kuulostaa tietenkin pieneltä jutulta, mutta pitäisikö meidän muka uskoa, että kuvatulla tavalla toimitaan ainoastaan pienissä asioissa?

Rasistin Varjo

HUOM! Tekstistä korjattu asiavirhe. Kts. kommenttiketju.

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että rasistien ja islamofoobikkojen oma käytös vastaa hyvin pitkälti juuri niitä uhkakuvia, joita he ovat maalailleet maahantulijoista. Nettikeskusteluista tai tutkijoiden saamista raiskausuhkauksista ei jää epäselväksi, että maahanmuuttokriittisyys kulkee usein käsi kädessä naisvihamielisyyden/sovinismin kanssa. Poliittinen väkivalta kuten pahoinpitelyt, uhkailu, ilotuliteiskut ja murhapolttoyritykset ovat meidänkin maassamme nimenomaan nationalistien käsialaa – eivät niiden pakolaisten, joiden terrorismista maahanmuuttokriitikot varoittelevat.

Edellä oleva on tarkistettavissa olevaa faktaa. Voisimme lisäksi spekuloida sillä, minkä puolueen kannattajat eniten notkuvat kylillä sossun rahoilla, mutta jätetään se nyt tällä kertaa.

Jungilaisessa psykologiassa puhutaan psyyken ilmiöstä nimeltä Varjo. Varjo on sellainen osa itsestämme, johon emme identifioidu. Se voi olla taipumus, jota emme hyväksy itsessämme, tai mahdollisuuksiamme ja kykyjämme joita emme oikein tiedosta.

IMG_0164

Lisäksi meillä on taipumus projisoida omia sisäisiä prosessejamme ulkomaailmaan. Projektiot voivat saada monenlaisia ilmenemismuotoja. Saatamme henkilökohtaisissa kriisitilanteissa nähdä ympärillämme merkkejä, jotka varoittavat tai houkuttelevat tietynlaisiin ratkaisuihin. Saatamme kuvitella, että muut ihmiset ovat jokseenkin kaltaisiamme: jos olen itse luotettava ja ystävällinen, suhtaudun helposti muihin ihmisiin kuin hekin olisivat. Ihmiskuvani perustuu siihen ihmiseen, jonka parhaiten tunnen: omaan itseeni.

Myös Varjo projisoidaan helposti ulkopuoliseen maailmaan. Itseltäni kieltämäni piirteet hyppivät silmille, kun näen niitä muissa ihmisissä. Eniten ihmisissä ärsyttävät ne piirteet, joita vastaan kamppailen itsessäni. Erityisen voimakkaat reaktiot jotakuta kohtaan kertovat usein siitä, että toinen edustaakin omaa Varjoani. Psykologiset kokeet puhuvat esimerkiksi sen puolesta, että homofoobikoissa on tavallista enemmän kaappihomoja. Suorastaan kliseinen hahmo on saarnamies tai poliitikko, joka rähisee julkisuudessa perinteisten perhearvojen puolesta ja aivan erityisesti avioriksta vastaan, ja tekee sen suurella kiihkolla – ja jonka yksityiselämä on  täysin puheiden vastaista.

Ehkä tästä on isossa osassa rasismiakin kysymys. Kun maahanmuuttokriitikko taistelee pedofiliaa, naisten alistamista, raiskauksia, terrorismia ja kuolemantuomoita vastaan ulkomaalaisissa, hän rähisee omalle peilikuvalleen. Rasistin todellinen vihan kohde onkin hänen oma Varjonsa, hän itse.

Jos Varjoaan ei tunnista itsessään, on vaarana joutua sen hallitsemaksi: muuttua siksi, mitä pelkää. Näin näyttäisi valitettavan monelle käyneen.

Seksuaalikontrolli ja fasismi

Luin hiljattain Wilhelm Reichin n. 75 vuotta sitten kirjoittaman kirjan Fasismin massapsykologia, joka orgonienergioineen kaikkineen vaikutti vähintäänkin suurelta osin huuhaalta, mutta jonka eräs keskeinen väite jäi kuitenkin mietityttämään.

