Mietin tänään mitellapolkujuostessani, että jos nyt sattuisin kompastumaan puunjuureen, kannattaisiko mieluummin kaatua vaurioituneelle vai ehjälle kädelle. Kumpi painaisi vaa’assa enemmän: olemassaolevan vaurion paheneminen vai toisenkin käden rikkoutuminen?
Tästä täysin hypoteettisesta kysymyksestä siirryin työasioihin. Kirjoitan antiikin aikoihin sijoittuvaa historiallista romaania. Sen maailmassa niin lääketiede kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työturvallisuus ovat omaan aikaamme verrattuna varsin alkeellisella tasolla. Tämän täytyy näkyä katukuvassa.
Jos en olisi saanut osakseni mitä hienostuneinta käsikirurgiaa, kun nuoruudessani kaaduin polkupyörällä, vasen käteni olisi jäänyt pysyvästi rujoksi ja ruhjoutuneeksi, tai ehkä se olisi tulehtunut ja jouduttu amputoimaan. Vielä alle sata vuotta sitten minulle olisi käynyt luultavasti juuri niin. Vielä alle sata vuotta sitten ihmisten joukossa on ollut nykyperspektiivistä katsottuna aivan hurjat määrät rampoja, raajansa menettäneitä, sokeita, hampaattomia, kaikin tavoin vammautuneita ihmisiä.
Millä tavoin tämä näkyy historiallisessa fiktiossa? Lukemani kirjallisuuden synnyttämien mielikuvien perusteella sanoisin: ei riittävästi. Oikeastaan mieleeni juolahtaa äkkisiltään vain muutama romaani, jotka avaavat nykyihmiselle menneiden aikojen ruhjotun todellisuuden. Tällaisia ovat esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti sekä Michel Faberin Veripunainen, lumivalkoinen. Paljon useammin kirjoitetaan kirjoja, joissa satojen tai tuhansien vuosien takaiset ihmiset ovat niin sielultaan kuin ruumiiltaankin 2000-luvun asukkaita – hieman vanhanaikaisissa vaatteissa ja museaalisissa kulisseissa tosin.
Otettakoon tämä työmuistiinpanona itselleni. On muisteltava muutaman vuoden takaista Marokon-matkaani ja siellä näkemiäni ihmisiä. Ruhjoutuneisuuden ajat eivät ole kaikkialla historiaa.
Jukka Laajarinne 
Jukka,
minun tapaukseni ei ole hypoteettinen. Enkä ole vammautunut pahasti lapsena, paitsi että ruokaa ei ollut tarpeeksi kun olin aivan pieni eikä luusto ole koskaan kasvanut tiheäksi. Oli sodan jälkeinen ruokapula.
Kun vasemmalta puolelta kroppaa 5 vuotta sitten hajosi kuusi luuta ja sitten käveleminen ei oikein enää onnistunut (polvilumpio särki sääriluun ja semmoista), niin nivelrikkoisuuden vuoksi korjattiinkin sitten oikea polvi.
Epäilemättä kävelen hassusti. Mutta oli kyllä kivaa saada toimivaan jalkaan toimiva polvi. Ei ylellistä, mutta pahus vie tarpeellista.
Olihan yksi vanhempi kirjailija, Joel Lehtonen, joka kirjoitti vaivaisista ja särkyneistä ihmisistä. Mutta sillä oli itsellään paha nivelreuma. Ja luepas Arundhati Royn kaksi suomennettua kirjaa, niissä on hurja määrä rampoja ja muita vaivaisia. Voi sillä olla jotain asian kanssa tekemistä, että Intiassa on kastijärjestelmä. Joskus tuntuu siltä että niin on myös täällä.
Aivan, Arundhati Roy elää siinä maailmassa, jossa läheskään kaikki eivät saa riittävää hoitoa. Mainitsin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ehkä liian ohimennen, vaikka se olikin taustatekijänä mielessäni koko ajan. Vanhemmassa kirjallisuudessa vammoja voisi kuvitella mainittavan useammin; kirjallisuuden suhteen rajasin aiheeni kuitenkin vain moderniin historialliseen romaaniin. Vanha kirjallisuus voi kuitenkin avata siihen seuraavan näkökulman: miten aikalaiset ovat hahmottaneet ruumiinvammat? Jos mainintoja ei yllättäen esiintyisikään kovin paljon vanhassa kirjallisuudessa, on kysyttävä, kiinnitettiinkö asiaan juurikaan huomiota, vai kuuluiko se siihen itsestäänselvyyksien kohinaan, joka meitäkin ympäröi: kaikeen siihen, mitä emme huomaa koska olemme siihen tottuneet – kollektiiviseen tiedostamattomaan?