Tuo väite on lyhyesti ilmaistuna suunnilleen seuraava: Fasismin perusta on tukahdutetussa seksuaalisuudessa. Fasismi ymmärrettäköön tässä varsin laajasti johtajakeskeisenä, autoritäärisenä massojen ideologiana, joka vaatii seuraajiltaan varsin kyselemätöntä alistumista. Sen oppisisältö voi olla yhtä hyvin natsismia, kommunismia, kristinuskoa tai islamismia.

Freudilainen pyrkimys redusoida jokseenkin kaikki inhimillinen toiminta seksuaalisuuteen on lievästi sanottuna kyseenalainen, mutta Reichin teesi tuntuu ainakin jollakin tavalla kytkeytyvän ympäröivään todellisuuteemme.

K: Mikä provosoikaan Halla-ahon toteamaan, että väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino?
V: Homoseksuaali.

K: Ketkä muodostivatkaan perinteisten perhearvojen (lue: seksuaalikontrollin) puolesta pidetyn hetero-pride -kulkueen ydinryhmän?
V: Natsitervehdyksiä esittävät nahkapäät.

K: Mikä on autoritäärisimpien uskonnollisten ryhmittymien keskeisin huolenaihe vuosikymmenestä toiseen, puhutaanpa sitten kristityistä tai muslimeista?
V: Se, mitä ihmisillä on jalkojen välissä, ja mitä sillä tehdään ja kenen kanssa.

Jokin kuvio tässä tuntuu olevan. Vai?

Pinnallistumisesta

Kuulen yhtä mittaa näkemyksiä siitä, miten journalismin laatu on jatkuvasti heikentynyt, miten kirjallisuusarvostelujen määrä on vähentynyt, miten mediat yhä enemmän kysyvät lukijoidensa mielipidettä sen sijaan, että vaivautuisivat analysoimaan, miten asiat todella ovat. Ennen media sentään tunsi tehtävänsä ja arvonsa.

Valitukset ovat ainakin joskus osuvinaan maaliin. Aivan kuin pinnallinenkin olisi muuttunut aiempaa pinnalliseksi. Muistan esimerkiksi, miten Nyt-liite vaikutti tuoreelta ja kiinnostavalta, kun se vuoden 1995 huippeilla alkoi ilmestyä, ja miten se vain muutamassa vuodessa taantui enimmäkseen tyhjänpäiväiseksi trendivetoiseksi läpyskäksi.

Ja juuri tuo, kaikkein selkeimmin paikantamani median muutos on herättänyt minussa eniten skeptisyyttä. Nyt-liitehän oli, hyvänen aika, nuorisolaisjulkaisu. Mitä, jos lehti ei muuttunutkaan? Mitä, jos minä noihin aikoihin lakkasinkin olemasta nuori? Ja mitä, jos vastaava näkökulman muutos on tapahtunut suhteessa muihinkin julkaisuihin? Olen monessa suhteessa kokeneempi, kyynisempi, oppineempi, paatuneempi ja perehtyneempi kuin 20 tai edes 10 vuotta sitten. Miten voisin kuvitella, että lehdet – tai maailma ylipäänsä – näyttäisi silmissäni entiseltään? Ehkä – tahdon olla optimisti – maailma ei olekaan pinnallistunut, vaan itse olen mennyt ainakin itseäni kiinnostavissa asioissa paljon aiempaa syvemmälle? Se, mikä silloin riitti, ei riitä enää.

Ehkä media ja massat vain seuraavat samaa tietä kuin nuoriso joka on aikalaistodistusten mukaan ainakin jo Platonin ajoista lähtien koko ajan tyhmentynyt.

”Entisajan vanhat juhlalliset ja vaikuttavat äänenkannattajat, sellaiset kuin Le Constitutionnel, Journal des Débats, Le Siècle, joiden antamia oraakeleja edellinen sukupolvi hurskaasti kuunteli, ovat hävinneet taikka muuttuneet uutislehdiksi, joissa tiedonantojen kehyksinä ovat huvittavat päivän juttelut, hienon maailman juorut ja rahamiesten reklaamit. […] Sanomalehdet ovat niin selvillä jokaisen persoonallisen mielipiteen hyödyttömyydestä, että ovat yhä enemmän luopuneet kirjallisuuden arvostelemisesta ja rajoittuvat siihen, että mainitsevat kirjan otsakkeen sekä lisäävät kaksi tai kolme riviä kehuskelua; ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua teatteriarvostelujen on luultavasti käynyt samalla tavoin. Yleisen mielipiteen vaaniminen on tätä nykyä tullut sanomalehdistön päätehtäväksi.” (Gustave Le Bon: Joukkosielu, 1895, julkaistu suomeksi 1912)

En mielelläni osta sieniä

Olen joskus törmännyt näkemykseen, jonka mukaan itse-tekeminen on suomalaisen kansanluonteen erityispiirre, joka erottaa meidät muusta eurooppalaisesta kulttuurista. Tanskalainen osaa tilata kotiinsa siivoojan tai ikkunanpesijän ja vaihdattaa autonsa renkaat ammattilaisella, kun taas suomalainen haluaa useimmiten hoitaa nämä asiat ihan itse. Me emme ole täysin kehittynyt palvelusyhteiskunta vaan jotakin aivan muuta.

Kesällä Georg Simmelin esseitä lukiessani oivalsin, että ehkäpä kysymys ei olekaan kansanluonteen erityispiirteestä vaan muuta Eurooppaa myöhemmin tapahtuneesta kaupungistumisesta.

Kaupungistuminen on – mihin sanan etymologiakin vihjaa – kaupallistumista, ihmisten massoittumista kauppapaikoille, joissa raha määrittää kanssakäymistä aivan toisella tavalla kuin perinteisessä agraaritaloudessa. Esineet on irrotettu tekijöistään ja välittäjistään. Rahatalouden ohjaamassa kaupungissa on vapauksia ja valinnanvaraa, mutta sitoumukset höllempiä. Tämä on omiaan heikentämään ja hävittämään merkityksiä.

Valtaosa kohtaamistamme kanssaihmisistä muuttuu yhdentekeviksi ja vaihdettaviksi, pisaroiksi valtameressä. Naapuruus ei ole meille samaa kuin jollekulle pakaalaiselle. Ei myöskään sukulaisuus. Juuri kaupungistumisen myötä olemme unohtaneet, mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin käly, nato ja lanko. (Ei tarvitse tulla kertomaan. Tarvitsen noita ilmauksia vasta, jos joskus kirjoitan historiallisen romaanin.)  Muutos ulottuu jopa kaupankäyntiin sinänsä: Espoolaisen marketin henkilökunta ei merkitse minulle likimainkaan samaa kuin kyläkauppias merkitsi torittulaisille muutama vuosikymmen sitten.

Ainoastaan ihmisten merkitykset eivät hälvene, vaan sama käy myös tavaralle. Kaupat ovat pullollaan ja ostetut tuotteet ovat nopeasti korvattavissa uusilla.

Itse tekeminen onkin eräänlainen särö kaupungin logiikassa. Se on hyödykkeen kiinnittämistä tekijäänsä. Se sitoo esineeseen (tai puhtaisiin ikkunoihin) merkityksiä, joita anonyymi kaupankäynti ei pysty myymään. Kirsti Kuroselta muutama vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi saamani villasukat ovat minulle tärkeämmät kuin yhdetkään niistä huipputeknisistä villasukista, joita olen ostanut – tai minulle on ostettu – retkeilykaupoista. Myös tavaroiden korjaaminen kasvattaa niiden merkitystä. Vaimoni paikkaamat housut sekä itse parsimani villapaita ja pipo ovat lajeissaan omimpani (paidan merkitystä lisää erityisesti, että perin sen isäni jäämistöstä).

En mielelläni osta sieniä. Kaupasta ostetut sienet ja marjat ovat – vaikka päältä päin katsottuna aivan samanlaisia kuin itse kerätyt – bulkkitavaraa. Itse kerättyjen arvoa kasvattavat mm. rajoitettu saatavuus ja niiden eteen nähty vaiva, mutta ennen kaikkea tekijän osallisuus. Fyysisesti samanlaisia, ontologisesti erilaisia.

Ongelmanuoret!

Osuin eileniltana Kamppiin sellaiseen aikaan, että Narinkkatorille oli pysäytetty kymmenkunta poliisiautoa. Nyt on tapahtunut jotakin todella isoa, ajattelin. Näin mahtipontiseen poliisioperaatioon törmää todella harvoin. Pommiuhkaus? Mellakka?

Torin reunalla rappusilla istui joukko nuoria ja huusi protestejaan: ”Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Poliisi on ystävämme!” Viranomaiset olivat miehittäneet kauppakeskuksen kaikki sisäänkäynnit ja kyselivät alle 30-vuotiaan näköisten sisään pyrkijöiden ikää.

Mistä oli kysymys?

Nuoriso oli pitkin talvea aiheuttanut jatkuvia häiriöitä Kampin ostoskeskuksessa. Itse en ollut säännöllisestä Kampin läpi kuljeskelustani huolimatta ilmiöön törmännyt, mutta minähän en olekaan mikään Arto Paasilinna. Enemmän minulle on aiheutunut subjektiivista haittaa kaiken maailman mainostempauksista, joilla on kasattu ruuhkaa keskeisille kulkureiteille. (Sen sijaan ystäväni, joka viettää Kampissa enemmänkin aikaa, vahvisti poliisin kertomuksen: ”Kyllä ne aika usein siellä roskaavat. Aivan tarkoituksella.”)

Nyt heidät oli sitten heitetty pihalle.

Tyttäreni ihmetteli käytettyä ongelmanratkaisutapaa, enkä voi kuin yhtyä hänen kysymykseensä: ”Siis kaikkiko nuoret joutuivat ulos? Miksi eivät ainoastaan ne, jotka aiheuttivat häiriötä?”

Tilanne oli hyvä osoitus siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu nuorisoon. Nuoret ovat lähtökohtaisesti ongelmaryhmä, jota voidaan syrjiä tylysti ryhmänä, ei yksilöinä, toisin kuin mitä tahansa muuta ikä- tai etnistä ryhmää. Kuvitelkaapa tilanne, jossa häiriötä aiheuttavat pultsarit johaisivat keski-ikäisten tai vanhusten siivoamiseen paikalta kokonaisina ikäryhminä!

Toisekseen eilisilta oli hyvä muistutus siitä, etteivät ostoskeskukset ole aidosti julkista tilaa.  Sen sijaan ne, kuten yhä suurempi osa kaupunkitilasta muutenkin, on tarkoitettu rahan kuluttamiseen tai tienaamiseen. Nuoriso-ongelmaahan eilisellä operaatiolla ei ratkaistu. Nuoret ainoastaan siirrettiin kaupallisesta tilasta notkumasta epäkaupalliseen tilaan.

On tietenkin ymmärrettävää, että kauppakeskus haluaa valita asiakkaansa, ja siihen sillä on kai lain suoma ”oikeus”. Kamppi ei kuitenkaan ole ainoastaan kauppakeskus, vaan myös julkisen liikenteen tärkeä solmukohta, mikä sai lapseni kysymään toisenkin kysymyksen: ”Entä, jos jonkun niistä pitää päästä bussiin?” Voimme vain toivoa, että poliisit ovat niin fiksuja ja dialogisia kuin haluan uskoa heidän olevan.